Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maan ja taivaan rajalla

Otto Lappalainen, 8.2.2004
Rainer Maria Rilke: Sonetit Orfeukselle s., TAI-teos 2003 Kääntäjä(t): Liisa Enwald

Rainer Maria Rilkeä (1875-1926) pidetään henkistyneen, jopa mystiikkaan vaipuvan lyriikan ja muodoltaan viimeiseen asti hiotun runon taiturina. Hänen kuvastonsa kattaa lähes kaiken maan ja taivaan väliltä lantakasasta korkean taiteen temppeleihin. Liisa Enwaldin pitkäaikainen Rilke-tutkimus ja -käännöstoiminta huipentuu runomittaiseen Orfeus-sonettien suomennokseen. Saksan- ja suomenkielinen Sonetit Orfeukselle – Die Sonette an Orpheus tuo esiin mitallisen lyriikan kääntämisen edut ja haitat. Samalla se tarjoaa uusia ulottuvuuksia Rilken kirjailijakuvaan. Esim. joissakin runoissa ilmenevä viehtymys futurismiin oli minulle yllätys.

Itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875-1926) oli elämässään rauhaton sielu, joka sai Søren Kierkegaardin filosofiasta kirjoittamiseensa vakaata suuntaa viime vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla. Kristillinen mystiikka sulautui klassismin muotojen harmoniaan ja länsimaisen kulttuurin kuvastoon antiikista alkaen. Rilkestä tuli positiivisen elämänkäsityksen julistaja.

Näin syntyi meidän suomalaistenkin mm. Aila Meriluodon vuonna 1974 kääntämistä Duinon elegioista tuntema lyyrikko, jonka asema klassikkona on kiistämätön ja jonka runotuotantoa jatkuvasti luetaan, lausutaan, tulkitaan ääneen ja pohditaan hiljaisuudessa.

Sonetit syntyivät nopeasti

Rilken sonettikokoelman ensimmäinen osa syntyi Liisa Enwaldin suomennoksen alkusanojen mukaan kolmessa päivässä runoilijan kokeman ”hengen myrskyn” ilmauksena. Ensimmäiset runot painettiin 1922, ja kaksiosainen kokoelma ilmestyi täydellisenä 1923.

Kuten teoksen nimi osoittaa, runot eivät suoranaisesti kerro antiikin mytologian Orfeuksesta vaan ne on osoitettu tälle laulajahahmolle. Sonetit ovat runoilijan puhetta, paikoin valitusta ja paikoin ylistyslaulua. Enwaldin mukaan runojen Orfeus, jolle sanat osoitetaan, on ”ihmisen malli, samastumiskohde ja syvin sisin”.

Soneteissa Orfeukselle Rilke noudatti klassista säkeistökaavaa, joka muodostuu kahdesta nelisäkeestä ja kahdesta kolmisäkeestä. Riimi- ja rytmirakenteiden jatkuva variointi tuotti runoihin kuitenkin ”hengittävyyttä” ja ”ilmavuutta”. Näillä käsitteillä Aaro Hellaakoski kuvaili Rilken sonetteja. Yleensä tämä runomitta edusti Hellaakosken mukaan ”ikävää perinnäismuotoa”.

Sonetit Orfeukselle -kokoelman toimittanut ja suomentanut Liisa Enwald antaa esipuheessaan lukijalle runsaasti taustatietoa. Jälkisanoina on Esko Karppasen katsaus sonettitraditioon sekä lyhyt johdanto tämän kaksikielisen laitoksen saksankielisille lukijoille.

Suomessa ei juuri ole harrastettu Enwaldin rohkeasti toteuttamaa käytäntöä, että lukijan edessä on samalla aukeamalla sekä alkuteksti että käännös. Alkukielisestä tekstiosuudesta huomasin vain yhden painovirheen (toisen osan runossa XXV ”Vorfühlingserde”, p.o. ”Vorfrühlingserde”), joka on lähinnä kosmeettinen haitta. Toisen osan runossa XXII alkuteksti puhuu Karnakista ja suomennokseen on tullut hämärästi Egyptin suuntaan viittaava ilmaus ”Karnakin pilari”. Puhe on kuitenkin ilmeisesti Bretagnen Carnacin kivistä, Stonehengen tapaisesta muinaisesta kulttipaikasta.

Runomittaan suomentaminen on ongelmallista

Pienet kauneusvirheet eivät haittaa, sillä Enwald on tehnyt ison työn suomentaessaan kaikki runot sonettimittaan. Suomessa on viime vuosikymmeninä tyydytty liian usein pelkän sisällön kääntämiseen, jolloin lukijoiden käsitys mitallisten runojen eri elementeistä on hämärtynyt pahan kerran.

Pelkästään suomennokset lukemalla Enwaldin työstä saa erittäin myönteisen käsityksen. Runot sointuvat ja soljuvat rytmisesti eteenpäin, myös ääneen luettuina. Kenties saamme myöhemmin kuulla joitakin niistä myös lauluiksi sävellettyinä. Tässä mielessä Enwaldin kulttuuriteon arvo on mittaamaton.

Alkusanoissa Enwald toteaa, että suomentajaa houkutti lähteä mukaan runoilijan kokemaan ”hengen myrskyyn”, mutta sille ei voinut antautua. Monia versioita oli hylättävä – tai ainakin ”hajotettava, pirstottava, punnittava ja koottava uudelleen”. Laajemmin Enwald on kirjoittanut lyriikan suomentajan vaikeuksista esseessään ”Kun köysi siirtyy” (Teoksessa Intervalleja, TAI-teos 2001).

Lyriikan suomentaminen – varsinkin runomittaan – on jatkuvaa kompromissien tekoa. Tässä mielessä Orfeus-sonettien kaksikielinen julkaisu on erittäin valaiseva. Sonetin säekaaviot ja riimitys ovat Enwaldin suomennoksessa poikkeuksetta paikoillaan. Sisältöjen vastaavuus ei ole kertaakaan sanatarkka, mutta alkuperäisrunojen henki on aina tallella. Tasapaino löytyy lopulta myös kokoelman tasolta; jonkin runon väljempi tulkinta saa vastapainoa seuraavan eksaktimmasta käännöksestä.

Suomenkielen monitavuisuus aiheuttaa sen, että alkutekstin monien täsmentävien pienten sanojen tulkinta pitää suomennoksessa toteuttaa ”rivien väleissä” tai abstraktimmalla tasolla. Konkretian ja abstraktion suhteen alkuteksteissä ja käännöksissä on kiintoisaa hajontaa puolin ja toisin. Kokoelman tasolla siinäkin on saavutettu harmonia.

Kääntämisen ihanteena on alkutekstin siirtäminen kohdekielen nykytilaa vastaavaan asuun, siis pyrkimys normaaliuteen, jossa kääntäjän osuus ei oikeastaan ollenkaan näy. Siksi ahkerimmin luettuja klassikkoja käännetään yhä uudelleen. Lyriikan kääntämisessä tätä ei ole aina mahdollista toteuttaa menettämättä tyylin arvoja.

Rilken Orfeus-soneteissaan käyttämä kieli ei ole runojen syntyaikaan nähden vanhakantaista. Se pyrkii näkyvän maailman konkreettiseen ja näkymättömänkin maailman täsmälliseen ilmaisemiseen. Runomitan vuoksi ja sisällön suhteellista vastaavuutta tavoitellessaan Enwald on joutunut turvautumaan paikoin vanhahtaviin ilmauksiin. Esim. toisen osan runossa XXVI puhutaan lintujen kirkunasta: ”Välimaata // kutsuu se kirku.” Runossa XV suomentaja luo uudissanan varsin vanhakantaiseen tyyliin riimin vuoksi: ”Hiljenee äänet, ja laulu on loitto.”

Suomentaja lähtee joskus helposti runoilemaan alkutekstin hengessä enemmän kuin on tarpeen. Runossa V Enwald leikittelee tarpeettomasti luo-adverbin ja luo-verbimuodon samankaltaisuudella. Minkä sointuisuudessa voittaa, sen selkeydessä menettää: ”Orfeus on. On aina. Vaeltaa, // käy kaiken luo, luo muutoksen, ja toistaa, / kun laulaa hän. Luo ruusumaljakon, / on siellä, sitten senkin pyyhkii, poistaa, / taas synnyttää. Hän kaikkialla on.”

Runokuvien runsaudensarvi

Nyt suomeksi saadut Rilken Sonetit Orfeukselle ovat ehdottoman kiintoisaa, jopa lumoavaa luettavaa. Teos palauttaa lyriikan alkulähteilleen: innoituksen, elämänilon ja maailmankaikkeuden ylistyksen ilmaukseksi. Runoissa ilmenevä vitalismi, positiivinen energia, on nykyajan kyynisyyteen tottuneille aina yllätys.

Rilken soneteissa on oman kotiseudun ja maalaishenkisyyden lisäksi eksotismia: ”Täynnä banaaneja, omenoita, / marjoja… Oi puutarha ja puu!” (Runo XIII). Futurismikaan ei jättänyt Rilkeä kylmäksi: ”Katsokaa konetta, kuunnelkaa teollisuutta, / kuinka se kuumana käy, kirkuu ja kolisee.” (Toisen osan runo X).

Sonetit Orfeukselle -kokoelma monipuolistaa Rilken kirjailijakuvaa. Se myös vahvistaa kaiken sen, mikä hänen tuotannossaan ja lyriikassa yleensäkin on keskeistä. Rilke muistuttaa siitä, että ihminen on aina myös henkinen olento ja että kuolema ei ole mitään ulkopuolista vaan olennainen osa elämää. Tämä kiteytyy parhaiten lähes iskulauseiden jatkumoksi hiotussa rytmikkäässä runossa XXII:
”Meidän on häilyvä: / pyrkimys, liike, työ. / Suurta vain säilyvä, / ikuinen alkuyö. // Rauhan on estävä / kiireinen kulkumme. / Mutta jos kestävä / koskettaa, saapuu se. // Eikö voi keskeyttää / huumassa hurjuuden / lentoa kiitävää? // Kuitenkin yhteen saa / kirja ja kukkanen, / taivas ja maa.

———
(Sitaateissa pelkkä roomalainen järjestysnumero viittaa kokoelman ensimmäiseen osaan.)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto