Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Ajattelevaa impressionismia

Tuomo Karhu, 25.8.2004
Rabbe Enckell: Hiljaisuuden varjo s., Otava 2004 Kääntäjä(t): Tuomas Anhava sekä Helena Ahvava ja Jaakko Anhava

Maisema- ja muotokuvamaalarinakin tunnettu Rabbe Enckell (1903-−1974) on Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen ja Gunnar Björlingin ohella suomenruotsalaisen 1920-luvun modernismin keskeisiä nimiä. Varsinaisten runokokoelmien ohella Enckell kirjoitti useita runomuotoisia draamoja, joista on muutama poiminta Hiljaisuuden varjossakin. Myös Enckellin proosateoksiin − joihin mahtuu niin novelleja, kuvailevaa ja autobiografista proosaa, esseitä kuin aforismejakin − sisältyy runosikermiä. Paitsi runoja, Enckell kirjoitti runoista. ”Esseissään ja aforismeissaan Enckell on runouden merkittävimpiä käytännön esteetikkoja aikakautensa Pohjoismaissa”, Helena Anhava toteaa Hiljaisuuden varjon jälkisanoissa, eikä hän liioittele, sillä esseisti ja aforistikkohan Enckell oli − runoilijanakin.

Vaikka Enckell oli jo elinaikanaan arvostettu runoilija sekä Suomessa että Ruotsissa, hän sai tuta vastuksiakin. Sodan ja kahden avioeron lisäksi Enckell kävi läpi kaksi suurta kirjallista kahakkaa, 1920-luvulla rintamassa muiden modernistien kanssa, 1960-luvulla yksin ryhmänsä ainoana eloon jääneenä. ”Varmin tapa yrittää mykistää toinen on masentaminen. Se tehtiin monen miehen, ns. FBT:läisen jengin voimalla Hufvudstadsbladetissa, Vasabladetissa, Progressissa, Västra Nylandissa. Kummastusta herätti HBL:n rooli tuossa ajojahdissa”, Helena Anhava kirjoittaa jälkimmäisestä kahakasta.

Hiljaisuuden varjo on ensimmäinen laaja suomennosvalikoima Enckellin parikymmentä teosta käsittävästä runotuotannosta. Laajempikin tämä suomentajaltaan Tuomas Anhavalta kesken jäänyt Helena ja Jaakko Anhavan viimeistelemä kirja olisi voinut olla, mutta raapaisunakin kokonaisuus näyttää hyvin Enckellin kulun herkkävaistoisten luontorunojen tekijästä katsomusrunoelmien ja antiikista ammentavien runodraamojen taitajaksi.

Luonnon nostattamaa riemua

Loppuun lisättyjä ”Lauseita” ja ”Katkelmia runodraamoista” lukuun ottamatta kronologisesti etenevä valikoima alkaa esikoiskokoelman Dikter (Runoja, 1923) runoilla, joissa modernistiryhmänsä viileimpänä ja analyyttisimpänä tunnettu runoilija näyttäytyy naiiviuteen asti romanttishenkisenä ”pyhän kauneuden” palvojana. Flöjtblåsarlyckanissa (Huilunsoittajaonni, 1925) nousee pintaan se luonnosta hillitysti innoittuva impressionisti, jonka kätten töitä on kirjan kannen maalauskin. ”Kevät istuu kiven takana, / varjossa lunta. / Juolavehnän jäykkä korsi suussa se viheltää / niin kimakasti / että hyttyset suolla alkavat tanssia!”, Enckell kirjoittaa.

Kevään ja luonnon nostattamaa riemua on entistä jalostuneemmassa muodossa kokoelmien Vårens cistern (Kevään sammio, 1931) ja Landskapet med den dubbla skuggan (Kaksoisvarjomaisema, 1933) ”tulitikkurunoissa”. Taitava esseisti osaa ja uskaltaa esittää runouskäsityksensä myös runomuodossa: ”Pikku tulitikkurunoilleni / te hymyilette. / Niiden harmittomuutta hokevat kaikki. / Parempi kuitenkin taskussa laatikko niitä / kuin nukkua kymmenen paloruiskua talossaan. / Ne ovat tyytyneet siihen / sähähtäen valaisevat kasvoni − ja sammuvat.”

Mikään harmiton miniatyyrisöpöstelijä Enckell ei luontorunoilijanakaan ollut: ”Omasta hyvästäni pidän tiukemmin kiinni / kuin muurahainen korresta. / Jos joku käsi sivuaa liian läheltä / minä ruiskaisen muurahaiskusta. / Koko olentoni kurkottuu kahdelle jalalle / tuntosarvet täristen. / Takaruumis koukistuu ylös. / Linssin alla näkyy häijyyteni koko komeus.”

Sanat käyvät viileiksi

Kokoelmansa Tonbrädet (Ksylofoni, 1935) myötä Enckell alkoi profiloitua itsekriittisenä, etäisyyden kuvaamaansa maailmaan säilyttävänä, antiikin mytologiaa hyödyntävänä runoilijana. Enckellin paljon siteerattu perustelu antiikin myyttien pariin siirtymiselle oli ”rakkaus myyttien syvään inhimillisyyteen ja halu yhdistää persoonallinen kokemus niiden objektiiviseen muotoon ja syvään totuuteen”. Olipa myyttien ”syvyydestä” mitä mieltä tahansa, yhdistelmä sopii erinomaisesti esimerkiksi sota-aiheisiin runoihin, joissa myytit ikään kuin jäsentävät sodan kaoottisuutta. Kokoelmansa Lutad över brunnen (Kaivon ylle kumartunut, 1942) runossa ”Sota” Enckell kirjoittaa: ” − − / Kuvaamatonten tuskien lohduksi / veristen uhriseppelten alla / on Areella tarjota meille / hervoton viisautensa. / − −”.

Todellisen läpimurtonsa runoilijana Enckell teki vasta sodan päätyttyä, 1946 ilmestyneellä kokoelmallaan Andedräkt av koppa (Vaskihengitystä, 1947), jossa sanat käyvät viileiksi ”kuin pisaroitten pirskahtelu kättä, silmää, otsaa vasten”. Kokoelmaan sisältyy Hiljaisuuden varjoonkin itsestään selvästi kuuluva viisitoistasivuinen ”katsomusruno” ”Välisanat, pitkospuut”, jossa Enckell naulaa teesinsä: ”− − / Korkeita asioita / emme ole sinä, minä eikä kukaan muu, / ei ole rakkaus, raivo, mustasukkaisuus, kosto. / Ei ylipäänsä mikään mikä panisi meidät alttiiksi / tai antaisi tilaisuuden ylpeyteen tai nöyryytykseen. / Korkeat asiat väikkyvät vastaamme / välisanojen siivin, ne kuultavat kuin korennoinen: kaiken mikä on takana tai edessä se hohtaa, / jokainen hetki sävyttää sen uudelleen, itsessään värittömän. / − −”.

”Välisanat, pitkospuut” on syystäkin kohonnut avainrunon asemaan Enckellin tuotannossa. Siinä kun on tiivistettynä se avoimesti paradoksaalinen elämänfilosofia, eräänlainen ajatteleva impressionismi, jota Enckell kehitteli sittemmin sekä runo- että esseekokoelmissaan. ”Niin kuin aurinko rankkasateen jälkeen säteilee / väkevämmin kuin kirkkaana päivänä, / on elämämme väkevimmillään / kohta kun olemme vapautuneet / ja lakanneet pohtimasta tarkoitusta”, runoilija muotoilee katsomustaan.

Enckellin myöhäistuotantoon kuuluvan runon ”Cerveteri” (”Etruskien hautakaupunki”) alusta (”täällä lankeaa hiljaisuuden varjo / päivän poikki / ja linnun ääni on niin kuin haalistunut / pajunlehti talven verkossa / − −”) nimensä ottaneen valikoiman omintakeisimmaksi ja luultavasti pitkäikäisimmäksi anniksi nousevat mieterunot, joissa runoilijan aistiherkkyys palvelee esseistisiä päämääriä. Noissa milloin dostojevskilais-kierkegaardilaisen silmänräpäyksen ihmeellisyyttä milloin tarkoituksettomuuden kauneutta piirittävissä teksteissä modernismi kuumottaa vain jossain taustalla − hieman samaan tapaan kuin monen nykyrunoilijan proosarunoissa.

Tuomas Anhava on kääntänyt teoksen pedanttiin tapaansa, jättämättä pahemmin sijaa kritiikille. Seuraavia ajatusviivoja sentään jäin kummastelemaan: ”Voi olla syyttä tyytyväinen − miksi olla katkera − syystä?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto