Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tietämättömyyden sietämättömyys

Otto Lappalainen, 18.4.2012
Raija-Sinikka Rantala: Miekkatanssi 205 s., Like 2012

Teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantala (s. 1947) aloitti jo vuonna 1980 kirjailijauransa lähimenneisyyteen sijoittuvalla novellikokoelmalla. Suuren ja tärkeän keskustelun kulttuurialoillakin yhä kipeämmästä syrjäytymisongelmasta käynnisti romaani Optimisti (2005). Kiihkottomasti, vahvasti todelliseen kokemuspohjaan ankkuroiden Rantala kuvaa siinä yksilön vääjäämättömältä tuntuvaa tuhoa kasvottomaksi muuttuneen työelämän ja yhteiskunnan hylkäämänä.

Yhtä kompromissiton on uusin romaani Miekkatanssi, joka tosin tyylittelee arkisista perhekuvioista lähtevää kohtalokasta tapahtumaketjua rikosromaanin ja psykologisen jännärin suuntaan.

Kun sanotaan jonkin trillerin tarjoavan suorastaan sietämätöntä jännitystä, määre on genren puitteissa myönteinen. Kirjan lukijastaan saama ote perustuu ”pakkoon” saada tietää loppuratkaisu, mutta ei tietenkään ennen aikojaan. Tarinan kaikki karmaisevat käänteet on elettävä mukana. Miekkatanssi on yhtä koukuttava, mutta se siirtelee lajin tuttuja kliseitä oivaltavan ironisesti uusiin asentoihin.

Suurten ikäluokkien tyypillistä kokemusmaailmaa edustava Anna hyppää kuin sattumalta uuteen ihmissuhdekuvioon, vaikka aiempi tuntuu vakiintuneen turvallisiin uomiinsa. Alkaa tapahtumaketju, jossa on sietämätöntä vääjäämättömyyttä. Ovatko oudot perhepiirin sattumukset rikoksia vai psykiatrian alaa? Miten kauan aiemmin ainakin välttämättömyyden pakosta elämänsä hallinnassa onnistunut Anna kestää tietämättömyyden aiheuttamaa ahdistusta?

Romaani antaa lukijalle kosolti vihjeitä jokaisen luvun aloittavalla päiväkirjamaisella tunnelmakuvauksella ja käännekohtiin sijoittuvilla sitaattimaisilla lopun ennakoinneilla. Silti Annan tekemä ratkaisu – sananmukainen ratkeaminen – on yllättävä. Ulkoisesti vahvakin murtuu, kun psyykkinen paine jatkuu loputtomiin.

Pahinta on tietämättömyys. Miekkatanssissa juonen kulun tulkintaan tarvittavat tiedon palaset vaihtavat koko ajan paikkaansa. Harmittomalta vaikuttaneella matkaromanssilla on vakavat seuraukset. Kaksi liittoa hajoaa ja syntyneessä uusperheessä on jatkuvaa kitkaa. Oireilua alkaa näkyä joka taholla. Missä vaiheessa lonkeromaiseksi muuttuneen ihmissuhdeverkoston tilaa on ruvettava tutkimaan rikosten ja sairauksien näkökulmasta? Se on aina vaikeaa, kun kyse on lähipiiristä.

Tarinan karmaisevat käänteet on elettävä mukana.

Annan arjen ongelmat nostavat esiin jopa filosofisilta tuntuvia peruskysymyksiä. Jos edes on tapahtunut rikoksia, kuka on tekijä, kuka uhri? Voivatko nämä roolit vaihtaa paikkaansa? Kun elämänhallinta alkaa luisua kaltevalle pinnalle, kenen voi enää sanoa olevan terve tai sairas? Rantala kuvaa konkreettisesti tilanteita ja tunnelmia, mutta ei selittele. Hän ei myöskään pane Annaa pyytämään anteeksi olemassaoloaan, elämäänsä ja tekojaan.

Miekkatanssi ei ole viihderomaani, mutta se on antoisaa, rakentavaa pohdiskeluun innostavaa proosaa. Rantala sijoittaa pääjuonen oheen hyvinkin todentuntuisia välähdyksiä nykysuomalaisesta todellisuudesta, kuten lehtitalon kiristyneestä työilmapiiristä:

”Toimituksessa oli joka viikon alussa vastassa alituinen kiire. Kulttuurin vakinaista väkeä oli alettu karsia. Vähitellen Anna oli joutunut toteamaan, että oli saanut pöydälleen koko kulttuurin laidasta laitaan.”

Nykypäivää on myös kustannustalojen kiire suoritusportaan viime vuosina tapahtuneen tehostamisen – siis vakinaisen väen vähentämisen – myötä. Kieliasussa on paikoittain tarkistamisen varaa. Kysymysmerkkien säästely vaikeuttaa jopa repliikkien erottamista samalla rivillä jatkuvista kertovista osuuksista. Eikä berjozkassa (romaanin berjoshka) ollut suhuässää!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto