Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Turha edes pyytää

Putte Wilhelmsson, 23.1.2013
Raimo Pesonen: Automies 147 s., Siltala 2012

Kustantajan palkkaama graafikko Jussi Karjalainen pitää Automiehen idean hallussa kannesta kanteen.

Kahvikuppia kehystävät työn kuluttamat kädet, sohjoon lyödyt renkaan jäljet, hankeen unohtuneet ostoskärryt, bensa-aseman wc:n siniset käsipyyhkeet, Lasol-pullojen siistit hyllyrivit. Arki näkyy jotenkin kauniina ja silti jotenkin rehellisenä. Hentoa symboliikkaa edustaa auringonlasku, johon rekka matkaa.

Idea on tullut romaanin kirjoittajalta, Raimo Pesoselta, mutta kirjoittaja hukkaa sen heti alkuunsa. Ennen hukkaantumista Pesonen kertoo, miten nimetön kertoja tuntee tieverkot ja taukopaikat, ”yöhuoltamoiden kylttien ikuiset tulet, lepotauolle suunnistavien rekkojen jonot, dieselin ja tuoreen kahvin tuoksun, oikeilla asioilla olevat ihmiset, lyhyet kohtaamiset ja ilon siitä että matka jatkuu taas”.

Lyyrisyys, kenties jopa sentimentaalisuus korostaa miten kertoja on löytänyt paikkansa, vaikka nuorempana eksyikin akateemiselta opintieltä. Se on enemmän mitä saattoi sanoa äskettäin edes menneen Hannu Ahon miehistä, kun heidän piti sovitella toiveitaan ja pärjäämisen pakkoa, menetyksiä ja sitä mitä niiden jälkeen on tarjolla.

Tosin ”ikuinen tuli” saattoi jo olla harha-askel, mutta haltioitui usein Ahokin mieleen juolahtavien sanojen assosiaatioista.

Lyyrisyydestä tulee aforistisuutta ja anekdootteja, jotka eivät aina puhuttele.

Sellainen voi korostaa romaanihenkilön kuulumista tai kuulumattomuutta johonkin ilman että tämän tarvitsee itse pohtia ongelmaa. Ongelma onkin siinä, että vähitellen Automiehessä alkaa korostua tekstin kuuluminen johonkin lajityyppiin. Lyyrisyydestä tulee aforistisuutta ja anekdootteja, jotka eivät aina puhuttele.

Tämä puhuttelee:

”Puntti, joka ei Kehä ykkösen sisäpuolelle koskaan vapaaehtoisesti tule, on sanonut että runokirjat on syytä pitää kaukana hänestä, mutta katulamppujen valaisema sateen kiiltävä betoni taivaalle kohoavassa rampissa on sellaista runoutta jota hänkin ymmärtää. Siihen on helppo yhtyä. Ymmärtämättömät puhuvat sorateiden romantiikasta, käsittämättä kuinka lähellä pintaa saattaa vaania niljainen savikerros joka nousee tilaisuuden tullen ylös ja heittää pahaa aavistamattoman ratinkääntäjän tieltä.”

Maailmassa, jota hallitsevat fysiikan lait, ei ylevääkään pidä kuvitella minne tahansa, Pesonen opettaa. Se olisi hyvä opetus monelle helsinkiläiselle runoilijalle, joka luulee mielikuvituksensa vapautta voitoksi vallitsevasta rationaalisuudesta, vaikka vapaa on myös sika jäällä.

Tämä ei puhuttele:

”Luonto on parhaimmillaan auton ikkunasta katsottuna, mielellään liikkeellä olevasta. Silloin näkee enemmän samassa ajassa.”

Aforismi herättää hymyn, ei ajatuksia. Se on siis vitsi. Vitsin ajattelu pyyhkii hymyn pois, sillä vitsi perustuu johonkin odottamattomaan, ei vakuuttavaan. Laskin päässäni, että puhuttelemattomia aforismeja oli enemmän. Ja sitä enemmän, mitä useammin ne yrittivät sanoa jotain suomalaisuudesta tai miehestä.

Elämänhallintansa menettänyt ihminen

Pesosen esikoisesta pidin, tästä kolmannesta en niinkään. Esikoisen perusteella olisin rinnastanut Pesosen Arto Salmiseen ja Pasi Lampiseen.

Yhteistä kolmikolle on elämänhallintansa menettänyt ihmistyyppi, jolla alkavat olla selityksetkin lopussa, sekä heitä ympäröivä todellisuus, jossa inhimilliset suhteet rapautuvat talouden hyötysuhteiksi.

Lampisen näkökulma on toivottomin. Novellikokoelmassa Hellekausi (2007) edes perhe ei edustanut toivoa paremmasta, kuten tällaisissa tarinoissa yleensä, vaan lasten silmistä ja lattialle jääneistä leluista huokui liian raskaiden velvollisuuksien ja uhrautumisen pohjaton pessimismi.

Salminen on armollisempi. Toisinaan maisema tai muu kirjailijan välihuomio suo henkilöhahmoille sen ihmisarvoisuuden, jonka he kielsivät toisiltaan ja ehkä itseltäänkin.

Lukijan sietokyvyn koettelussa Pesonen jättäytyy kahden muun välimaastoon. Erityisosaajissa (2009) katkaisuaseman sairaanhoitaja Johanna kirjoittaa, että ”oma vika” on ensimmäinen lause jonka ihminen oppii ja viimeinen jonka muistaa. Silti hänenkin taakkansa ottaa lopuksi kannettavakseen pirihörhö Rakki, koska on siihen kuulemma tottuneempi.

Tarina, jos Erityisosaajissa sellaista oli, ei noudattanut selkeää ajan tai draaman kaarta. Välillä oltiin 1980-luvulla, josta turkulainen lukija tunnisti Varissuon, Tiniksen ja Cafe Noirin, ja osasi siksi mielessään kuvittaa romaanin oikeanlaisilla hahmoilla. Välillä elettiin nykypäivää Helsingissä tai alkoholistiperheen talvilomaa Kanarialla.

Tiiviyden tuntua toi toteava lause, joista ”elämä” oli lyhin ja täyteläisin. Yhtenäisyyttä henkilöpsykologian loogisuus, josta tiesi, että mitta tulee lopulta täyteen. Salmisen perintöön kuuluvaa byrokratian ja bisneksen kielen imitointia täydensi eräänlainen tilastollinen vakuuttavuus. Vaikka yhteiskunnassa asiat koetaan yksin ja henkilökohtaisesti, ainutkertaista siihen mahtuu vähän.

Entä mihin sitten vertaisi Automiestä? Helsingin Sanomien Raisa Mattila vertasi jo Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan (2010), joten minun ei tarvitse. Ulkopuolisuuden vire on sama, Mattila analysoi, ja jatkoi että monimutkaisessa maailmassa on parasta luottaa vain omiin totuuksiin. Ero on Mattilan mukaan sitten siinä, että Kyrön kertoja pohtii itse mutta Pesosen toistelee sitä mitä on luottoystäviltä kuullut.

Eräänlaista vastuun siirtoa ehkä tämäkin. Aivan kaikkea sivujensa täytettä ei Pesonen ole tohtinut tai halunnut kirjoittaa minä-muotoon.

Leikki sikseen

Jotenkin Erityisosaajien irrallisemmatkin episodit muodostivat osan kokonaisuudesta, kuten pikku-uutiset sanomalehdissä tai korrelaatiokertoimet sosiaalialan väitöskirjassa. Jos myös Automiehessä on kokonaisuus, en sitä ymmärtänyt.

Episodien sijaan romaaniin ilmaantuu yhä uusia puhujia, joilla on jotain sanottavaa, ja jotka opastavat tai johtavat harhaan niin kertojaa kuin lukijaa. Hullu-Hannan feministinen yhteiskunta-analyysi on vielä oivallinen, mutta enimmäkseen Automiehen taukopaikoilla puhutaan tylsiä kulmapöydän juttuja.

Tarjolla on seuraa, jonka olen yleensä elävän elämän tilanteissa pyytänyt poistumaan.

Tarjolla on seuraa, jonka olen yleensä elävän elämän tilanteissa pyytänyt poistumaan, sekä kummallisia tyylin ja juonen käänteitä. Ensin koominen rikosjuttu, jossa on muun muassa haulikko ja suolenpätkiä. Sitten psykologinen syväluotaus syyllisyydestä, joka lopulta paljastaa (”paljastaa”?), miksi kertoja oikeasti on vetäytynyt aikaisemmasta elämästään. Kertojalla on verta käsissään ja sen semmoista.

Paljastuksen seurauksena kertojan huolella rakennettu elämänkatsomus ja maailmankuva näyttävät itsepetokselta, jonkun mielestä varmaan lukijan pettämiseltä tai rohkealta leikiltä romaanin muodon mahdollisuuksilla. Jälkimmäinen selitys oli muistaakseni suosiossa kun Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005) veti maton koko siihenastisen juonen alta. Asiaa pitkään harkittuani tulin siihen tulokseen, että kirjailija kenties halusi suuntaa vaihtamalla pyytää lukijalta anteeksi romaanin ensimmäisten satojen sivujen teennäisyyttä selittämällä sen päähenkilön päänsisäisen elämän teennäisyydeksi.

Epäluotettavasta kertojasta on tullut rasittavan yleinen veruke, jonka perusteella pitäisi antaa anteeksi sellainenkin romaani kuin Dennis Lehanen Suljettu saari (2004). Lakkasin jo silloin antamasta, joten Itkosen ja Pesosen on turha edes pyytää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto