Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Emoaluksen laskeutuminen

Maija Katariina Jelkänen, 4.11.2009
Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat s., Gummerus 2009

Sakari Issakainen muistetaan useimmiten esikoisteoksensa Paratiisissa ei soi Paganini (1987) Finlandia-ehdokkuudesta. Mitä pilvet puhuvat -romaania ja sitä edeltänyttä Espalmadoria (2001) yhdistää mielikuvituksellisuus ja runsaus. Myös molempien teosten rakenteita tuetaan sitomalla tarinoiden käänteitä tunnettuihin reaalisiin katastrofeihin, uusimmassa teoksessa WTC-tornien luhistumiseen syyskuussa 2001. Motiiviin ei kuitenkaan syvennytä, ja se jää itse kertomukseen hiukan päälleliimatuksi.

Issakaisella on miellyttävä tapa pitää romaaniensa henkilögalleriat suhteellisen pieninä. Hän ei pyri valottamaan tuttavaperheiden sielunelämiä, vaan hänen romaaneissaan keskiössä on enintään kolme tai neljä hahmoa.

Mitä pilvet puhuvat on parhaimmillaan ensimmäisen sadan sivun ajan. Teos alkaa vuosituhannen alun kesästä Helsingin Kalliossa. Päähenkilö Hugo Pitkälä on keksijä. Hän kehittelee verstaallaan laihdutusbisnekseen tarkoitettuja vimpaimia, tärinävöitä jenkkakahvoihin ja miekkasauvoja kuntovoimisteluun.

Nuoruudestaan 1950-luvulla Hugo kertoo luontevasti ja monipuolisesti. Savoon sijoittuva takauma tuo esiin Issakaisen loistavan kyvyn luoda hahmoja ja kuvailla heitä. Vaiheidensa kautta Hugon kotitilan jyväaitan vintille päätynyt Otto Hyyppä havaitsee nuorukaisen erityiset urheilulliset lahjat ja alkaa kehittää tälle parempaa korkeushyppytekniikkaa.

Orvokki Ruokonen on opiskelijaneiti Helsingistä, jonka Otto on bongannut aikanaan Terijoen hiekoilta kesää viettämästä. Hän on lähestynyt Orvokkia ihailevin kirjein, ja Hugo Heinäsirkka joutuu olosuhteiden pakosta kirjeitä välittämään. Orvokin ja Oton tarina on hauska. Heidän kirjeidensä sävyssä on samankaltaista teennäisyyttä, jota ylinäytteleminen toi samojen vuosikymmenten kotimaisiin elokuviin.

Tarinan varsinaisella aikatasolla Hugo kärsii märkivistä mätäpaiseista, jotka eivät ota parantuakseen. Paiseet assosioituvat Vanhan testamentin Jobiin, jonka Jumala antoi Saatanalle kiusattavaksi koetellakseen Jobin uskoa. Hugon haavojen hoito nivoutuu osaksi tarinaa, jossa Jobin kirjasta keskustellaan varsinkin Hugon kaverin Paten aloitteesta.

Tilanteet, joissa tarinan keskusteluja käydään, ovat näennäisen tavanomaisia, mutta uimahallin saunassa tai biljardipelin ohessa kuva maailmasta saattaakin lähteä muuttumaan. Todellisuuden vieraannuttamiset ovat aluksi mietoja ja ohimeneviä.

Salaliittohelvetti

Koko Hugoon kohdistuva salaliittoteoria tuntuu kirjailijan sivuilleen vilkuilemiselta, ratkaisulta, jolla kirjailija kiristää tarinan jännitteitä sivujen huvetessa teoksen loppua kohti. Vaikka päähenkilön, minäkertojan järjen sumenemiset on toteutettu uskollisen huolellisesti ja ne yllätyksettömästi enenevät loppua kohti, ne eivät ole kuitenkaan erityisen perusteltuja myöskään veijaritarinan lajityypin lainalaisuudet huomioon ottaen.

Ja itse Hugoa ei kuitenkaan viedä seikkailemaan toisiin ulottuvuuksiin näiden harhanäkyjen kautta, vaan ne jäävät romaanin näennäisrealistisen tason toistuviksi piirteiksi, mikä ei oikeastaan ole edes kovin viihdyttävää.

Toinen ulottuvuus sen sijaan ammennetaan päähenkilön löytämästä kioskikirjallisuudesta, josta Hugo saa häntä takaa ajavalle salaliitolle historiallisen, evoluutioteoriaan nojaavan selityksen. Salaliittoteorian juuret ovat siis Darwinilta, ja seuraavaksi olemmekin Belgian kuningas Leopold II:sen siirtomaa-ajan Kongon julmuuksissa ja sen johdoksissa Hugoa vainoavaan salaliittoon.

Selvittyäni alun positiivisesta hämmästyksestä, että jotkut romaanihenkilöt todella puhuvat näin, pidin romaanin pahiksia edustavia herra Verttaista kätyreineen vielä lähes uskottavina, hieman karrikoituina toki. Mutta romaanin lopussa pahan kirjalliset ilmentymät, ”Vallan ja vilpin eläinkasvot” onnistuvat Hugon lisäksi tainnuttamaan myös kriitikon, ainakin lähes.

Miksi, siis? Teoksen kepeään, moninaiseen maailmaan – esimerkiksi nykymaailman laihdutusilmiötä Oton suunnittelemilla ja Hugon toteuttamilla vimpaimilla kritisoivan sisällön, Raamatun Jobin tarinan intertekstuaalisuuden, Orvokin ja Oton tragikoomisen rakkaustarinan lomaan. Asettuuhan salaliittoteorian historia, ”Peitelty salaisuus”, sinne, mutta huonolla maulla ja laiskalla vaikutuksella. Ja näin hienossa teoksessa huono erottuu selkeästi.

Teoksen koskettavuuden ydin sijaitsee mielestäni ehdottomasti 19-vuotiaan korkeushyppylupauksen uran pysäyttäneen kolarin jälkeen käydyssä yksinpuhelussa.

Ehdottoman kiitoksen ansaitsee teoksen kirjava kieli. Ikään kuin kirjailija olisi venyttänyt omaa muistiaan lähes jokaisen ilmauksen kohdalla, eikä olisi kertaakaan tullut valinneeksi vain sitä sanaa, joka olisi pelkästään täyttänyt tarkoituksensa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto