Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Tällaista on kuolleena eläminen

Risto Niemi-Pynttäri, 6.7.2005
Primo Levi: Tällainenko on ihminen s., Gummerus 2005 Kääntäjä(t): Tapio Hiisivaara

Ahdistus on hieman hälventynyt nykyään, kun 60 vuotta Auschwitzin jälkeen lukee Primo Levin maailmankuulua omaelämäkertaa keskitysleiriltä. Aivan kuin teos avattaisiin nyt hieman vapaammassa maailmassa, vai onkohan kyse vain nykyisyyttä koskevasta harhasta.

Se, että Primo Levin Tällainenko on ihminen on tullut niin merkittäväksi teokseksi johtuu paitsi tapahtuneesta, myös kertojan äänestä. Tuossa äänessä ei näy suoraan ahdistusta, pikemminkin siinä on eettistä voimaa ja mielistelemättömyyttä myös lukijaa kohtaan. Levin tyyli on klassista; hän jättää hirveydet kuvaamatta, mutta silti hän antaa lukijan ymmärtää niiden läsnäolon. Levi kirjoittaa tasapainoisesti eikä liian subjektiivisesti: hän tekee yleiskatsauksia ja kirjoittaa vankien yhteisestä kärsimyksestä me-muodossa, kuitenkin hän sitoo kaiken omakohtaisesti vankiin numero 174 517.

Kun italialaiset vangit odottivat ”kuljetusta” ja valvoivat viimeistä yötä, he valmistautuivat kuolemaan pohtien eleettömyyden voimaa. Tuossa ylpeyttä ja vaatimattomuutta sisältävässä eleettömyydessä on jotain samaa kuin Levin kerronnassa: ”Perinteet vaativat, että kuolemaan tuomittujen katseen täytyy olla ylhäisen muodollinen todistaakseen kuluttaneensa loppuun kaikki kiihkon ja vihan aiheet”.

Primo Levi ei käänny lukijan puoleen sääliä herättäen, siinä kertojan asenne on samankaltainen kuin Levin ihaileman ystävän, Albertin; hän ei mielistele ja siksi hänestä pidetään. Albert eli leirillä pää pystyssä, ja ”huonontumattomana” kuten Levi sanoo. Albert on kertojan kaltainen, hän oivalsi asiat nopeasti, tunnisti hierarkian vivahteet, näki pian mistä oli kyse kun uusia komentoja tuli. Hän tiesi, että Auschwitzissa on turha ”sääliä tai moittia toisia, vaan jokaisen päivän tarkoituksena on säilyä hengissä… hän taisteli elämänsä puolesta ja oli siksi kaikkien ystävä.” Levin kertojanääni tuntuu pyrkivän juuri tähän.

Teoksessa ei ole kuin muutama SS-miehen kuvaus. Yleensä niiden läsnäolo vain todetaan. Usein Levi ihmettelee niiden rutiinimaista väkivaltaa; vankeja lyödään mutta ilman vihaa. Vielä järkyttävämpää Levin on huomata mistä tämä johtuu – juutalaista ei pidetä ihmisenä. Nämä laihat, klanipäiset hahmot ovat työjuhtia ja karjaa; on vain italialaisia, unkarilaisia, puolalaisia ym. juutalaisainesta.

Levi kuvaa maailman taakse Auschwitziin siirtymistä dokumentoiden, ja silti samalla tavalla kuin Dante kuvaa vaikeaa siirtymää helvettiin Divina Commediassaan. Lukijalle tulee tuskainen olo kun Levi kertoo niin vaikuttavasti veden puutteesta. Euroopan läpi kiitävässä vankijunassa he kerjäävät seisakkeilla vettä, turhaan. Järkyttävässä karjaerottelussa janoiset naiset, lapset, huonokuntoiset ja vanhukset ajetaan kaasukammioon, työkykyiset viedään parakkeihin. Levi kuvaa kuinka vangeilta ei enää erity sylkeä, ja he seisovat huoneessa jossa on vesihana ja kieltokyltti. Levi itse juo ja oksentaa, vesi on lämmintä mutavelliä. Myöhemmin hän näkee ulkona räystäässä raikkaan jääpuikon, mutta ojentuessaan sitä kohti hänen kättään lyödään raa’asti. Kaikki tämä ilmaisee natsien suunnitelmallista kidutusta. Samalla kuitenkin tuo janoisuuden kuvaus merkitsee kerronnallisesti korostettua siirtymää helvettiin, myöhemmin samankaltaisia kuvauksia ei enää ole.

Ei ole sattuma, että Levi opetti eräälle vangille italiaa juuri Danten avulla. Jan oli arvostettu ruuanjakaja, ja hän pyysi Levin kumppanikseen muonanhakijaksi. Matka tehtiin viivytellen, ja kun ulkopuolisia ei ollut lähettyvillä, Levi lausui hänelle Dantea – ja Jan oppi italiaa Danten helvetinkuvausten kautta. On tärkeä huomata, että Levillä oli sama ongelma kuin Dantella: kuinka kertoa helvetistä itse tuhoutumatta.

Sisäisen tuhon yhteisö

Italialainen filosofi Giorgio Agamben kutsuu Levin kuvaamaa ihmistä termillä homo sacer, olento jolla ei ole mitään arvoa, jonka kuka tahansa voi tappaa. Levi kirjoittaa: ”Heidän inhimillisyytensä oli haudattu ja se oli hautautunut toisten iskujen ja vihan takia. Paha ja kova SS, Kapot, poliittiset vangit, rikosvangit, keskitysleirin suuret ja pienet kuuluisuudet ja vihdoin orjamaiset ja piittaamattomat vangit ja kaikki muu tämän saksalaisen järjestelmän tahattomat uhrit olivat paradoksaalisesti yhdistyneinä sisäisen tuhon yhteisöön.”

Minäkertoja numero 174 517 pidettiin karvattomana ja desinfioitiin säännöllisesti, pian hän oppi vallitsevan epäluulon kaikkia muita kohtaan ja osasi pitää koko omaisuutensa käsillä. Edes vähäisin sosiaalinen elämä ei voinut rakentua samoin kuin elävien maailmassa.

Levi kertoo kuinka italialaiset vangit tapasivat toisiaan sunnuntai-iltaisin leirin eräässä nurkkauksessa, mutta he luopuivat tavasta nopeasti koska yhteyden pitäminen oli liian murheellista. Oli liian raskasta nähdä kuinka tutuille ihmisille käy.

Vaikka Levi kertoo siitä kuinka hirveät olosuhteet leirissä ikään kuin eristivät kunkin vangin, niin silti hän ei kerro vain omasta subjektiivisesta kärsimyksestään, vaan myös muista. Levi kuvaa itsensä kömpelönä ja siksi valtahierarkiassa alhaalla olevana. Kuitenkin hän osaa kuvata tarkasti ne keinot kuinka hankitaan arvostusta, kuinka varastetaan tavaraa, kuinka luodaan jopa suhteita leirin ulkopuolelle. Kertoja tuntuu pitävän tätä turhana puuhana, harvojen muiden tavoin hän kiinnittää huomion olennaisimpaan: kuinka säästää omaa energiaa ja kuinka pysyä järjissään.

Leirissä sosiaalisuus on minimissään, pääasiassa jokainen on yksin kenkäparinsa, lusikkansa ja riepujensa kanssa. Ne varastetaan heti jos silmä välttää. Mutta tärkeää on, että ”naapurien kanssa voi laatia hiljaisia hyökkäämättömyyssopimuksia, sekä arvata ja omaksua kunkin työryhmän ja parakin säännöt.”

Jotkut hankkivat elämälleen tarkoitusta sosiaalisuudesta, mutta kun helvetti on pahimmillaan, kertoja tuntuu väheksyvän jopa heitä. Joskus iltaisin jiddishinkielinen laulaja kiertelee vuoteelta toiselle ja laulaa sepittämiään, leirin elämästä kertovia lauluja. Palkaksi hän saa joskus hyppysellisen tupakkaa, joskus tarpeellisen langanpätkän – toiset taas kuuntelevat mutta eivät anna mitään. Kertoja tuntuu pitävän touhua merkityksettömänä. Levi ei suo myöskään minkäänlaista sankarin hohdetta miehelle, joka vapaaehtoisesti hoitaa toisten haavoja. Tämä hahmo toimii vain lohduttaakseen itseään, hän ”vaeltaa vuoteelta toiselle hoitaakseen haavoittuneiden jalkoja, ei sen takia että hänelle maksettaisiin, vaan siksi että hänen elämällään olisi merkitys”.

Kuolema alkaa kengistä

”He liikkuvat kolmiriveinä kummallisen kömpelöin askelin, pää hoippuen edessä, kädet jäykkinä.” Levi kertoo tästä hivuttavasta arkeen sisältyvästä julmuudesta kenkien kautta. Hän kuvaa kuinka puupohjaiset, jalkaa hiertävät kengät ovat kidutusvälineitä. Näistä hiertävistä kengistä johtuu vankien haamumaisesti laahaava kävelytapa. Kuolema alkaa jaloista, ja voit selvitä jos saat hyvät kengät, tai jos onnistut varastamaan jostain riekaleen jalkarätiksi. Näin voit liikkua nopeammin etkä jää viimeiseksi, sillä viimeisintä potkitaan ja hänen jalkansa turpoavat sekä hiertyvät entistä enemmän. Sairaalassa sitä vaivaa ei enää paranneta.

Keskitysleirikuvausten suhteen on keskusteltu paljon etiikasta, siitä kuinka viihdeteollisuus ottaa haltuunsa myös tämän maailman kauheimman paikan. Sillä mistä muualta saisi parempaa ainesta nautittavan kauhun tuottamiseen tai kidutusperversioihin tai vaikuttaviin panoraamoihin, joissa digitaalisesti muokatut haamumaiset vankirivit laahustavat.

Vaikka Levi on perinteisellä tavalla hyvä kertoja, vaikka hän sanoo varmasti ja vakuuttavasti, niin silti kerronnan pinnan alla on tietoisuus kuolemanleiristä vallitsevana tilana. Kuolema kehystää kaikkea. Kun Levin kuvaa tavallisen päivän kulkua, se alkaa siitä, että vuodetoveri antaa tavaransa säilytettäväksi ennen kuin lähtee sairaalaan – mutta pian tähän vuodepaikkaan siirretäänkin uusi mies.

Levi kuvaa tavallista juhdan raatamista: se on ikuista tukkien, kiskojen, säiliöiden, säkkien kantamista. Siinä normaalin maailman työ kääntyy nurinpäin, tärkeintä on säästää omaa energiaa. Voi niitä onnettomia, jotka maailmassa ovat olleet reippaita työn tekijöitä, heidän on kaikkein vaikeinta oppia välttämään tekemistä. Uudessa tilanteessa miehen koko tarmo ja kekseliäisyys on käytettävä siihen että ei kuluta energiaansa, ja viivyttelystä tulee elintärkeää. Usein on kuitenkin raadettava, vaikka voimat ovat loppuneet aikaa sitten, sen rajan tuolla puolen lyönnit ja tuska muuttuvat helpottaviksi – iskut ja lyönnit rikkovat kiduttavan ponnistelun ja auttavat.

”Tämän kirjan henkilöt eivät ole ihmisiä” kirjoittaa Levi, ja siksi on vaikea puhua henkilökuvista tässä teoksessa. Esimerkiksi sopii nuori mies, joka tunnettiin vain numerona ”nollakahdeksantoista”. Hän oli kieltänyt nimensä, koska ei kokenut olevansa enää ihminen. Hän oli jo luopunut itseydestään, Levi vertaa hänen onttoa katsettaan kuivaneen hyönteisen kuoreen; pupillien kuviot ovat jäljellä, mutta kuorissa ei asu enää ketään. Nollakahdeksantoista oli täysin piittaamaton nuorukainen. Levi kuvaa sitä, kuinka tämä ei yrittänytkään välttää edes väsymystä, eikä sitä että repii työssä itsensä raajarikoksi. Nollakahdeksantoista ei välitä edes käskyistä ja lähtee eleettömästi kuolemaan, kun sen käskyn aika tulee.

Kaikkiaan Primo Levin nimi liitetään Auschwitziin, kuolemanleireihin ja historian ratkaisevaan käänteeseen. Se mitä Hitlerin ja Stalinin totalitarioissa tapahtui ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikana. Kuten Levi esittää, keskitysleireissä oli kyse systemaattisesta, pirullisen tarkasta operaatiosta, jossa ihmisyys poistettiin miljoonilta sillä tavalla, että olento jäi vielä joksikin aikaa henkiin. Tällaisen olennon energian kulutus säädettiin minimiin ja hänet pantiin raatamaan ”taloudellisesti käyttökelpoisena juutalaisena.” Järkyttävää historian ivaa on se, että kaasukammioon lähetettäviä kutsuttiin ”musulmaaneiksi”.

Nykyään keskitysleirimetafora tarjoutuu käytettäväksi aina, kun viitataan pahimpaan mahdolliseen teknologiseen ihmisen tai eläimen arvon polkemiseen. Auschwitzin varjo seuraa meitä, ja kieli paljastaa, kuinka pelkäämme sen toteutuvan taas. Suljemmeko me silmämme samalla tavalla kuin 40-luvun Saksa ja Eurooppa, tekeekö lapsityövoima meille halpaa tuotetta keskitysleireissä, tuotetaanko meidän pöytiimme lihaherkkuja eläinten keskitysleireissä. Kuva teollisuusparakista, joka on sullottu täyteen nujerrettua lihaa ja työvoimaa, seuraa meitä pysyvänä varoitusmerkkinä.

Gummerus on julkaissut Levin teoksen ensimmäisen kerran 1962 ja uudestaan 1983. Nyt käsillä oleva teos on edustavan näköinen, mutta edeltäjiä huonommin toimitettu uusi laitos. Dan Steinbockin jälkisanat ovat nopeasti kirjoitetun oloiset verrattuna edelliseen laitokseen. Uuteen painokseen on tullut myös sen kaltaisia kirjoitusvirheitä joita syntyy tekstiä skannattaessa. Mutta pahinta on kuitenkin se, että kääntäjä Tapio Hiisivaaran nimi puuttuu kokonaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto