Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkautta teatterimaailman kulisseissa

Eeva Salonius, 30.6.2015
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta 421 s., Otava 2015 Kääntäjä(t): Marianna Kurtto

Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014) on brittiläisen Sadie Jonesin (s. 1967) neljäs romaani ja hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Jonesin romaanit ovat saanet Britanniassa hyvän vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin. Hänen palkittu esikoisromaaninsa on 1950-luvun Englantiin sijoittuva Outcast (2008), joka oli arvostelu- ja myyntimenestys. Ehkä rakkaus oli totta sai ilmestyessään niin ikään ylistäviä arvioita.

Romaani sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen Lontoon teatterimaailmaan. Aihe on Lontoossa syntyneelle ja siellä koko ikänsä asuneelle Jonesille tuttu jo hänen lapsuudestaan, sillä Jonesin isä on käsikirjoittaja, kirjailija ja runoilija, ja hänen äitinsä on näyttelijä. Jonesilla on aiheesta myös omakohtaista kokemusta. Hän aloitteli itsekin ensin käsikirjoittajana, mutta kun ura ei ottanut kunnolla tuulta purjeisiin, siirtyi Jones kirjoittamaan romaaneja. Jones kuitenkin sanoo haastattelussa, ettei hän ole halunnut kirjoittaa tarinaan mitään omaelämäkerrallista.

Hänen elämänsä on valmiiksi kirjoitettu ”tragedia, jossa on vitsejä”

Ehkä rakkaus oli totta on kertomus neljästä nuoresta, jotka aikuisuuden kynnyksellä etsivät paikkaansa maailmassa. Lucasz Kanowski eli Luke on aloitteleva näytelmäkirjailija. Luke viettää lapsuutensa uinuvassa Pohjois-Englannin Lincolnshiressa. Kotona Luke pitää huolta juopottelevasta isästään ja iltapäivisin koulun jälkeen hän suuntaa kohti Sestonin mielisairaala, jossa hänen äitinsä on asunut koko Luken eliniän. Luke viettää Sestonin sairaalassa paljon aikaa seurustellen sen hoitohenkilökunnan kanssa, tehden läksyjä sairaalan lattialla ja myöhemmin flirttaillen nuorten hoitajattarien kanssa. Seston – niin mielisairaala kuin nukkuva kaupunkikin – jättää Lukeen jälkensä. Se kummittelee aina hänen mielessään, vaanii takaraivossa ja ohjailee hänen tulevaa elämäänsä:

Menneisyys oli muokannut hänelle polun, jolta hän ei voinut poiketa, niin kovasti kuin hän taistelikin.” (s. 316)

Nina Hollings (myöhemmin yllättäen Nina Jacobs) haaveilee näyttelijänurasta äitinsä Mariannen jalanjäljissä. Ninan huoneen seinällä on Hollywood-tähtien kuvia ja hän unelmoi 1930-luvun glamourista, illallisista Savoyssa, Laurence Olivierista ja Vivien Leighistä. Kun Nina pääsee teatterikouluun, muodostuu äidistä Ninan elämää hallitseva hahmo. Äiti ohjailee Ninan valintoja ja tekee päätöksiä tyttärensä puolesta. Kunnes kuvaan astuu lipevä tuottaja Tony Moore, joka ottaa ohjat käsiinsä.

Luken ja Ninan elämää seurataan heidän lapsuudestaan saakka, kahteen muuhun päähenkilöön, Paul Driscolliin ja Leigh Radleyhin, tutustutaan vasta myöhemmin. Paul yrittää elättää itsensä aloittelevana teatterituottajana ja haaveilee omasta teatterista. Leigh puolestaan työskentelee eri teattereissa järjestäjänä. Siinä missä Luke ja Nina ovat haaveilijoita, ovat Paul ja Leigh selkeämmin kiinni tässä päivässä. Paulilla ei esim. ole harhakuvia tuottajan laveasta leivästä, ja Leigh puolestaan on kaikkea sitä, mitä Nina ei ole: itsenäinen, vapautunut, oikeuksistaan kiinni pitävä uuden ajan nainen.

Neljän päähenkilön lisäksi romaanissa vilahtaa joukko värikkäästi kuvailtuja sivuhenkilöitä, jotka ovat monesti kaikessa karikatyyrimäisyydessään osuvia boheemin taide- ja showmaailman edustajia. Esim. Paulin varakasta tuottajaparia Maggie O’Hanlania kuvaillaan ketjupolttajaksi, joka sanoo koko ajan peribrittiläiseen tyyliin ”muru” tai ”kulta” tai ”kullannuppu”, joka juo kuin mies ja joka Paulin mukaan rakastaa koiraansa enemmän kuin tytärtään. Mielenkiintoinen sivuhahmo on myös Hollywoodissa mainetta niittänyt, juhlissa jäykkänä istuva näyttelijätär Elaine Cross, jonka valtava vaalea tukka ”leijui kohti koristekuvioista pystytuuletinta kuin ilmavirran pörröttämään liikkeeseen jähmettyneenä”. (s.189)

Romaani kattaa vuodet 1961-1975. Lyhyen vuoteen 1975 sijoittuvan alun jälkeen tarina etenee tarkasti kronologisessa järjestyksessä. Romaani jakautuukin eripituisiin osiin, jotka on kaikki nimetty vuosiluvun ja paikan mukaan. Lopussa ympyrä sulkeutuu, kun tarina päätyy jälleen vuoteen 1975 ja hetkeen, josta se alkoi. Teemoiksi nousevat teatteri ja taide, kirjoittaminen ja luovuus, nuoruuden palo, hulluus, rakkaus ja ystävyys.

Luken tarinan rakennuspalikat ja rakentajat

Romaanin keskushenkilöksi nousee Luke, jonka elämää seurataan kaikkein läheisimmin. Romaanissa ei ole minäkertojaa, mutta kertojan näkökulma on suurimmaksi osaksi Luken, mikä osaltaan myös vahvistaa Luken kohoamista tarinan päähenkilöksi. Välillä kertojan näkökulma vaihtuu ja osa tapahtumista kerrotaan kahden tai kolmenkin eri henkilöhahmon näkökulmasta. Tämä tuo tapahtumiin mielenkiintoista vaihtelua.

Teatteri kulkee romaanissa koko ajan mukana sekä fiktiona että faktana.

Luke hakee muotoaan ja paikkaansa maailmassa hyvin kirjaimellisesti. Teini-iässä hän löytää ensin kirjat, joita hän lukee ahmien. Sitten tulevat musiikki, vinyylilevyt, TV ja elokuvat, jotka hän käy katsomassa moneen kertaan. Koko 60-luvun populaarikulttuurin kirjo hyökyy hänen ylitseen ja hän imee siitä kaiken itseensä. Luke muuttaa puhettaan melkein päivittäin ja kokeilee erilaisia rooleja löytääkseen itselleen sopivan olomuodon:

Hän pukeutui kapeaan mustaan solmioon ja valkoiseen paitaan. Hän veti tukkansa hiusrasvalla taakse, hän antoi sen kasvaa, hän kasvatti pulisongit, hän ajoi tukan pois; hän pesi rasvan pois, leikkasi tukkansa, kasvatti sen uudelleen. Hän sai lauantai-illoiksi töitä työläisten klubilta, jossa esiintyi kerran viikossa – bingon ja koomikon välissä – bändi. Hän oli napannut työn kaikkien Sestonin tulevien poptähtien ja romeoiden nenän edestä, ja kun niin kävi, hänestä tuntui kuin Jumalan käsi olisi osoittanut häntä ja Hänen suuri äänensä olisi sanonut: Kyllä, Lucasz Kanowski, sinä olet työskentelevä baarissa ja tapaava tyttöjä ja kuuleva musiikkia… Ja hän tapasi. Ja hän kuuli.” (s. 37)

Kun Luke tapaa Paulin ja Leighin, tuntee hän tulleensa kotiin. Paul ja Leigh ovat eksoottinen tuulahdus Lontoosta. Heidän kanssaan Luke voi ensimmäistä kertaa keskustella teatterista, taiteesta ja kaikesta, mikä häntä intohimoisesti kiinnostaa. Tapaaminen on kaikille kolmelle merkittävä, sillä se on ensiaskel kohti heidän keskinäistä ystävyyttään. Tapaamisen innoittamana Luke muuttaa Lontooseen ja löytää todella oman kutsumuksensa – teatterin. Luke ja Paul unelmoivat omasta teatterista, ja nuoruuden innolla ja rohkeudella he lopulta perustavatkin pubin yläkertaan The Graft -nimisen teatterin, johon myös Leigh liittyy mukaan.

Lontoossa Luke alkaa kirjoittaa näytelmiä. Samalla hän omaksuu jälleen yhden roolin, näytelmäkirjailijan roolin, joka tosin istuu hänelle paremmin kuin mikään hänen aikaisemmista rooleistaan. Luke muuttuu sulkeutuneeksi, omalaatuiseksi taiteilijaksi. Hän käpertyy itseensä ja eristäytyy kirjoituskoneensa kanssa muusta maailmasta. Luke on omanlaisensa versio taiteilijamyytistä, romanttisesta erakkonerosta, jollaisena hän itse on jo lapsena nähnyt suuret maalarit Cézannen ja Monet’n. Hän ottaa taiteilijanimekseen Luke Last.

Nuoresta saakka Luke rakentaa tietoisesti elämänsä keinotekoisten ja valheellistenkin rakennuspalikoiden varaan. Mikään hänen omaksumistaan rooleista ei tunnukaan olevan aivan totta eikä mikään perusta, jolle hän kulloisenkin roolinsa luo, aivan pitävä. Kaikki Luken ympärillä tuntuu olevan pelkkää kulissia ja lavastetta, ja hänen elämänsä on valmiiksi kirjoitettu ”tragedia, jossa on vitsejä”. Käsikirjoittajana ja lavastajana toimii kuitenkin Luke itse. Sadie Jones leikitteleekin romaanissaan hauskasti teatterin eri elementeillä. Hän luo monikerroksellisen rakennelman, jossa näyttämökuvan sisällä on toinen kuva, yhden tarinan sisällä kirjoitetaan toista tarinaa ja toisen tarinan sisällä luodaan kolmatta.

Totta ja tarua teatterista

Teatteri kulkee romaanissa koko ajan mukana sekä fiktiona että faktana. Se on keskeinen sisältö kuvitteellisten roolihenkilöiden elämässä, mutta ajoittain Jones raottaa myös todellisia 1970-luvun teatterimaailman tapahtumia:

— järkyttyneitä kuiskauksia Peter Hallin kuninkaansurmaa muistuttavasta vallananastuksesta National Theatressa; Old Vicin laskevia katsojamääriä ja Shafferin mielipiteitä jakavaa Equus-näytelmää; teknistä henkilökuntaa, joka uhkaili lakolla ja West Endin pimenemisellä –.”(s. 335)

Teatterin ja taiteen maailma ei ole mikään heikkohermoisten paikka. Se on jatkuvaa kilpailua toisten teattereiden kanssa samoista näytelmäteksteistä, samoista näyttelijöistä ja samoista ohjaajista. Vaikka prameita samppanjaillallisia vietetäänkin edelleen Savoyssa, vieraina eivät ole Laurence Olivier ja Vivien Leigh, vaan ahneus ja häikäilemättömyys. Kuten Ninan äiti toteaa, on menestykseen kiivettävä reittä pitkin, naitava tuottaja tai roolittaja. Muita vaihtoehtoja ei ole. Showbisnestä pyöritetään rahalla, ja menestyneet teatterituottajat voivat ostaa rahalla sen minkä haluavat. Samaan aikaan pienet teatterit kamppailevat saadakseen yleisöä. Piirit ovat pienet jopa Lontoon kokoisessa kaupungissa ja kaikki tuntevat toisensa. Toiset löytävät tien menestykseen, toiset jäävät unohduksiin. Luke toteaa eräästä neuvottelustaan tuottajien kanssa seuraavasti:

He eivät olleet tyhmiä, nämä menestyksekkäät miehet. He eivät olleet karkeita. Kun kamppaili löytääkseen paikkansa siinä ahtaassa, kovassa maailmassa, oli liian helppoa olettaa että huipulle päässeet eivät tienneet mitään.” (s. 335)

Tekstissä vilisee myös niin todellisia kuin keksittyjäkin näytelmiä, näyttelijöitä ja teattereita, jotka ovat osa Jonesin luomaa monikerroksellista tarinakudelmaa. Välillä mainitut näytelmätekstit vertautuvat romaanihenkilöiden elämäntarinoihin, mutta niiden käsittely jää harmittavan pintapuoliseksi. Lopulta itse teatterin tai taiteen olemuksesta ja merkityksestä puhutaan romaanissa hyvin vähän. Keskiöön nousevat ihmissuhteet ja lupaavista puitteista huolimatta romaani kutistuu lopulta perinteiseksi rakkausromaaniksi.

Tyylilajina rakkausromaani

Ehkä rakkaus oli totta -romaanista löytyy hyvin perinteisiä rakkausromaanin tunnusmerkkejä. Romaanissa puhutaan rakkaudesta paljon ja se saa tarinassa erilaisia muotoja: lapsen rakkaus vanhempaansa, toverillinen rakkaus ystävien välillä ja tietenkin rakkaus teatteriin. Keskeiseksi nousee kuitenkin romanttinen ja intohimoinen rakkaus, joka on seksuaalista ja joka jäljittelee idealistista rakkauskäsitystä naisen ja miehen välillä. Sankarittaret ovat kauniita, tunteellisia ja hieman passiivisia. Miehet ovat aktiivisia ja vahvoja. Luken ja Paulin hahmot voi löytää jokaisesta Jane Austenin romaanista: toinen on vaikeasti taltutettava sankari (Luke) ja toinen on sankarin kaveri, se tunteellinen ja kiltti mies (Paul). Jopa Ehkä rakkaus oli totta -romaanin perusjuoni on klassinen: nuori pari löytää rakkauden, mutta sitten he ajautuvat erilleen löytääkseen toisensa monien kiemuroiden ja vaikeuksien jälkeen taas uudelleen. Jones tosin osaa piilottaa juonikuvioon koukkuja, jotka harhauttavat lukijaa sopivasti, eikä loppuratkaisu ole välttämättä aivan itsestään selvä.

”Kun kamppaili löytääkseen paikkansa siinä ahtaassa, kovassa maailmassa, oli liian helppoa olettaa että huipulle päässeet eivät tienneet mitään.”

Romaanin alkuperäinen nimi Fallout tarkoittaa mm. laskeumaa tai vajoamaa. Lähes aina sanalla ”fallout” on negatiivinen merkitys käyttötarkoituksesta riippumatta. Romaanissa rakkautta voidaankin ajatella yhtä tuhoisana kuin vaikkapa ydinlaskeumaa: räjähtävää rakastumista seuraa laskeumavaihe, jolloin rakkaus leijuu kaiken yllä ja tuhoaa kaiken eteensä tulevan. Romaanissa puhutaan toistuvasti myös kuilusta, miten rakkaus on kuin kuilu, jonne kadotaan tai paetaan.

Jonesin luoma kuva rakkaudesta antaa aluksi ymmärtää, ettei rakkaus ole ruusunpunainen vaan se tuo aina mukanaan tuskaa ja uhreja. Tämä kuitenkin vain vahvistaa perinteistä romanttisen rakkauden käsitettä, jonka mukaan tosirakkaus saavutetaan taistelemalla. Jokaisella rakkaudella on ylä- ja alamäkensä, pettymyksensä ja pettäjänsä, jolloin lopulta lukijana on kyseenalaistettava, onko toisen vannoma tai toiselle vannottu rakkaus koskaan ollutkaan todellista. Vai oliko rakkaus sittenkin se ainoa todellinen asia romahtavien pilvilinnojen ja epärealististen odotusten keskellä? Siinä mielessä myös romaanin nimen suomennosta voidaan pitää onnistuneena; se kiteyttää hyvin teoksen keskeisimmän teeman. Toisaalta suomennos myös samalla ehkä jopa tulkitsee sisältöä valmiiksi lukijalle.

Näyttämöohjeiden ja yksityiskohtien Jones

Jones rakentaa tarinalleen herkulliset kehykset: ensin 1960-luvun pysähtyneen pikkukaupunkilaisuuden ja sen vastakohtana seuraavalla vuosikymmenellä Lontoon teatterimaailman. Hän maalailee elävästi eri miljöitä, kuten Lontoota ja sen pimeitä, nuhruisia pubeja ja sinnitteleviä pubiteattereita, takahuoneita ja näyttämöitä, pieniä tunkkaisia asuntoja, vilkkaita katuja, joilla kaahaillaan Morris Mineillä ja West Endin hienostelevia ravintoloita, joissa teatteriväki juhlii. Jones rakentaa romaanin kiehtovan maailman kuin täydelliset lavasteet.

Jonesin kerronta on kauttaaltaan hyvin pikkutarkkaa ja seikkaperäistä, esteettisissä yksityiskohdissaan jopa elokuvamaista. Mutta siinä missä tyyli onnistuu luomaan todella visuaalisen ja hienon mielikuvan eri tapahtumapaikoista tai loihtimaan esiin erilaisia tunnelmia, saa se itse tarinan junnaamaan paikallaan. Välillä roolihenkilöiden välinen dialogi on kuin näytelmäteksti tai elokuvakäsikirjoitus täynnä parenteeseja ja liiallisia näyttämöohjeita. Lukijan mielikuvitukselle ei jätetä juurikaan tilaa. Lennokkaan alun jälkeen romaanin puolivälissä alkaa tuntua, ettei tarina etene. Tapahtumia olisikin voinut paikoitellen tiivistää. Tiivistys olisi luonut myös tasapainon teoksen alun suurpiirteisemmän ja tiivistetymmän sekä keskivaiheilta alkavan pikkutarkan ja seikkaperäisen osion välille.

Kerronta ontuu myös henkilöhahmojen rakentamisessa ja lukijalle jää epäselväksi, minkälaiset motiivit lopulta kuljettavat esim. Lukea eteenpäin, miksi hän toimii niin kuin toimii tai mistä hänen tunteensa loppujen lopuksi kumpuavat. Niin taidokkaasti ja vetävästi kuin Jones muuten kirjoittaakin, hän ei saa samaa mukaansa tempaavaa otetta henkilökuvaukseen. Hahmoista kerrotaan melko pintapuolisesti, ja Luke ja Nina, joiden tarinoita seurataan aina heidän lapsuudestaan saakka, jäävät kaikesta huolimatta etäisiksi. Jones jättää tarinaan aukkoja, joita lukija ei pysty itse täyttämään, ja niin monet henkilökuvat jäävät vajanaisiksi.

Ehkä rakkaus oli totta on kuitenkin viihdyttävä lukukokemus, vaikka se ei aivan mestariteoksen tasolle nousekaan. Sadie Jones kirjoittaa romaanille parhaillaan myös jatko-osaa, joka sijoittuu 1970-luvun lopulle. Jones on myös muokannut romaaninsa pohjalta käsikirjoituksen, josta BBC on tekemässä tv-sovitusta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto