Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Orivesi, Suomen Iowa

Niina Hakalahti, 20.1.2004
Reijo Virtanen: Oriveden uudet opit s., Kansanvalistusseura 2003

Kun Oriveden opit -artikkelikokoelma ilmestyi lähes kaksikymmentä vuotta sitten vuonna 1984, se oli tärkeä lisä suomalaisten kirjoittamisoppaiden ja kirjoittamista käsittelevien teosten joukkoon. Nyt oppaiden ja kirjoittajakoulutuksen tila on huomattavasti vakiintuneempi ja vankempi kuin tuolloin. Vakiintuneisuuteen ovat paljolti vaikuttaneet Oriveden opisto ja sitä ylläpitävä Kansanvalistusseura. Vuonna 2003 ilmestyneessä teoksessa Oriveden uudet opit ei juurikaan enää tuhlata paukkuja siihen, että puolusteltaisiin kirjoittamisen opetusta. Kahdessakymmenessä vuodessa on siis ehkä jo saatu oikeutus kirjoittamisen opetukseen?

Lisensiaatintyössään (2001) Ei sanataidetta ilman taitoa Nora Värre kirjoittaa, että 1980-luvulla suomalainen kirjoittajakoulutus sai itsevarmuutta. Värre ottaa esimerkiksi vuonna 1980 ilmestyneen Liisa Enwaldin Luovan kirjoittajan, joka ensimmäisenä suomalaisena kirjoittajaoppaana tarjosi apua myös kirjoittajaohjaajille. Värren mukaan jo tuolloin ajatus kirjoittajakoulutuksesta oli yleistynyt sille tasolle, ettei niinkään tarvittu keskustelua koulutuksen tarpeellisuudesta kuin sen tason kohentamisesta. Silti esimerkiksi kirjoittajaohjaajien asema ja koulutus oli varsin tuore asia, kuten Värren tutkimuksestakin selviää.

Kun Oriveden oppeja vertaa Oriveden uusiin oppeihin, näkyy vanhemmassa teoksessa selvästi 80-luvun kirjoittajakoulutuksen puolustusasema. Oriveden uusien oppien kirjoittajat saavat rauhassa keskittyä eri opetusmenetelmien esittelyyn, ja yleensäkin kirjoittamisen ohjaus erikoisaloineen näyttäytyy uudessa teoksessa segmentoituneempana kuin 80-luvulla.

Itsenäinen teos

Oriveden uusissa opeissa on kahdeksantoista artikkelia eri kirjoittajilta, joita yhdistää se, että he kaikki ovat opettaneet Oriveden opistossa. Vaikka Oriveden uudet opit onkin itsenäinen teos, eikä 80-luvun teoksen uudistettu versio, olisi ollut mielenkiintoista, jos useampi Oriveden oppeihin kirjoittanut olisi kertonut näkemyksiään ohjaamisesta 2000-luvulla. Kirjoittajista vain Risto Ahti oli mukana jo Oriveden opit –teoksessa.

Risto Ahti on paitsi tunnettu runoilija, myös pitkän linjan kouluttaja. Avausartikkelissaan ”Arvostuksesta” hän purkaa ja riisuu runon opetustilannetta niin, että turha roina ja hienot hepenet eivät peittäisi ydintä. Ahti tunnistaa ja tunnustaa myös mysteerin, eikä missään tapauksessa halua rationalisoida runoa ja sen opettamista: ”Kun näen oikean runon, tunnistan sen siitä, etten tiedä, mikä se on”.

Jyrki Vainosen artikkelissa ”Rajankävijän päiväkirja: kirjoittamisesta, lukemisesta, kokemisesta” puhutaan mm. tekijyyden vangiksi jäämisestä. Vainonen muistuttaa ansiokkaasti kirjoittajan ja lukijan yhteispelistä ja varoittaa aiheellisesti siitä, miten romanttinen illuusio Tekijän – isolla T:llä – neroudesta voi todellisuudessa kahlita kirjoittajaa etenemästä tekstinsä parissa. Vainosen artikkelissa on havainnollisia esimerkkejä ja huumorin sävyttämiä kirjallisia viittauksia – artikkeli onkin mielestäni yksi kokoelman mielenkiintoisimpia

Lajin näkökulmasta

Raija Paananen, Eero Ojanen, Harri István Mäki, Ari Kallio, Kaija Valkonen ja Reijo Virtanen ovat kirjoittaneet artikkelinsa ennen kaikkea tietyn lajin ohjaajina. Paanasen artikkelissa ”Eihän romaanin kirjoittamista voi opettaa” kumotaan pätevästi otsikon väite. Tärkeänä huomiona Paananen tuo esiin myös sen, että ”yksikään teksti ei mene hukkaan, vaikka se ei kohtaisi muita lukijoita kuin tekijänsä”. Tällainen teksti on kuitenkin askelma, jota ilman ei päästä toiselle askelmalle.

Eero Ojasen artikkelissa ”Esseen eli pohtielman kirjoittamisesta ja opettamisesta” arvo on jo siinä, että essee-muoto nähdään sanataiteen alaan kuuluvaksi. Ojanen painottaa, että yksittäinen essee voi olla puhdasta asiatekstiä, tai se voi painottua sanataiteen puolelle, tai se voi hyvinkin yhdistää kumpaakin tyyppiä. Välimaastoteksteihin kirjoittajaohjaaja törmää yleensäkin entistä useammin.

Harri István Mäen artikkelista ”Draamaopetus Oriveden opistossa” jäävät erityisesti mieleen kirjoittajatyypit, joita Mäki on taitavasti rekonstruoinut sekä kursseiltaan että kirjallisuuden historiasta. Artikkelissaan ”Käsikirjoitus ja kuunnelma” Ari Kallio ottaa esiin opettamansa lajin keskeiset dilemmat ja lähtökohdat yhdeksän kysymyksen kautta, jotka ovat sovellettavissa muuhunkin kertovan tekstin opetukseen.

”Kannattaako elämästään kirjoittaa” kysyy Kaija Valkonen elämäkertakirjoittamista käsittelevässä artikkelissaan ja vastaa kysymykseensä myöntävästi. Oman tarinan pajoja Oriveden suvessa vetänyt Valkonen toteaa artikkelissaan saman, josta mm. Pirkko Saisio on puhunut: tarina ja todellisuus eivät koskaan täysin kohtaa. Kirjoittaminen on aina valintaa.

Artikkelikokoelman toimittaja Reijo Virtasen oma erityisalue on satiirin opettaminen. Oriveden opistolla satiireja kirjoitetaan pakinakurssilla. Virtasen artikkelissa ”Satiirin kirjoittaminen – oppeja ja opetusta” on paljon tietoa satiirin historiasta ja satiirista lajina, ja artikkeli käykin hyvästä johdannosta tai yleisesityksestä satiirista kiinnostuneelle.

Subjektiivisesta näkökulmasta

Arto Seppälän ”Halu, tahto ja himo” -artikkelin ote on subjektiivinen. Seppälä myös avoimesti myöntää alkuepäilyksensä kirjoittajakoulutusta kohtaan, ja vaikka epäilyt lienevätkin suurimmaksi osaksi viidessätoista vuodessa haihtuneet, kaihtaa Seppälä omien sanojensa mukaan vieläkin pedagogin osaa.

Subjektiivisesti aihettaan lähestyvät myös Panu Tuomi ja Taija Tuominen. Panu Tuomi kertoo omasta kirjailijaksi kasvamisestaan, jossa Oriveden opistolla selvästi on ollut merkittävä osa. Tuomen lempeän itseironista tekstiä on hauskaa lukea, niin elävästi hän kertoo myyttisen boheemielämän hieman koomisista puolista. ”Kuinka minusta kuoriutui kirjailija” on hauskuudestaan huolimatta varsin hyödyllistä luettavaa ”wanna be” -kirjailijoille. Tuomi ilmaisee kiitollisuutensa siitä, että esikoisteos ilmestyi riittävän myöhään, ”sillä liian hätäisesti kyhäilty esikoinen alkaa kummitella tekijälleen myöhemmin”.

Tuomi uskoo kirjoittajakoulutuksessa eniten juuri yksilölliseen ohjaukseen, eikä monista muista poiketen niinkään ryhmässä annettavaan palautteeseen, joka hänen mukaansa oli ”yhdistelmä inkvisitiota ja ompeluseuraa”. Oikeastaan on melko rohkeaa, että Tuomen artikkeli on kyseisessä muodossaan Oriveden uusissa opeissa julkaistu, kyseenalaistaahan Tuomi aika voimakkaasti kirjoittajakoulutuksen peruselementin eli ryhmäopetuksen.

Tuomelle itselleen Risto Ahdin ”suggestiiviset opetusmenetelmät” olivat ratkaiseva potku kohti kirjailijuutta. Tuomen artikkelin lievä ristiriitaisuus suhteessa artikkelikokoelman yleiseen linjaan muistuttaa kuitenkin tärkeästä asiasta: yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä, ja kirjoittajakoulutuksen elinehto on juuri tämän moninaisuuden ja yksilöllisyyden tunnustaminen.

Myös Taija Tuominen kuvaa hyväntahtoisen huumorin kautta omaa kehitystään kirjoittajana. Oriveden opistolla on Tuomisenkin tapauksessa ratkaiseva osuus kirjailijaksi kasvamisessa. Tuominen pistää oman tapauksensa yksityiskohtia myöten likoon ja lopputulos on kiinnostava.

Toisin kuin Tuomi, Tuominen kuvaa ryhmässä tapahtuvia palautetilanteita hedelmällisiksi ja yleensäkin ryhmäopetuksen yhteisöllisyyttä hyväksi menetelmäksi. Kun Panu Tuomi on lähes kokonaan kieltäytynyt opettajan töistä, Taija Tuominen taas on yksi aktiivisimpia kirjoittajakouluttajia, mm. Oriveden opistolla.

Sanataiteen moninaisuus

Hannu Pesosen ja Kristiina Wallinin artikkelit käsittelevät molemmat lukiolaisten kirjoittamisen opetusta. Pesonen ohjaa Oriveden suvessa viikon mittaista asiakirjoittamisen kurssia, ja monta vuotta Oriveden opiston kirjoittajalukion opettajana toiminut Wallin taas kirjoittaa ennen kaikkea sanataiteen opettajan näkökulmasta.

Pesosen artikkelin nimi ”Palaute, palaute – ja taas palaute!” kertoo hyvin sen, mistä kirjoittamisen opettamisessa yleensäkin on kyse. Kriisialueilla työskennellyt ulkomaantoimittaja Pesonen kirjoittaa: ”Askaroituani viikon vain noin tusinan kirjoittajan kanssa saatan olla sekä henkisesti että ruumiillisesti yhtä uuvuksissa kuin jonkun sota-alueella tehdyn vaikean reportaasimatkan jälkeen”.

Kristiina Wallinin artikkelissa ”Sano kivestä joutsen – sanataidetta Oriveden opiston kirjoittajalukiossa” näkyy hyvin sanataideopettajan työn moninaisuus. Niin asiakirjoittaminen, runo kuin draamakin kuuluvat samaan pakettiin. Vaikka tärkeä periaate onkin, että sanataiteellisia tekstejä käsitellään fiktiona, ei Wallinin mukaan kirjoittamisen terapeuttistakaan vaikutusta ole syytä ohittaa.

”Kääntäminen prosessina” -artikkelissa Tuomo Lahdelma kertoo pitämästään käännöskurssista, jossa hän osittain sovelsi prosessikirjoittamisen periaatteita. Kaunokirjallisuuden kääntämisestä saa harvemmin lukea artikkeleita ainakaan luovan kirjoittamisen opetuksen yhteydessä, joten Lahdelman havainnollisesti kuvaama työskentelymenetelmä on kiinnostavaa luettavaa.

Pirjo Santosen ”Etäopetusta kirjoittajille” -artikkeli keskittyy journalistisen kirjoittamisen etäopiskeluun ja -opettamiseen. Kiinnostavaa olisi ollut lukea myös muiden kirjoittamisen lajien etäopetuksesta.

Seppo Järvisen hengästyneen runsas artikkeli ”Kirjoittaa kirjoittaminen pois – unelmien lukinverkosta meemien merkkijärjestelmään” tutkii kirjoittamista lähinnä runon kautta. Vaikeahkoakin terminologiaa hyödyntävä artikkeli olisi ehkä hyötynyt parista väliotsikosta runollisessa tajunnanvirtamaisuudessaan. ”Se milloin lukija muuttuu kirjoittajaksi, on veteen piirretty viiva”, Järvinen kirjoittaa ja on aivan oikeassa.

Hammaslääkäriä ja ortopedia tarvitaan

Liisa Enwaldin ”Estetiikan kaavoista epävarmuuden iloon” –artikkeli on vankan ammattilaisen analyyttistä tekstiä kirjoittamisen ohjaamisesta ja kirjoittajien ohjaajien ohjaamisesta. Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen 10-vuotisjuhlakirjassa Päiväkirjasta hypermediaan (1991) Enwald pohti hieman vastaavaa aihetta. Enwaldin tekstissä yhdistyy usein hienosti henkilökohtaisuus ja oppineisuus, tieto. Näin tapahtuu nytkin. Lukijaystävällisenä synteesinä kirjoittamisen pedagogiasta ja didaktiikasta Enwaldin artikkeli on yksi artikkelikokoelman parhaita.

Oriveden uudet opit –artikkelikokoelman tekstit vaihtelevat siis subjektiivisista tunnoista lajityyppien esittelyyn tai havainnollisiin työmenetelmäesittelyihin. Tällainen moniäänisyys sopii erityisen hyvin kirjoittamisen opetusta käsittelevään teokseen. Kirjassaan Writing Process Activities Kit (1990) Mary Lou Brandvik sivuaa tutkimusta, jossa tutkittiin 40 tunnetun äidinkielenopettajan opetusmetodeja. Tulos ei ehkä yllätä, mutta vahvistaa piristävästi ennakko-oletuksen: jokaisella opettajalla oli käytössään eri metodi.

Tunnettu amerikkalainen kirjoittajaopettaja Natalie Goldberg kirjoittaa kirjoittamisesta ja sen opettamisesta: ”Kirjoittamaan oppiminen ei ole lineaarinen prosessi. Yksi siisti totuus kirjoittamisesta ei voi antaa vastausta kaikkeen. On monia totuuksia. Kirjoitusharjoitusten tekeminen tarkoittaa lopulta, että on tekemisissä koko elämän kanssa. Jos saa ohjeet kuinka toimia, jos nilkasta katkeaa luu, ei voi käyttää samoja ohjeita paikkaamaan reikää hampaassa. Jotkut tekniikat sopivat johonkin ajankohtaan, toiset toisenlaisin tilanteisiin. Jokainen hetki on erilainen. Eri asiat toimivat. Ei ole yhtä oikeaa ja yhtä väärää.”

Kaikki artikkelien kirjoittajat eivät ole laatineet artikkeliinsa minkäänlaista lähdeluetteloa. Myös yleistä kirjallisuusluetteloa jäin kaipaamaan, sellainenhan sisältyi Oriveden uusien oppien edeltäjään. Kirjoittajien esittelyt onneksi löytyvät teoksesta. Useiden kirjoittajien moniroolisuus (tutkija, kirjailija, opettaja, toimittaja jne.) on niin huomattavaa, että esittelyt ovat todella paikallaan.

Oriveden uudet opit ilmestyi hyvään aikaan. Vuonna 1998 ilmestyneestä Soili Harjaluoman tutkimuksesta Kirjoittajakoulutus nyt ja tulevaisuudessa saa hyvän käsityksen kirjoittajakoulutuksesta Suomessa. Oriveden uudet opit näyttää osaltaan lähikuvaa tästä kentästä. Vaikka suomalaista ja yhdysvaltalaista kirjoittajakoulutusta ei voikaan yhteismitallisesti verrata, voi Oriveden opiston kuitenkin merkittävyytensä puolesta rinnastaa USA:n maineikkaaseen Iowan kirjoittajayliopistoon.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto