Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Marmoripatsaan hauraudesta

Jani Saxell, 4.2.2016
Riikka Ala-Harja: Kevyt liha 216 s., Like 2015

Ei tiennyt nuori lammaspaimen Daavid, mihin ryhtyi kaksintaistelussa Goljatia vastaan. Jätti kaatui Daavidiin linkoon ja viiteen sileään kiveen. Jättiläisentappajasta – ja myös islamin tunnustamasta profeetasta – tuli Juudan ja koko Israelin kuningas.

1500-luvun alussa Firenzen tasavalta tarvitsi itsevarman ja miehekkään symbolin ja itsenäisyytensä puolustajan. Michelangelo (1475–1564) tarttui toimeen ja veisti marmorilohkareesta yli viisimetrisen, kuusi tonnia painavan Daavid-patsaan.

Riikka Ala-Harjan romaanilla on melkoisen järeät intertekstit.

Rinta rottingilla poseeraava Daavid puolestaan osaltaan inspiroi Jussi Parviaista (s. 1955) 1980-lukulaiseen näytelmäänsä Jumalan rakastaja. Siinä Parviaisen alter ego Juska Paarma haluaa itselleen Michelangelon merkkiteoksen mitat täyttävän vartalon, mutta päätyy yli-ihmis- ja uskonnollisissa houreissaan kiskomaan hormoneja, riehumaan, naimaan ja lopulta tappamaan.

Riikka Ala-Harjan (s. 1967) seitsemännellä romaanilla on siis melkoisen järeät intertekstit, ja niin renessanssiajan Italiaan kuin 1980-luvun teatteripiireihin muodostuu kiehtovia sivupolkuja.

Kulttuurihistoriallisen laahuksen ei tule kuitenkaan antaa häiritä. Kevyt liha on ennen kaikkea romaani tästä ajasta, nelkytjarisat-ikäisistä erojen, uusien suhteiden, yhteishuoltaja-arjen, työelämän vaatimusten ja Goljatin lailla niskassa vaanivien YT-kierrosten pyörteissä.

Roolit ja karsinat

Teatterin valosuunnittelija Saaralle elämä on töitä, treenaamista, kuntosalin lapsiparkkeja ja seitsenvuotiaan Martin kuskaamista ympäri kaupunkia harrastuksiin.

Itsensä kurittamisella on Saaralle psyykkisesti koossapitävä vaikutus.
”Treenaan myös siksi että voisin olla yksin, että kotona jaksaisin mutaisia keppikasoja eteisen matolla, kämmenenjälkiä ikkunanlasissa, vesi-ilmapalloja olohuoneen lattialla, kupruilevaa parkettia. Että jaksaisin kuivahtanutta perhospastaa lautasella, märkää hiekkaa lastenhuoneen lattialla, kuivuneita tomaatinsiemeniä leikkuulaudalla, röhnäistä lavuaaria kylppärissä, teatterin pitkiä ja turhia palavereja, kaavakkeiden täyttämistä, työvuorolistojen laatimista, sitä että minun päälleni puhutaan (…) ” (s. 20)

”Minut muokattiin väärin / sain roolin, johon en mahdu”, runoilee Arja Tiainen esikoisessaan (Nukun silmät auki, 1971).
Ala-Harja komppaa 2010-luvulta käsin.
”Vihaan sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan.
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan.” (s. 39)

Saara on ollut aina varsin itsellinen persoona. Hän on kiinnostunut metsätöistä, autoista, moottoreista, lyhyistä lauseista ja ennen Martin syntymää myös juopottelusta.

Bestiksiä, säälittelijöitä, halausrinkejä ja vertaistukiryhmiä hän ei ole kaivannut ympärilleen. Onhan yhdenillanmiehiä kuitenkin löytynyt, tai sitten poikamiestytön elämää kuuluvia masturboinnin riemuja.

Ja nyt elämässä on yksi mies ylitse muiden, 120-senttinen kääpiö Martti.

Häilyvien miesten minärimpuilu

Kuten Ala-Harjan kaltaiselta arjen absurdistilta ja irrottelijalta sopii odottaakin, tasa-arvokeskustelua lähestytään siis omintakeisesta näkökulmasta.

Saaran ex-miehet, nuoruudenrakkaus Jarno ja Martin isä Asko, ovat molemmat vaiheilevia ja päättämättömiä itseensä eksyjiä. Saara taas on ronski, rämäpäinen, seksuaalisesti aktiivinen, päämäärätietoinen ja työorientoitunut henkilö. Jota nyt eivät vain satu kiinnostamaan sosiaaliset roolileikit, teatterimaailmassa tai muuten.

Onko tultu uudenlaiseen tilanteeseen, jossa nainen hoitaa vaikka hampaat irvessä sekä työn että lapsiperhearjen. Miesten jäädessä minärimpuilunsa vangeiksi?

Lasikattoja on murrettu ja rooleja venytetty sitten Arja Tiaisen 1970-luvun. Mutta onko karsinoista sittenkään päästy?

Vai onko tultu uudenlaiseen tilanteeseen, jossa nainen hoitaa vaikka hampaat irvessä sekä työn että lapsiperhearjen. Miesten jäädessä herkkyytensä, itsetunnustuksellisuutensa ja eksistentiaalisen minärimpuilunsa vangeiksi?

Oululainen, tylsämielisyyteen asti kiltti arkkitehti-Asko varoittelee eron jälkeen pääkaupunkiseudulle muuttavaa Saaraa Kontulasta, Kurvista, sekakäyttäjistä ja nuorisojengeistä.

Jarno puolestaan tulee vastaan heti romaanin alkumetreillä 25 vuoden tauon jälkeen. Elokuva-alan äänimies Jarnolla on myöskin oma eronsa takana – ja kotona Martti-niminen poika.

Jarnon kanssa on nuorina teatterikorkeakoululaisina yhdessä iloittu Berliinin muurin murtumisesta, rakasteltu niin että raikaa, pidetty kahden hengen kotibileitä ja vain iloittu ja oltu vailla huolta huomisesta.

Nuoruuden suloinen lintu

Entäs nyt? Onnistuuko spontaaniin ja puoliboheemiin taiteilijakuplaan ujuttautuminen uudestaan, kun molemmilla on menneisyytensä haamut ja rakkaudet? Tai nykyiset vastuunsa ja aikataulunsa?

Ennuste ei välttämättä ole hyvä. Onhan Ala-Harja ollut esikoisromaanistaan Tom Tom Tom (Gummerus 1998) lähtien ihmisten läheisyyden ja vierauden mittailija, jonka kirjoissa kommunikaatio vaihtuu usein ohi puhumiseksi ja toisen kohtaamattomuudeksi.

”Ironinen traagikko” on yksi Ala-Harjasta kritiikeissä käytetty epiteetti. Kyllähän se Kevyen lihan viittäkymmentä lähestyvien ikuisten teatterikorkeakoululaisten häilyvän onnen kuvaukseenkin sopii.

” – Soitan sulle.
– Niin soitat.
– Eikun soitan sulle biisin. Kitaralla. Odota sekunti. Mä lasken luurin pöydälle.
Eikö Jarno muista, että hän teki tämän saman minulle kaksikymmentäviisi vuotta sitten?
Ei kai se muista, mutta mitä väliä sillä.
Seison olohuoneen ikkunan edessä, katson pimeälle pihalle, fillaritelineelle, roskiskatokselle, ja Jarno alkaa soittaa, Walk on the Wild Side. Kuuntelin sitä taukoamatta kun pyrin valosuunnittelun laitokselle, kuuntelin Lou Reediä kuulokkeista kun piirsin kahvilassa pääsykoetehtäviä. Walk on the Wild Siden transuhuorat, narkkaukset ja hortoilut New Yorkissa, minulla järjestelmällinen ja tunnollinen teatterikouluun haku. Kun pääsin toisella yrittämällä sisään, juotiin yhden lukiokaverin kanssa kotiviiniä ja mentiin jonkun takkuisesti soittavan bändin keikalle ja iskettiin sieltä kumpikin itsellemme jotkut.
Mistään en ole ollut elämäni aikana jätkille niin kateellinen kuin siitä miten helppo niiden on ruveta soittamaan kimpassa, vaikka ne eivät edes osaisi soittaa. Puhua löysiä treenikämpillä, ottaa olutta ja rämpyttää, olla välittämättä kehnoudesta kaikkien edessä.
Jarno ähkäisee ja ottaa pieleen menneen tahdin uudelleen.
– Mahtavaa, valehtelen. Tai en. Soitto on surkeaa, mutta juttu on aivan mahtava.
Jarno ajattelee minua kesken kuvausten. On tekemässä töitä ja haluaa soittaa minulle kitaraa.
Jarno sotkee minun pääni.
Saa tolaltaan.
Pahemmin kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten.” (s. 68–69)

Otteesta välittynee paitsi Ala-Harjan taipumus lyhyisiin lauseisiin ja kappaleisiin, myös tietty eeppinen impressionismi: kyky luoda maailmoja ja aikakausia varsin niukoin vedoin.

Ihan kakaroita

Tietyissä tunnetiloissa ihmiset ovat edelleenkin ”ihan kakaroita”: epävarmoja ja heittäytyviä, omaa ja toisen käytöstä lakkaamatta analysoivia ja silti aitoja ja tosissaan.

Miksi naiset syyllistyvät niin äärimmäisen harvoin älyvapaaseen lahtaamiseen?

Tässä neljännesvuosisadan jälkeen puhkeavan intohimon ja keski-ikäisten teinimeiningin kuvauksessa Ala-Harja onnistuu mainiosti.

Onnen vastapooli ja käärme paratiisissa on tietenkin todellisuus. Ensin Jarno ottaa puheeksi yhteen muuton ja Saara jumittuu ajattelemaan, miten se voisi mädättää kaiken elävän ja hyvän. Miten parisänky ja pakotettu läheisyys voisivat tuoda mukanaan toisen kyttäämisen, omistamisen, yhteiset vaatekaapit ja jaetut siivousvuorot.

Sitten on Jarnon vuoro lukkiutua ja kivettyä. Hänen ex-vaimonsa huhuilee takaisin, yrittämään vielä. Edes yhteistä joulua, lapsen tähden.

Ihmissuhteiden keskipakoisvoimien pyörityksessä ja vääjäämättömän lopun odotuksessa ollaan jälleen yhtä vereslihaisia kuin silloin joskus. ”Haluaisin juhlia Jarnon kanssa, haluaisin olla hauska, ja olenkin, ilman Jarnoakin minulla voi olla kivaa, ja sitten humaltuisin niin että alkaisin vessasta lähetellä Jarnolle tekstiviestejä enkä ollenkaan osaisi sanoa ovatko ne vihaisia, vonkaavia vai suloisia, sillä ne saattaisivat olla mitä tahansa.” (s. 125–126.)

Naiset eivät joukkomurhaa

Itse rakkaustarinaa ei ole syytä tämän enempää spoilata. Joten on palattava interteksteihin. Jumalan rakastajan uusversio, jota romaanissa harjoitellaan, on ohjaajalleen Panulle ajankohtaisempi nyt kuin 1980-luvulla. Kuvaus ihmisen heikkoudesta ja voimasta, täydellisyyden tavoittelusta ja sisäisestä hajoamisesta linkittyy 2010-luvun materia- ja ulkonäkökeskeisyyteen, koulu- ja kauppakeskusampumisiin. Samoin todelliseen ”Jumalan rakastajaksi” heittäytymiseen eli terrorismiin.

Saara pohtii, miksi naiset syyllistyvät niin äärimmäisen harvoin älyvapaaseen lahtaamiseen. Jälleen on pitkähkön lainauksen aika.

”Silmittömästi riehuva nainen on surkea. Hän on maailman mitättömin olento.
Suorastaan naurettava.
Kyllä nainen tappamaan pystyy.
Mutta ei nainen juuri tapa.
Kyllä nainen raiskatakin voi, jonkun hennon hipsukan.
Mutta ei nainen raiskaa, sillä aina voi runkata.
Se on yksinkertaisempaa ja mutkattomampaa.
Nainen ei kävele kouluun, kaiva lötköstä treenikassista kivääriä ja ala silmittömästi ampua vastaan käveleviä.
Nainen ei aja veneellä saareen ja lahtaa nuorisolaumaa, jolla on väärä aate.
(…)
Naisella ei ole varaa riehua niin kuin Juska Paarma. Nainen heilauttaa kahdenkymmenen kilon kahvakuulaa ja punnertaa penkiltä yli sata kiloa, mutta nainen ei kurista toista kuoliaaksi kuten Juska.
Naista ei ole siihen kannustettu.
Naisilla ei ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä. Viedä oikomishoitoon. Viedä vuositarkastukseen. Olla läsnä, ei muissa maailmoissa, ei uhoamassa pitkin poikin, esittelemässä ruumiinsa voimaa, vaikka pattia olisikin.” (s. 64–66)

Normandiat meissä kaikissa

Ala-Harjan feminismi muuttuu kuin vaivihkaa arjen pienten, ja silti maailman tärkeimpien asioiden ylistykseksi. Juuri sellaiseksi peräänantamattomaksi humanismiksi, jota Pariisin ja Beirutin iskujen tai Siinain hiekkoihin päätyneen venäläisen matkustajakoneen maailmanaikana tarvitaan.

Siitä olen kirjailijan – tai hänen minäkertojansa – kanssa eri mieltä, ettei kukaan muka puhuisi naisen kujanjuoksusta tai naisen voimainkoettelusta ”(…) ainakaan tosimielessä, ilman naistenlehtilässytystä.”

Ei tarvitse kuin katsoa Ala-Harjan edellistä romaania Maihinnousu (Like 2012). Siinä on tavoitettu suorastaan pakahduttavalla tavalla, modernisti ja samalla kreikkalaisten tragedioiden hengessä nelikymppisen Julien kujanjuoksua. On avioero, huoltajuustaistelu ja tyttären sairastuminen leukemiaan. Samalla viittoillaan Normandian maihinnousuun. Julie on yllätyshyökkäyksen kohteena, mutta ei vihollissotilaiden, vaan syöpäsolujen ja aviokriisin myötä.

Yhtä jylhään arkisen eloonjäämistaistelun kuvaukseen Kevyessä lihassa ei mennä, ei liene tarkoituskaan. Mutta suhdevaiheilu Jarnon kanssa ottaa yhtä kaikki koville, kohtuullisen pian avioeron jälkeen – ja kun koko teatterin väki on varpaillaan YT-neuvottelujen vuoksi.

Ala-Harjan myöhempien kirjojen tyylilajiksi näyttävät vakiintuneen yksinäisyyden, sitkeän sinnittelyn ja peräänantamattomuuden kuvaukset.

Jokaisella sukupolvella on omat Normandiansa, Talvi- ja jatkosotansa. Jokainen ihminen joutuu joskus käymään ylivoimaista vihollista vastaan kuin Daavid – tai esittämään marmoripatsasta, vaikka olisi murenemassa sisältä ja niskaan sataisi pulunsontaa.

Tässä on Ala-Harjan näennäisen ”pienen” ja intiimin kirjan universaalius.

Marmorista ihmisihoon

Vauhdikkaana ja räiskyvänä pari-kolmikymppisten kuvaajana aloittaneen Ala-Harjan myöhempien kirjojen tyylilajiksi näyttävät vakiintuneen yksinäisyyden, sitkeän sinnittelyn ja peräänantamattomuuden kuvaukset. Samoin tšehovilaiset henkiset hiusmurtumat ja koteloituneen ihmisen tunnot.

Hän ei ole nykykirjallisuudessamme yksin.

Esimerkiksi Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa (WSOY 2015) lähestyy nelikymppisten ja heidän vanhempiensa ikäkriisejä, viihtymättömyyttä omassa kehossa ja ikuista onnen etsintää yhä epäterveempien ulkonäköpaineiden maailmanaikana muun muassa self help -oppaiden buumin ja plastiikkakirurgian tarjoaman ”lohdun” kautta.

Jarkko Tontin Sali (Helsinki-kirjat 2011) puolestaan kuvaa urbaaniyksinäisyyttä, pätkäihmissuhteita ja tekstiviestieroja, keskeisenä miljöönään kuntosali. Elämän kaoottisuus ja stressaavuus pyritään saada hallintaan muokkaamalla omaa ulkonäköä.

Michelangelolla oli marmorinsa. Ala-Harjalla, Venholla ja Tontilla puolestaan ihmisen oma iho.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto