Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielilaboratorioissa vietettyjen vuosien jälkeen

Outi Oja, 3.12.2007
Rakel Liehu: Bul, bul s., WSOY 2007

Bul, bul on Rakel Liehun (s. 1939) kahdestoista runokokoelma, ensimmäinen kymmeneen vuoteen. 1970-luvulla lyyrikon uransa aloittaneen Liehun ensimmäiset kokoelmat olivat uskonnollissävytteistä, hiljaisen tiedon lyriikkaa. Vuonna 1992 ilmestynyt Kubisseja muutti Liehun runoilijakuvaa. Kokoelman takakannessa runoilija kertoi kohdanneensa kubistisen maalauksen, joka oli ”hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa”. Esteettisen havaintonsa innoittamana hän lähti kirjoittamaan kielellisesti hajanaisia runoja modernismin pitkään traditioon tukeutuen.

Uudessa, mielenkiintoisessa kokoelmassa Bul, bul lukija tapaa Liehun, joka on siirtynyt hiukan uusille raiteille 1990-luvun kokeilujen jälkeen. Nyt hän kirjoittaa proosallisia säkeitä, joissa liikutaan monissa erilaisissa maisemissa. Runoissa kerrotaan esimerkiksi arkisesta putkiremontista, turvakotiin päätyneen naisen elämästä, muumioiden Egyptistä ja kidnapatun pojan kohtalosta. Tutkitaan myös perilyyrisesti kuolemaa ja runouden olemusta.

On kuitenkin vaikeaa sanoa, mistä kaikesta Liehun äärimmäisen moniaineksiset ja joskus surrealistissävytteisetkin tekstit puhuvat. Yhdestä aikatasosta tai kuvatusta ympäristöstä saatetaan siirtyä nopeasti toiseen. Joitakin tiettyjä yhdistäviä elementtejä runoista löytyy: absurdi nauru ja vinksahtaneet näkökulmat kytkevät runoja toisiinsa. Joissakin teksteissä puhutaan samasta tapahtumasta, kuten esimerkiksi runoissa ”Huuto”, ”Jäämessu” ja ”Pitäkää Jumalan tähden huolta –”. Niissä kaikissa jäljitetään saman naparetkiseurueen kohtalokkaasti päättyvää retkeä. Näin runojen välille syntyy kerronnallista jatkumoa.

Vaikka Liehu irtautuu proosallisilla säkeillään vanhasta poetiikastaan, mukaan mahtuu myös jotakin samankaltaista kuin hänen 1990-luvun kokeiluissaan. Runokokoelman päättävä ”Teoreema ja sen ratkaiseminen” on kokoelman ainoa konkreettinen runo. Parin runon lopussa päädytään puolestaan pieniin typografisiin leikkeihin, jotka venyttävät merkityksen rajaa. Absurdisävyisen ”[Varmuudesta]”-runon lopussa esimerkiksi leikitään sanan osilla: ”he kohtaavat / aavat / t. Nyt nämä muutamat kokeilut antavat kokoelmaan pientä pikanttia sävyä.

Lyyrinen runsaudensarvi

Bul, bulin ensimmäinen runo, metalyyrinen ”Avaus” antaa vinkin runokokoelman moniaineksisuudesta, kun runon minä kertoo viettäneensä ”kielilaboratorioissa vuosia”. Runo toimii myös eräänlaisena lukuohjeena kokoelmaan. Siinä viitataan myöhemmissä runoissa esiintyviin hahmoihin, kuten ”naiseen joka oli kidnapannut lapsen” tai kallonporaajaan ja hullaantuneisiin rottiin. Esille nousee myös mystiikka, jolla on tärkeä rooli kokoelmassa. ”Avaus”-runon päätteeksi runon minä kehottaa lukijoitaan vaihtamaan ”sanoja näissä runoissa että niistä tulisi / näköisiänne”. Jokaista lukijaa rohkaistaan omiin tulkintoihin.

Bul, bul on lyyrinen runsaudensarvi, joka ammentaa monesta eri lähteestä. Kokoelma on helmi lukijalle, joka rakastaa intertekstuaalista kuurupiiloa, mutta raskas lukijalle, joka on väsynyt piiloleikkeihin. Viittauksia on sufilaisen mystiikan lisäksi esimerkiksi Fedor Dostojevskin (1821–1881) tuotantoon, ranskalaisen avantgardisti Guillaume Apollinairen (1880–1918) elämään tai filosofi Jacques Derridan (1930–2004) iskulauseisiin. Liehu käyttää runojensa lähtökohtina myös vanhoja tunnettuja myyttejä, kuten runossaan ”Pikku Antigone”. Kokoelman lopussa kolmelle eri sivulle asetelluissa runoissa viitataan kreikkalaisen mytologian kolmeen kohtalottareen eli Moiraan, jotka määräävät niin syntymän, elämän kuin kuolemankin hetken. Näin viimeisessä runo-osastossa tärkeä kuoleman teema korostuu entisestään.

Proosarunojako?

Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet runsaasti proosarunoja. Myös kustantaja on halunnut määritellä Bul, bulin proosarunokokoelmaksi: kirjan takakannessa todetaan, että kokoelmassa ”kirjailijan uusi aluevaltaus, älyllinen proosaruno heittää rubikin kuution lukijan kämmenelle”. Tekstihahmoltaan Liehun tarinalliset runot eivät kuitenkaan näytä lajityypillisiltä, ja proosarunotuntija ei välttämättä määrittelisikään niitä proosarunoiksi. Ehkä Liehun kokoelmaa voitaisiin lähinnä kutsua runokokoelmaksi, jossa on proosallisia säkeitä.

Liehun tarinallisten runojen säkeet ovat pitkiä. Oikea marginaali on liehuvareunainen. Ulkoisesti Liehun runot muistuttavat nykyrunoilijoistamme Annukka Peuran Erotus-kokoelman (WSOY 1995) pitkiä säkeitä. Toisaalta proosarunoiksi Liehun tekstejä voitaisiin mielestäni kutsua jo sen takia, että niissä pilkutus ja pisteytys muistuttavat lähes poikkeuksetta proosatekstiä. Niissä ei myöskään ole säkeenylityksiä, joilla synnytettäisiin monimerkityksisyyttä.

Viime vuosina kirjoitetussa suomenkielisessä proosarunoudessa on rakennettu tarinallisuutta erilaisin keinoin. Esimerkiksi Olli Heikkosen Jakutian auringossa (Tammi 2000) tai Saila Susiluodon Huoneiden kirjassa (Otava 2003) jatkumo syntyy samaan aihepiiriin liittyvää kuvastoa hyödyntämällä. Mikko Rimmisen Sumusta pulppuavat mustat autot -kokoelmassa (Tammi 2003) ja Aki Salmelan Sanomattomien lehtien (Tammi 2004) toisessa osastossa kerronnallista jatkumoa on puolestaan korostettu runojen otsikoita vaihtamalla siten, että jokaisen runon aloittaa aina seuraavan alussa oleva sana tai sanat.

Liehu synnyttää kerronnallista jatkumoa runojensa välille niin, että teksteissä tietyt kuvastot, henkilöt tai motiivit toistuvat. Esimerkiksi persialaisen runouden satakieli – kokoelman otsikossakin lentävä Bul, bul – iskee siipiään monissa runoissa. Ensimmäisen osaston kiintoisan ”Putkiremontti”-runon tapahtumiin viitataan salakavalasti runossa ”Tohtori Tulpin anatomian oppitunti”, jossa runon minä – tohtori Tulp – avaa kalloa mieheltä, joka ”kompastui talonsa putkiremontissa / muoviletkuun”. Tällaiset kytkennät runojen välillä luovat joskus absurdeja hetkiä ja naurua.

Liehun uutukainen on haastava intertekstuaalisten kerrostumiensa, sekoittuneiden aikatasojensa ja runsaiden kuvamaailmojensa ansiosta. Takakansitekstissä viitataan vuosituhansien ajan kudottuun gobeliiniin, käsin kudottuun seinävaatteeseen. Juuri tällainen monimutkainen, hartaasti kudottu lyyrinen vaate on Liehun uusin kokoelma.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto