Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Salman Bombay

Joonas Säntti, 23.6.2010
Salman Rushdie: Keskiyön lapset s., WSOy 2010 Kääntäjä(t): Arto Häilä

Keskiyön lapset (Midnight’s Children, 1981, suom. 1982) on kirjoitettu paljon ennen Saatanallisten säkeitten (1988) islamistisessa maailmassa herättämää vihaa ja ajatollah Khomeinin langettamaa fatwa-tuomiota. Vaikka se ei ole Salman Rushdien maineikkain teos, sitä pidetään yleisesti tekijänsä kirjallisesti kestävimpänä tuotoksena. Romaani sai ilmestymisvuonnaan Booker-palkinnon, ja kaksi vuotta sitten lukijat äänestivät sen parhaaksi koko kilpailun historiassa.

Keskiyön lasten päähenkilö ja kertoja Saleem Sinai syntyy tarkalleen sinä hetkenä, kun Englanti luovuttaa Intialle itsenäisyyden, keskiyöllä 15.8.1947. Sanomalehdet juhlistavat symbolista päivänsankaria, joka saa maan tuoreelta pääministeriltä onnittelukirjeen: ”Tulemme seuraamaan elämäänne mitä suurimmalla mielenkiinnolla; siitä tulee eräässä mielessä omamme peilikuva.” Retorinen julistus käy Saleemin kohdalla yllättävällä tavalla todeksi.

Keskiyön tunnilla syntyneitä lapsia on yhteensä 1001, ja heillä on kaikilla taikavoimia, joiden teho vaihtelee sen mukaan, miten lähellä itsenäistymisen hetkeä he ovat syntyneet. Saleemin erikoislahja on telepaattinen kyky lukea toisten ajatuksia. Hänen päänsä toimii eräänlaisena Intian yleisradiona, jonka avulla Saleem pyrkii yhdistämään keskiyön lapset. Hemmotellulla Saleemilla on kuitenkin yhtä voimakas vastustaja, slummikorttelien vihainen ja kunnianhimoinen asukas Shiva, jonka lahjat sopivat sotimiseen ja tuhoamiseen. Hahmoja yhdistää toisiinsa myös salaisuus, jonka vain Saleemin perheen palvelija tietää.

Saleemin tarina on samalla Intian tarina: hänen perheensä ja ystäväpiirinsä suhteissa heijastuvat itsenäistyminen, maan jakautuminen, uskontoryhmien väliset taistelut, Intian ja Pakistanin väliset sodat, 1970-luvun sisäiset kapinaliikkeet ja Indira Gandhin sotilashallintovuodet, aina vuoteen 1978 asti. Rushdie ei silti ole tyytynyt tähän: Keskiyön lapset on oikeastaan sukuromaani, joka käynnistyy kertojan isovanhempien tarinalla vuodesta 1915.

Heidän ja heidän lastensa kautta käsitellään intialaisen ja eurooppalaisen kulttuurin vastakohtaisuutta mutta myös niiden sulautumista, varsinkin sitä vaivihkaista prosessia, jossa siirtomaaisänniltä perityt tavat muuttuvat oman identiteetin osiksi. Saleemin isoisä, nimeltään sopivasti Aadam, on länsimaisesti koulutettu tohtori, joka on romaanin alussa palannut ulkomailta. Hän ei enää osaa nauttia lapsuutensa Paratiisista:

”Nyt palattuaan hän näki matkustanein silmin. Hän ei suinkaan havainnut jättihampaiden saartaman pikku laakson kauneutta, vaan sen ahtauden, horisontin läheisyyden; hän tunsi itsensä murheelliseksi ollessaan kotona ja kokiessaan itsensä niin äärimmäisen aidatuksi. Hänestä tuntui myös – selittämättömästi – ikään kuin vanha paikka panisi pahakseen hänen oppineen, stetoskopoidun paluunsa.”

Allegorista sisältöä ei tarvitse ymmärtää Rushdien tekstistä nauttiakseen. Keskiyön lasten fiktiivinen maailma on sellaisenaan kiinnostava. Hengästyttävään tahtiin etenevä romaani tarjoaa sekä pitkiä, joskin katkonaisia, tarinallisia kokonaisuuksia että sivuhahmoihin liittyviä muutaman rivin mittaisia tarinanalkioita. Harva kuusisataasivuinen romaani sisältää yhtä vähän kuolleita hetkiä. Teos on kuin kaupunki, tässä tapauksessa ehkä kirjailijan ja Saleemin synnyinkaupunki Bombay (nykyään Mumbai), ihmisiä ja tarinoita nielevä suurkaupunki, joka ”paistattelee kesän helteessä kuin verenimijälisko”.

Tuhannen ja yhden tarinan Saleem

Romaanin ainoa kokonainen henkilöhahmo on sen kertoja, Saleem Sinai – ja sellaiseksi hän muodostuu enemmän kertojan roolissaan kuin tarinassaan toimivana hahmona. Hän ei piiloudu kertojan roolinsa taakse vaan nauttii saamastaan huomiosta. Saleem hidastaa, nopeuttaa, kelaa elämänsä filminauhaa ja ”paljastaa naruja pitelevät kädet”. Samalla hän tietysti paljastaa oman ylimielisyytensä ja huomionkipeytensä.

Saleemin kertomana versiona keskiyön lasten ja Intian tarina on itsekeskeisen ylitulkitsemisen komediaa, jossa perhe-elämän arki kietoutuu historian suuriin kertomuksiin. Hänen näkökulmastaan jokaisella sattumanvaraisella tapahtumalla on paikkansa ketjussa, joka jälkikäteen saa ennalta määrätyn luonteen – aivan kuten kotiseinän näennäisen yksinkertaisesta historiamaalauksesta löytyy oikein tulkittuna koko tulevaisuuden profetia.

Maailman keskipisteessä, kaiken tapahtumisen piilevänä kohteena, on tietysti Saleem itse. Niinpä isoisän nenän osuminen maahan kesken rukoushetken vuonna 1915 toimii katalysaattorina myös isänsä syntymistä odottavan Saleemin vaiheille. Milloin on kyse sattumasta, milloin kohtalosta? Tätä Saleemkin myöhäisen ajan eepikkona kyselee. Varmaa on ainoastaan se, että ”yhden ainoan elämän ymmärtämiseksi on nielaistava maailma”.

Saleemin yleisönä romaanin maailmassa on maalaisnainen Padma, joka työskentelee Saleemin omistamassa pikkelssitehtaassa ja hoitaa rapistunutta isäntäänsä, ansaiten tältä ”lantalootuksen” arvonimen. Myös Padma kommentoi kertojan ratkaisuja suorasukaiseen ja maanläheiseen tyyliinsä: ”Parasta että pääset siitä liikkeelle, muuten kuolet ennen kuin saat itsesi synnytetyksi.” Padman ja Saleemin välinen naljailu tuo mukaan vielä yhden metafiktiivisen tason ja tarjoaa hengähdystauon Saleemin kronikoille.

Kansakunnan peilinä toimiminen on tietysti ahdistuksen ja valtavan syyllisyyden aihe: miten Saleem, räkänokka, pystyy vastaamaan sukulaistensa kohtuuttomiin suuruuden odotuksiin? Ja jos kaikki tapahtumat vaikuttavat Saleemin muodostumiseen, tarkoittaako se, että hän on myös epäsuorasti vastuussa jokaisesta onnettomuudesta ja katastrofista? Vaikka Saleem saa jo varhain tietää yliluonnollisista lahjoistaan, hän on luonteeltaan mitä tavallisin lapsi, joka kaipaa turvallisuuden ja vapauden tasapainoa. Turvapaikka historiasta löytyy esimerkiksi perheen likapyykin keskeltä:

”Pyykkiarkussa ei ole peilejä; sinne eivät ulotu karkeat vitsit eivätkä osoittavat sormet. Isien raivon vaimentavat käytetyt lakanat ja hylätyt rintaliivit. Pyykkiarkku on aukko maailmassa, paikka jonka sivilisaatio on asettanut itsensä ulkopuolelle, raja-aidan taakse; siksi se on mitä hienoin piilopaikka.”

Ihailtavinta Rushdien romaanissa on kielen kiinnostavuuden säilyminen vahvan tarinallisuuden keskellä. Useissa hyvissä lukuromaaneissa juoni alkaa loppua kohti yhä selkeämmin hallita kerrontaa ja kieli silottuu, muuttuu värittömäksi. Klassikolta vaaditaan sanataideteoksena enemmän: Keskiyön lapsissa kielikuvien kekseliäisyys kattaa romaanin alusta loppuun ja luo lukujen välille myös tarinaan liittymättömiä yhteyksiä. Suvereeni tyylilajin vaihtelu sekä yleispätevien tiivistysten ja hauskojen yksityiskohtien vuorottelu herättivät ihailua myös toisella lukukerralla.

Keskiyön lapsilla on kuitenkin vaikeasti luettavan kirjan maine. Tämä saattaa johtua tarinamateriaalin erikoisuudesta ja runsaista mytologiaviittauksista. Ehkä yliluonnolliset sattumat ja kertojan telepaattiset matkat maistuvat liian vallattomilta tai vierailta? Uskaltaudun silti tekemään seuraavan yleistyksen: suomalainen ”keskivertolukija” hyväksyy kyllä fantasia-aiheet, kunhan niistä kerrotaan henkilölähtöisesti, psykologisen realismin keinoin.

Kerrontatavan realismi on yleensä olennaisempaa kuin kerrotun maailman todenmukaisuus. Se, mikä tekee Keskiyön lapsista joillekin lukijoille vaikean, on Rushdien haluttomuus luoda syviä henkilöhahmoja: hänen tyylinsä korostaa tapahtumia luonteiden sijaan, kieltä ja tyyliä ihmiskuvauksen asemesta. Tämä puolestaan lienee niitä asioita, joista valtaosin realismiin leipääntyneet kirjallisuudenopiskelijat eniten nauttivat.

Fantastisuus ei tarkoita todellisuuden hylkäämistä tai pelkkää kielen leikkiä. Rushdie ei suinkaan ole niitä kirjailijoita, jotka korvaavat inhimillisen maailman pelkällä tarinoinnilla. Keskiyön lasten poliittinen sisältö on valtaosin allegorista, mutta etenkin kuvauksessa Indira Gandhin valtakaudesta, köyhien pakkosterilisoinnista ja armeijan käytöstä hallituksen palkkamurhaajina voi aistia myös satiirikon vihaisuutta.

Kulttuurien välissä

Nuorena Englantiin kotiutunut Rushdie on siinä määrin eurooppalaisen kulttuurin kasvatti, että hänet tavataan mainita useammin intianenglantilaisena kuin intialaisena tekijänä. Täysin maallistuneena länsimaisena lukijana hahmotan paremmin Rushdien suhteen eurooppalaiseen romaaniin kuin intialaiseen tai uskonnolliseen kirjallisuuteen – vaikka jo henkilöiden nimet sisältävät viittauksia Raamattuun, Koraaniin ja Veda-kirjoihin.

Keskiyön lasten eurooppalaisista esikuvista kohosi itselleni mieleen Laurence Sternen valistusajan antiromaani Tristram Shandy, johon sen liittävät erityisesti sivupoluille eksyvä omaelämäkerrallinen tarina, kerronnan ajalla ja tapahtumien ajalla leikittely, järjestystä etsiville maailmantulkinnoille naureskelu ja ruumiillisista poikkeamista revitty huumori (Tristram ja Saleem saavat molemmat kärsiä neniensä tähden). Ruumiin toiminnot, syöminen ja varsinkin erilaiset eritteet – sylki, räkä, kyynelet ja ulosteet – hallitsevatkin siinä määrin, että teoksen voi liittää myös Rabelais’n groteskiin perintöön.

Vielä hiljattain Rushdien yhteydessä puhuttiin usein maagisesta realismista, joka yhdisti hänet sekä eteläamerikkalaiseen poliittiseen fantasiaan (García Márquez, Allende) että 1960-luvulla aloittaneen sukupolven brittiläisiin kerronnan uudistajiin kuten Angela Carteriin.

Keskiyön lasten merkitys myöhemmälle englanninkieliselle kirjallisuudelle on tietysti valtava. Nykyään Rushdien tyyliä osataan etsiä ja löytää varsinkin seuraavan sukupolven englantilaistuneissa ”siirtolaiskirjailijoissa” (Kiran Desai, Zadie Smith). Samanlaista pilaeeppistä tyyliä ja omaelämäkerrallisuuden kutomista kansakunnan vaiheisiin löytyy esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Middlesex-romaanissa. Tällaisia esimerkkejä on toki helppo keksiä, mutta on mahdotonta tietää, milloin kyseessä on suora laina tai muunnelma ja milloin on kyse laajemmasta, tiedostamattomasta tekstienvälisyydestä.

WSOY on julkaissut Arto Häilän tutun, erinomaisen suomennoksen omassa klassikot-sarjassaan, Cervantesin, Brontën ja Musilin tapaisten vakiintuneiden perusnimien arvokkaassa seurassa. Keskiyön lapset on samalla tässä sarjassa myös ensimmäinen Euroopan kirjallisuuden ulkopuolinen teksti (joskin vain puoliksi).

Kannet ovat kirjan vanhoja painoksia tyylikkäämmät, mutta jälleen on pakko kummastella isojen kustannustalojen haluttomuutta muuhun toimitustyöhön. Vanhoista painoksista löytyy vielä teoksen taustaa valottava esipuhe, joka on tällä kertaa leikattu pois uutta lisäämättä. Kustantamo voisi ottaa mallia omasta Shakespearen draamojen suomennosprojektistaan: kansipapereiden vaihtaminen ei nimittäin vielä kulttuuriteoksi riitä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto