Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruotsalaisten kummakirjallisuuden kehnot ja kelvolliset

Artemis Kelosaari, 17.12.2015
Saara Henriksson & M.G. Soikkeli (toim.): Surupukki – ruotsalaisia tieteistarinoita 149 s., Osuuskumma 2015 Kääntäjä(t): Christine Thorel

”Amatöörimäistä räpellystä.” ”Tekotaiteellista sontaa, jota kukaan ei jaksa lukea.” ”Kyllä meillä Suomessa on paljon tasokkaampaa spefiä.” Nämä ovat kommentteja, joita olin suomalaisilta fantasia- ja scifi-ihmisiltä etukäteen kuullut Osuuskumman uudesta käännösantologiasta Surupukki. Voin kuitenkin sanoa, että ei tämä ruotsalaisten ”fantastisten tieteisnovellien” kokoelma nyt niin huono ole – jos kohta en voikaan olla täysin eri mieltä tuosta viimeisestä kommentista.

Antologia on sekä kirjalliselta tasoltaan että tematiikaltaan varsin epätasainen. En tiedä, millä perusteilla suomalaiset toimittajat Saara Henriksson ja M.G. Soikkeli ovat novellit valikoineet ja onko tässä todella ruotsalaisen spekulatiivisen fiktion (so. fantasia, science fiction, kauhu, maaginen realismi jne.) parhaimmisto. Ei monia näistä novelleista voi sen tarkemmin kuin yleisesti spefiksi määritelläkään; ne eivät ole tarkkaan ottaen fantasiaa tai scifiä, tai sitten ovat tavallaan molempia. Mukana kuitenkin on myös novelleja, jotka melko ongelmattomasti putoavat tieteiskirjallisuuden lokeroon. Juuri se hämmentääkin, kun kerran Suomessa voidaan tehdä jopa teeman mukaan tarkkaan rajattuja fantasia- ja scifinovelliantologioita.

Antologia on sekä kirjalliselta tasoltaan että tematiikaltaan varsin epätasainen.

Suomentaja Christine Thorelin tekstissä ei ole paljoa moittimista. Välillä ei edes muista lukevansa käännöskirjallisuutta, mikä lienee hyvä merkki. Ei liioin Thorelin oma ääni kuulu usein läpi, vaikka hän on itsekin kaunokirjoittaja, jolla on selvä oma tyyli. Toisin kuin monen muun kaunokirjailija-kääntäjän kohdalla, nämä novellit yhä erottuvat kirjoitustyyliltään toisistaan – ne eivät kuulosta kaikki Christine Thorelilta. Toisinaan kääntäjä on kuitenkin jättänyt tekstiin ylipitkiä sivulauseellisia virkkeitä, jotka mitä luultavimmin ovat toimineet ruotsiksi paremmin kuin suomeksi. Vielä pahemmin särähtää korvaan ensimmäisen novellin ensimmäinen lause: ”Sitten eräänä helmikuisena torstaina menin psykiatrini vastaanotolle ja kohtasin vuohen.” Onko tämä pahasti ontuva svetisismi, vai vaikuttaako se vain sellaiselta?

Harrastajakirjoittajapiirin satoako?

Kahdessa novellissa todella ruumiillistuvat alussa siteeraamani kommentit. K.G. Johanssonin ”Ennen kuin taivas putoaa” (”Innan himlen faller”) on puuduttava aikuisten ihmesatu, jossa ei ole paljon muuta ideaa tai sisältöä kuin että ilmeisesti taivas todellakin putoaa, maailma pienenee ja ihmisiltä putoilee sekä ruumiinjäseniä että nimien tavuja. Absurdin idean pohjalta Johansson on ilmeisesti pyrkinyt luomaan absurdia huumoria, mutta huonolla menestyksellä. Tämä köyhän miehen Daniil Harms saa lukijansa lähinnä haukottelemaan. Novellissa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään kiinnostavaa: ei kummoista juonta saati jännitettä, mitäänsanomattomat henkilöt ja vielä mitäänsanomattomammat dialogit. Kaiken kruunaavat puolivillaiset viittaukset entropiaan ja Matrix-filosofiaan.

Paljon paremmin ei suoriudu Kristina Hård novellillaan ”Kirjasiirtymiä” (”Intrabokulär teleportering”). Kyseessä on postmodernistinen kertomus romaanihenkilöistä, jotka hyppivät kirjoista oikeaan maailmaan ja joita Kirjailijayhdistyksen agentit pyrkivät palauttamaan sinne minne he kuuluvat. Tästähän olisi voinut saada vaikka millaisen karnevalistisen revittelyn – postmodernin parhaiden puolien mukaisen – mutta kun ei! Hård hyödyntää vain yhtä klassista henkilöhahmoparia eli Humisevan harjun Catherinea ja Heathcliffiä, eikä edes mitenkään oivaltavasti. Tulee mieleen, kuinka kauan sitten Hård on mahtanut viimeksi lukea Humisevan harjun. Ei varmaankaan aivan äskettäin, päätellen siitä kuinka epätoivoisesti hän takertuu valmiisiin kollektiivisiin mielikuviin hahmoista? Novellin väkinäisyyden kruunaa Hårdin tismalleen yhtä väkinäinen ja tönkkö kirjoitustyyli, jota hän maustaa rasittavimmalla mahdollisella tavalla eli ironisoidulla fanitytön hehkutuksella Heathcliffiä kohtaan.

Luettavaa mutta särmätöntä scifiä

Perinteisintä science fictionia tässä antologiassa edustavat Jorun Modénin dystopia ”Sosiootit” (”Socioterna”) ja Oskar Källnerin avaruusseikkailu ”Pancasila”. Hieman liiankin perinteistä. ”Sosiootit” tekee kuvauksensa mukaan ”kunniaa sellaisille kirjailijoille kuin Karin Boye, George Orwell ja Ray Bradbury”, eikä Modénin kirjoittama, kasvottomien virastojen ja konemaisten sosiaalivirkailijoiden hallitsema maailma kovin kaukana kuuluisammista dystopioista olekaan. Mukaan on ujutettu myös uusliberalismin ja uskonnon kritiikkiä: tarinassa tavallisilta ihmisiltä evätään kunnon terveydenhuolto sillä verukkeella, että heidän tietoisuutensa oletettavasti siirretään kuolemassa ”Paratiisiin” eli ikuiseen virtuaalielämään.

Olisin kuitenkin kaivannut novelliin lisää sitä, mitä Modén yhdessä kohdassa jo kokeilee.

”Ne antoivat työni jollekin toiselle, vaikka halusin vielä yrittää. Ne antoivat minun hakea hoitoa, antoivat minulle mindfullness-harjoituksia ja kysyivät, haluaisinko sittenkin allekirjoittaa sopimuksen Paratiisilippuni saamisesta etuajassa. Voisin työskennellä hortonomina, mutta en saa, vain siksi että en selviydy kiipeämisestä kuten ennen, joten olen riippuvainen tuista.”

Passivoiva kontrolli muka ihmisten omaksi parhaaksi sekä erityisesti negatiivisten tunteiden patologisointi ja kritiikin esittäjien psykologisointi – väitän tässä olevan vielä relevantimpaa satirisoitavaa kuin uskonnossa. Myös novellin loppuratkaisu on epäuskottavan helppo; ei sen nyt olisi tarvinnut turhan pessimistinenkään olla, mutta noinko yksinkertaista on aiheuttaa noin pahaa vahinkoa noin kontrolloidulle yhteiskunnalle? Ja miksi, miksi koko systeemin kierous pitää kerralla paljastaa yhden pahuuden edustajan suulla?

Antologian mieleenjäävimmät novellit löytyvät heti sen alusta.

Oskar Källner taas esittää novellissaan kiehtovia kysymyksiä ekologisesta tasapainosta sekä tietoisuuden, subjektiuden ja näihin liittyen myös murhan määrittelemisestä – aiheita, jotka ovat 2000-luvulla varsin ajankohtaisia. Novellin Pancasila on eksoottinen planeetta, jota tulevaisuuden ihmiset pyrkivät asuttamaan, mutta jolla on omat ennalta-arvaamattomat salaisuutensa. Tarina kehittyy alun suhteellisesta tasapainosta miellyttävän hienovaraisesti kohti lopun katastrofia, ja minäkertojana toimiva tutkija Sanina herättää myötätuntoa vaikeine valintoineen ja menetyksineen.

Loppua kohden ei tosin riitä, että henkilöiden todellisuus repeää käsiin – niin tapahtuu valitettavasti myös itse tarinalle. Varsinkaan ”aaveiden” näkeminen ei aivan istu ”Pancasilan” scifimaailmaan; joku toinen kirjoittaja olisi ehkä saanut sen vaikuttamaan järkeenkäyvältä. Henkilökohtainen makuni olisi kaivannut myös lisää kasvi- ja eläinkauhuelementtejä, kun Källner niitä selvästi paikoin yrittää hyödyntää – ja vähemmän henkilökohtaiselta pohjalta moitin hänen kirjoitustyylinsä ylimalkaisuutta. ”Pancasilasta” olisi helposti saanut kunnon ihon alle tunkevan tutkimusmatkapainajaisen, jos sen kirjoittaja olisi malttanut yhtään enemmän kuvata henkilöidensä sekä henkistä että fyysistä elämää.

Hyvällä tavalla kummat tarinat

Antologian mieleenjäävimmät novellit löytyvät heti sen alusta. Karin Tidbeckin tarinasta ”Olen laskenut suruni yllesi” (”Jag har lagit min sjukdom på dig”) on peräisin myös antologian nimi, sillä se kertoo masennusta sairastavasta naisesta, jolle kokeillaan uudeksi hoidoksi ”surupukkia”. Päähenkilö Anna saa hoitaakseen vuohen, jonka on tarkoitus imeä itseensä hänen masennuksensa. Asiat mutkistuvat, kun Annassa herääkin myötätunto ihmisten hyvinvoinnille uhrattua eläinparkaa kohtaan.

Novellilla olisi siis ollut potentiaalia kasvaa väkeväksi kannanotoksi sekä mielenterveyshoitojen paradigmoihin että eläinten asemaan ihmisten yhteiskunnassa – onhan modernilla lääketieteellä pitkät perinteet sekä eläinten että mielenterveyspotilaiden oikeuksien polkemisessa – mutta näiden teemojen käsittely jää valitettavasti puolitiehen. Anna tyytyy vain toteamaan mielialalääkkeiden tehottomuuden ja että tohtoria ”ei huvittanut antaa minulle tietoja, joiden avulla jaksaisin kuurin loppuun”. Samoin surupukkihoidon mahdolliset eettiset ongelmat kuitataan vuoropuhelulla:

”Tämähän on joku vuohien helvetti”, vastasin.

Tohtori kohautti olkapäitään. ”Kai se riippuu siitä, miten näkee ihmisen ja eläimen suhteen. Sinulla on tietysti oikeus tunteisiisi.”

”Olen laskenut suruni yllesi” on kuitenkin omaperäinen, viihdyttävä ja koskettavakin teksti. Fantastis-scifistisestä aiheestaan huolimatta se on myös varsin todentuntuinen; erityisesti on kiitettävä masennuksen kuvausta, sillä mikään ei ole helpompaa kuin mielenterveysongelmien teennäinen, sensaatiohakuinen esittäminen. En tiedä, onko Tidbeckillä itsellään tai hänen läheisillään sitten ollut masennusta.

Terry Gilliam ja Guillermo del Toro voisivat ehkä kirjoittaa yhdessä jotain tällaista, jos olisivat viettäneet koko yön ryypäten väkevää omena-raparperikiljua.

Carl Ahlströmin ”Mustaa raparperia” (”Svart rabarber”) puolestaan jätti minulle ensi lukukerralla hämmennyksen: onko tämä puhdasta neroutta vai täyttä roskaa? Jonkinlaista post-apokalyptisillä teemoilla ja psykedelialla leikittelevää runoproosaahan tämä on, ja teksti vaikuttaakin olevan hieman väärässä paikassa selvien scifi-novellien keskellä. Huomaa, että Ahlström on kunnostautunut aiemmin lastenohjelmien käsikirjoittajana – tiettyä lapsenmielen logiikkaa ”Mustassa raparperissa” on. Toisaalta myös Terry Gilliam ja Guillermo del Toro voisivat ehkä kirjoittaa yhdessä jotain tällaista, jos olisivat viettäneet koko yön ryypäten väkevää omena-raparperikiljua.

Juoni novellissa on hyvin obskuuri, mutta unenomaisella tavalla järkeenkäypä – uniin kertoja viittaakin monta kertaa. Huuruisen, viidakkomaisen rönsyilyn takaa erottuu riipaiseva kuvaus ystävyydestä, yksinäisyydestä, luopumisesta ja epävarmuudesta.

”Katson ihmisiä järven yli. Jotkut ovat piilossa ohuissa sumukerroksissa, toiset istuvat itkemässä kaislikon kätköissä, mutta joka suunnalta kuuluu sama hento sorina, kuin voimaton matalaääninen laulu.

Mitä ne tekee? kysyn.

Rukoilee, niinku.

Poika juoksee luokseni. Hän ojentaa padan ja ottaa sitten taskustaan linnunpoikasen. Se on mudan peitossa ja hengittää raskaasti ja katkonaisesti. Poika itkee. Hän kysyy, emmekö voisi pelastaa sitä. Nyökkään ja lähdemme.”

Lopulta on yhdentekevää, millainen ”Mustan raparperin” painajaismaisen rappiomaailman tarkkaan ottaen olisi tarkoitus olla; epämääräisyys ja selittämättömyys toimivat tällaisessa scifin tuolle puolen kurottavassa tekstissä hyvinkin. Aivan varmasti joku ilkeämielisempi voisi nimitellä juuri tätä novellia ”tekotaiteeksi”. Itse kuitenkin kallistun tällä kertaa sinne oikean taiteen puolelle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto