Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkauden ruma irvistys

Johanna Osváth, 23.3.2016
Rainer Alander: Onnen kesä 168 s., Nordbooks 2015 Kääntäjä(t): Rainer Alander

Parhaimmillaan kirjallisuus hämmentää. Onnen kesä ei mielestäni ole kirjallisuutta parhaimmillaan, mutta ainakin se hämmentää. Jään pohtimaan: tapahtuuko fiktio jossakin hävyttömässä rinnakkaistodellisuudessa vai olenko vain vieraantunut ihmisen raa’asta perusluonteesta?

Rainer Alanderin Onnen kesä on kokoelma kammottavia tarinoita, joiden lukemista on mahdoton jättää kesken. Jokaisen tarinan kohdalla odotan loppuratkaisua, selittävää tekijää, motiivia järjettömille tapahtumille – sen sijaan kohtaan vain uuden vapaapudotuksen, eikä kukaan tarjoa kädensijaa maan pinnalle kapuamiseen.

Kaikesta saastasta ja irrationaalisuudesta ponnistaa yksi suuri kysymys: mitä on rakkaus?

Toisaalta vastauksettomuus tuntuu lähes ainoalta realistiselta piirteeltä tapahtumissa. Keskustelut hahmojen välillä ovat täydellisen absurdeja ja tuntuvat harhailevan todellisen ja kuvitteellisen, syvän ja merkityksettömän välillä. Ihmiset eivät koskaan oikeastaan tavoita toisiaan. Samalla Onnen kesä on tuulahdus jostain hyvin kaukaa, jossa vauvoja tapetaan elämäntilanteen niin vaatiessa ja syvä masennus ohitetaan olankohotuksella. Sellaisesta maailmasta, jossa individualismi on kirosana, mutta vaimon hakkaaminen ja rasismi arkipäivää. Irwin Goodmania siteerataan vakavalla naamalla. Oliko maailma todella ennen tällainen? Onko maailma todella edelleen tällainen?

Universaali epävarmuus sidosaineena

Tarinat sijoittuvat kaikki tuohon outoon ulottuvuuteen, joka on ehkä todellinen, ehkä ei. Hahmoilla on kummalliset nimet, kuten Vihtori Elias Mokkosuo tai Aulis Tossavainen, mikä tuntuu korostavan tarinoiden maailman vinksahtanutta asetelmaa, jossa on jotakin tuttua, jotakin vierasta. Heidän tekonsa kilpailevat järjettömyydessä, mutta samalla hahmot hyväksyvät ehdoitta toistensa mielettömyyden. Kaikesta saastasta ja irrationaalisuudesta ponnistaa kuitenkin vahvasti yksi suuri kysymys: mitä on rakkaus?

Hahmot ymmärtävät vasta menettäessään tai menetettyään ihmissuhteen ja kokemuksen arvon. Tärkeäksi teemaksi nousee kysymys siitä, mistä onni kumpuaa: Turvallisuudesta vai uhkarohkeudesta? Kumppanuudesta vai intohimosta? Varmuudesta vai epävarmuudesta? On kai turha edes mainita, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Vastauksia kysymyksiin on turha etsiä ainakaan kanssaihmisistä, elämänkumppaneista tai rakkauden tunteesta – ihminen on lopulta aina yksin ja onnikin hauras ja mielivaltainen illuusio. Novellit ovat täynnä muistutuksia siitä, miten elämänvalinnat määräävät kohtalon. Kutkuttavat yöt ja avoimuus ovat tarinoissa vaihtuneet turvonneisiin jalkoihin, sipsipussiin ja kaljuun mieheen, kuten teoksen nimikkonovellissa: ” Tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, mitä elämästäni olisi tullut, jos olisin seurannut Robertia. Tuskinpa olisin sen onnellisempi kuin mitä nyt olen. // Vaan en tiedä. // Elämässä kai vaan käy niin kuin käy.”

Lähes jokaisessa tarinassa on vahvasti läsnä meri – motiivi juontuu kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, vuosista merillä töissä.

Tapahtumiltaan ja hahmoiltaan Onnen kesän novellit eroavat toisistaan täysin, mutta loppujen lopuksi tarinoista voi löytää useita yhteisiä motiiveja: tumma mies, aviorikos, trauma, Oidipus-kompleksi, kuolema, afgaanikoira. Lähes jokaisessa tarinassa on vahvasti läsnä meri – motiivi juontuu kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, vuosista merillä töissä. Novelleissa toistuu myös vahvasti vallan teema: toiset ottavat vallan toisten alistuessa, ehkä tietoisesti tai tiedostamattaan, usein kuitenkin siitä pitäen. Naiset etsivät miehistä isiään ja heijastelevat parisuhteitaan isäsuhteisiinsa. Tarinoiden maailma sijoittuu aina alempiin sosiaaliluokkiin, ja sosiaalinen asema periytyy. Kertojat ovat usein ensimmäisen persoonan kokijoita, jolloin tarinoita sitoo koruton päiväkirjamaisuus.

Vaikka rakkaus on koko kokoelman kantava teema, voisi kyseenalaistaa, onko aitoa rakkautta lopulta kirjan maailmassa edes olemassa. On vain kaksi ääripäätä: hullu, mahdoton tunnevyöry sekä tylsistyttävä, elämän lamaannuttava kompromissi.

Kielen erityispiirteet

Rainer Alander on suomenruotsalainen kirjailija. Siksi Onnen kesä ilmestyi alun perin ruotsiksi vuonna 2005 (Lycklig sommar), minkä jälkeen Alander itse käänsi teoksen suomeksi. Valitettavasti käännös ei ole onnistunut, vaan kuhisee kielioppivirheitä. Yksinkertainen kieli on kirjan maailmaan luonnollisesti kuuluva elementti, mutta kömpelöt virheet takuttavat lukemista.

Tavanomaisen eksistentialistisen kriisin sijaan hahmot luottavat kyseenalaistamatta elämänsä kurssiin.

Kuitenkin, vaikka tarinat ja kerronta ovat yksinkertaisia, sitoo niitä syvä pohdiskelevuus. Absurdi on oiva adjektiivi kuvaamaan teosta, mutta samalla on myönnettävä, että kirjassa oivalletaan ja tavoitetaan hetkittäin jotakin hyvin oleellista elämästä. Ajatusten koruttomuus vie lukijan aivan ihmisluonteen raakaan ytimeen. Tapahtumien ja kohtaamisten selittämättömyys seurailee loppujen lopuksi todellisen elämän kuosia. Elämämme tapahtumat itsessään ovat tarkoituksettomia ja täysin irrelevantteja, vain me kokijoina muodostamme niistä lopuksi oman tulkintamme, koherentin narratiivin, minkä jälkeen olemme valmiit toteamaan: näin kaiken kuuluikin mennä. Aivan samalla tavoin Alanderin luomat hahmot luottavat kohtaloonsa, ovat tyytyväisiä ja vaikeista asioista huolimatta luovat itselleen illuusion siitä, ettei mikään olisi voinut mennä toisin.

Elämän tarkoitus

Banaalilla tavalla hauska piirre teoksen hahmoissa on heidän täydellinen ymmärtämättömyytensä elämän edessä. Onnen kesässä kukaan ei koskaan tiedä mitään. Tiedon sijaan luullaan, arvuutellaan tai rehellisesti myönnetään tiedon puute. Kirjasta puuttuu nykymaailman ehkä stressaavin ja samalla luonnollisin piirre: tarve määritellä tarkkaan itsensä, elämänsä ja ihmissuhteensa. Tavanomaisen eksistentialistisen kriisin sijaan hahmot luottavat kyseenalaistamatta elämänsä kurssiin. Juuri tämä piirre tekee kirjasta ja sen hahmoista vaikeasti samastuttavan, ja vie tarinat kauas toiseen todellisuuteen.

Menetettyjen unelmien jälkeen jäljelle jää vain hiljainen tappio ja hyväksyntä: ”Niin makaa kuin petaa, sanoi äitini aina. En siis kadu mitään. Mutta olenko minä onnellinen? Hyvä kysymys. Sitä olenkin tässä miettinyt. No, en tiedä mitä siihen voisin sanoa.”

Harva tietää.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto