Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkauden leirissä kaikki on ihmeellistä

Artemis Kelosaari, 26.8.2020
Riitta Cankoçak: Ei ole turhaa 88 s., Poesia 2019

Riitta on kirjoittanut erikoislaatuisen runokokoelman – kyllä, hän esiintyy kirjan kannessa pelkällä etunimellään. Ei ole turhaa on kaunis, surrealistinen, ajoittain jopa puistattava. Mitenkään helposti se ei ensimmäisellä lukukerralla avaudu. Jos avautuu, niin jollakin kieltä ja tietoista ymmärrystä edeltävällä tasolla. Tarvitaan keskittymistä, vähän niin kuin silloin, kun yrittää kertoa omaa untaan jollekulle toiselle.

Erillisiä runoja ei kokoelmassa ole, on vain kolme eri osiota. Lukijan silmien eteen marssitetut näyt virtaavat eteenpäin kuin transsissa laulettu resitatiivi.

sana alkaa alusta kun pingottunut ulottuvuus vapautuu ja uusi kausi valitsee itselleen puitteet. sivu kääntyy. jostain laskeutuu portaat, kun kumarrutaan sitomaan kengännauhat, tikku piirtää maahan lentokoneen, pikkulintu munii pesäpalloräpylään, äyskäri tyhjentää veden veneen pohjalta, liiterin harmaat kasvot hiljenevät taas kerran ja joku meistä, jokunen jonossa seisoskeleva sinä tietää vuoronsa tulleen. tietää paikkansa vapautuneen ja vaihtoehdon astuneen voimaan. on aika irrota vetovoiman kentästä, harjun henki valuu alas, käsi päästää käden, köysi katkeaa, ja silloin (s. 15).

Tajunnanvirtamaista vaikutelmaa korostaa typografia. Isoja alkukirjaimia ei ole, teksti muodostaa välillä pitkiä rivejä ja välillä pomppii riviltä toiselta sana kerrallaan; embleemejä ei kuitenkaan muodostu. On kirjassa kuvitustakin, joskaan suurin osa siitä ei ole sen enempää tai vähempää kuin huulipunaisia suukonjälkiä.

Ei ole turhaa on kaunis, surrealistinen, ajoittain jopa puistattava.

Runoilijan käyttämät tekstuaaliset keinot eivät ole ennenkuulumattomia modernismin jälkeisenä aikana. Sanoja vyöryttävä ja joka suuntaan assosioiva tekniikka tuo suomalaisista mieleen ehkä Ville Hytösen, ehkä Juha Kulmalan. Riitta ei kuitenkaan juuri harrasta intertekstuaalisuutta eikä muutenkaan todellisuuden havaintomaista kuvailua tai asioiden väittämistä siitä. Arki on läsnä hänen runoissaan, mutta sen kautta on läsnä koko maailmankaikkeus metaforien kautta; hänen kuvastonsa työntyy milloin maapallon luontoon, milloin avaruuteen. Samalla runojen puhuja katsoo pohjimmiltaan sisäänpäin, omiin tunteisiinsa. Hän on platoninen, jos äsken mainitut Savukeidas-vainaan uusbeatnikit olisivat aristoteelisia.

Parempi vertailukohde olisikin e.e.cummings, 1900-luvun alun yhdysvaltalaismodernisti. Näitä kahta runoilijaa yhdistävät tajunnanvirta, jota korostetaan typografian avulla, ja arki, joka muuttuu surrealistiseksi. Kumpikin harrastaa sanaleikkejä ja muuta sanojen äänteellisen samankaltaisuuden hyödyntämistä: ”sellaista sattuu, ja se sattuu”, sanotaan sivuilla 16–17. ”Rikkaat syö rahaa, nälkä syö köyhät” (s. 42). ”Ahavan haava” jää soimaan korviin kuin tuulen lempeä suhina, ja tulla-verbin kaksoismerkityksellä leikittely kolmannessa osiossa ei tunnu tekohauskalta – etenkään kun sen puhekielinen käskymuoto muunnetaan vielä tuutulauluksi.

Yksisilmäiset jumalat ja avaruuksien mustat lampaat

Kirjan tarkempi tutkailu paljastaa kirjoittajan olevan Riitta Cankoçak. Hän on vuodet 1996–2016 Turkissa asunut ja turkkilaisen kanssa naimisissa oleva suomalaisrunoilija, joka on myös kääntänyt kirjallisuutta sekä suomesta turkkiin että päinvastoin. Cankoçak muutti takaisin Suomeen pakoon Erdoganin diktatuuria. Eikä mikään ihme, sillä hänen runovideonsa Hurilere Mektuplar (”Kirjeitä paratiisin neidoille”) uhattiin vuonna 2014 sensuroida siveettömänä. Ei ole turhaa näyttää, että tämän runoilijan mieltä ei todellakaan voi kahlita.

Tämä kokoelma nimittäin toimii unen logiikalla. Osa kuvakielestä on jokseenkin yksinkertaista, mutta sitäkin viehättävämpää (”yö, avaruuksien musta lammas”), osa taas ei ole edes koukeroisia, vaan täysin omalakisia.

puhuu sujuvasti äpärää (s. 34)

ja kohta jo minä muuttaisin siihen taloon ja jäisin mieleesi. kaivautuisin sinuun kuin ystävällinen ihmissyöjä. (s. 38)

joku dinosaurus virnuilee / uimarannalla ja alkuräjähdyksen epätoivoinen virva vilahtaa maisemassa. avaran hetken / kouliintumaton yritys olla ajan tasolla on merkityksellistämisen huippu (s. 17)

villin lumiauran vaahtoa poskillasi, planktonien pirskoutuessa sieraimiesi satelliitteihin / vyöryy kuunkatu suustasi. kaulasi kaari päätyy sillan tuolle puolen, et jää jäljelle ja oletkin / sitten kangastuksen takana. sähköinen linnunrata virtaa alitsesi. atomien kuoro laulaa. (s. 63)

Cankoçak käyttää kuvakieltä niin kuin sitä runoudessa pitäisikin käyttää – luomaan oman todellisuutensa, kielen neljännen ulottuvuuden. Puistatuksen tunnekin syntyy juuri tästä, kun asiat ovat melkein kohdillaan, mutta eivät aivan.

Cankoçak käyttää kuvakieltä niin kuin sitä runoudessa pitäisikin käyttää – luomaan oman todellisuutensa, kielen neljännen ulottuvuuden.

Näille surrealistisille näyille on nimettävissä jonkinlainen päähenkilö. Se on ”yksisilmäinen jumala”, joka on ”valkoinen varjo pimeydestä” ja ”pakolainen, takaa-ajettu silmäterä, jonka ei tarvitse esitellä itseään, ei esittää ketään, ei mitään”, ja se ”tulee tullakseen, ei kysy lupaa”. (s. 9). Se asustaa keittiössä ja tekee niinkin arkisia asioita kuin ”lastaa kaupankasseja pöydälle ja kaivelee kaapista hernekeittopurkin” (s. 29). Kahdella ristikkäisellä suukonjäljellä on keskellään yksi ainoa silmä. Onko tässä tuon jumalan kuva?

Lisäksi kokoelmassa toistuvat ”rakkauden leiri”, laiva ja talo. Talo on vanha mielen tai sielun symboli, ja tässä sitä kuvaillaan hauskasti: ”talo on tuppisuu ja tyyppi”. Sen vastakohtana on laiva, joka on samalla tavalla ihmisen itselleen rakentama tila, mutta liikkuva sellainen – tuppisuisuuden vastakohta? Tässä kontekstissa leiristäkin tulee ymmärrettävä: sekin on määritelmällisesti väliaikainen asumus. Rakkaus siis on jatkuvassa liikkeessä ja rakastavaiset muuttuvat ja yrittävät pysyä mukana toistensa muutoksessa.

Sanojen asettelu omille riveilleen korostaa mielikuvaa kahden ihmisen etäisyydestä ja läheisyydestä. Vaikka rakas olisi lähellä, siinä keittiön nurkassa, hän on silti aina liian kaukana, ja kommunikaatio nyt ei ole ikinä helppoa. Jokainen ihminen on oma saarensa, yksin omassa maailmankaikkeudessaan pään sisällä, ja vain toisinaan hän voi tavoittaa kaukaa tulevan signaalin, aidon yhteyden toiseen.

Rakastamisen mahdottomuus ja välttämättömyys

Oikeastaan Ei ole turhaa muistuttaa Tommy Tabermanin tuotantoa. Ei muodon, mutta sisältönsä puolesta. Eikä tämä ole haukku.

Ei ole turhaa on nimittäin hyvin eroottinen teos, mutta erotiikka väreilee (paitsi suukonjäljissä ja ensimmäisen aukeaman valokuvassa, myös) metaforien takana. Mieleenjäävimpiä kohtia on tämä:

minusta tehdään auto. ei se mitään, kun bensa loppuu, tulet sinä sivulleni ja työnnät pumppusi tankkausaukosta. sanat syöpyvät, välähdän valona, väläytän. (s. 54)

Ehkä tuossa on huumorinkin häivähdystä, mutta huumori ja eroottisuushan ovat lähellä toisiaan. Edellä mainitsin ”tuu”-sanan kolmoismerkityksen: uni ja (pieni) kuolema ovat tässäkin kokoelmassa yhtä. Entä voiko sana ”joo” olla kaunis tai romanttinen? Cankoçak onnistuu tekemään siitä sellaisen. Sehän voi olla kauneinta mitä voi rakkaalleen tehdä: yksinkertaisesti ja vähäeleisesti myöntyä. Tämä eroottisuus yhdistää sekin Cankoçakin cummingsiin.

Entä voiko sana ”joo” olla kaunis tai romanttinen? Cankoçak onnistuu tekemään siitä sellaisen.

Kokonaisuudessaankin Ei ole turhaa kertoo kaiken outoutetun arkisuutensa alla siitä ikiaikaisesta eli rakkaudesta. Tulkitsen sen myös yksisilmäisen jumalan perimmäiseksi olemukseksi. Parisuhteen alussa on ensimmäisen luvun nimi eli ”Ilmestys”, jossa ”ensin tullaan”, ts. ihastutaan silmittömästi ja rakastellaan kiihkeästi. Toisessa osassa ”sitten ollaan” eli eletään yhdessä; ”rakastus” on mainio termi, joka ilmeisesti viittaa aktiivisiin rakastamisen tekoihin pelkän abstraktin tunteen (rakkauden) kontrastina.

Kolmannessa ollaan ”hukassa” ja ”syvennytään”, eli katsotaan toistensa ohella maailmaa, jossa on elettävä ja rakastettava. Yhteiskunnallinen kuvasto toki hiipii mukaan jo toisessa osassa rakastamisen kontrastiksi: esimerkiksi sivulla 47 vilkaistaan länsimaisen rasismin historiaan. Kolmannessa pakolais- ja muita kriisejä ei ikään kuin voi enää olla huomaamatta: ”koska kaikki muuttuu kun muututaan, / muututaan ilmastoksi” (s. 72); ”käydään sotaa köyhiä vastaan. / köyhät ei osaa uida” (s. 81). Sivun 76 kiroilupätkä on groteskin hilpeä, ja juuri tästä luvusta toisaalta löytyy ”tuu”-sanaleikki. Ehkä vain rakastaminen tuo kaivatun levon tällaisessa maailmassa, joka saa välillä raivoamaan. Eikä rakastuneena lopulta mikään ole turhaa, vaikka se saattaisi joskus siltä näyttääkin.

Kokonaisuudessaankin Ei ole turhaa kertoo kaiken outoutetun arkisuutensa alla siitä ikiaikaisesta eli rakkaudesta.

Ei ole turhaa ei ole jokaisen kirja, ei edes kenen tahansa runokirja. Se vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä ja luultavasti myös tietynlaisen mielen – sellaisen, joka osaa ajatella kantti x kantti -logiikan ulkopuolella. On asioita, joita ei voi kuvata suoraviivaisella kerronnalla, ja sitä varten on (hyvä) runous ja sen unilogiikka. Kun olet lukenut Cankoçakin teoksen vähintään kaksi kertaa, mietit vähän ja vedät henkeä, kaikki kaleidoskooppinen symboliikka saattaa alkaakin napsahdella paikoilleen. Sen alta paljastuu vaikuttava runoelma rakkaudesta sanan laajassa merkityksessä – runoteknisesti vaikuttavimpia, mitä koko viime vuosikymmenellä kirjoitettiin. Se on paljon, se.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto