Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Epäkorrektin estetiikkaa

Vesa Rantama, 22.7.2015
Sami Liuhto: Sotaanlähtö 236 s., ntamo 2015


Hiljattain verkon medioissa levisi videopätkä, jossa slovenialainen filosofi Slavoj Žižek puhui poliittisesta korrektiudesta. Žižekin mukaan epäkorrektit vitsit voivat – oikein käytettyinä – luoda ystävyyttä eritaustaisten ihmisten välille. Hän kertoo, kuinka entisen Jugoslavian kansallisuudet loukkasivat leikkimielisesti toisiaan rauhan aikana ja kuinka konfliktin eskaloituessa 1990-luvulla vitsit katosivat. Korrektiuteen pyrkivä käytös sen sijaan ylläpitää etäisyyttä ihmisryhmien välillä: se on usein kylmää ja formaalia ja jättää pinnanalaiset ennakkoluulot tyystin käsittelemättä.

Sami Liuhdon monologiromaanin Sotaanlähtö kertoja ottaa myös sekä teoriassa että käytännössä vahvan kannan poliittista korrektiutta vastaan. Tämän kadonneeseen yläluokkaan samaistuvan hierarkistin omin aate, vitsailu, on joutunut arvonalennukseen menneen vuosisadan aikana: ”Vitsailun vääristivät ketkäpä muutkaan kuin saksalaiset. Typerä kansallissosialismi, mistä on syytä painottaa jälkimmäistä sanaa, kommunismia se oli, aiheutti sen että jokainen kunnon vitsailija sai juutalaistenpolttajan leiman kuin sika soikean lihatunnuksen perseeseensä.” (s. 100)

Usein tärkeämpää kuin mitä sanotaan, on Liuhdon romaanissa se, että se on ylipäänsä voitu sanoa

Taustalla voi tässä ja usein muulloinkin kuulla esikuvallisen Louis-Ferdinand Célinen kertojanäänen, josta kertoja hakee myös suorapuheista ja väärin ymmärrettyä kohtalontoveria. Korrektius samaistuu romaanissa tasapäistävään massa-ajatteluun, joka ei tunnusta tai tunnista eroja ja vivahteita. Usein tärkeämpää kuin mitä sanotaan, on Liuhdon romaanissa se, että se on ylipäänsä voitu sanoa. Hänen projektinsa on kaikessa subjektiivisuudessaan ennen kaikkea esteettinen, vailla suoraa poliittista sanomaa. Se tulee kuitenkin paljastaneeksi erään nykyfiktion yleisen heikkouden: kätkettyyn moralismiin takertuvan yltiövarovaisen ilmaisun.

Yhtä päiväkirjaa

Avainromaaniksikin itseään vihjaavan teoksen kertoja liikkuu useammassa aikatasossa ja monen asteisissa päihtymystiloissa lähinnä Helsingin ja helposti Hyvinkääksi tunnistettavan radanvarsipaikkakunnan (Hoelle) alueella. Edellisessä ovat hänen opiskeluaikojensa, jälkimmäisessä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Myös taannoisen Neromaanin (Turbator 2013) aihetta, 1970-lukuista Kytäjän kartanon kolmoissurmaa, teos sivuaa monin paikoin, tosin nimet on nyt eri tavalla muutettu.

Lukija huomaa pian lukevansa ns. kertojaromaania (à la Proust, johon teoksessa usein viitataan) juoniromaanin sijaan, vaikka dramaattisia juonenkäänteitä piisaa raiteilla tapahtuvasta itsemurhayrityksestä isoäidin haudalla tapahtuvaan symboliseen isänmurhaan. Sukuromaanistakin voisi puhua, mutta tämä ei ole mikään kronikka tai haalea yleiskatsaus. Pikemmin kyseessä on persoonallinen, rajansa tunteva, mutta syvälle porautuva teos, Kellariloukon jälkeläinen.

Kertoja on nuorena lukenut Søren Kierkegaardia, joka jaotteli eksistenssin tasot esteettiseen, moraaliseen ja uskonnolliseen. Esteettiseltä eläjältä puuttuu moraalisen toverinsa vastuu elämästään ja pidempiaikainen sitoutumiskyky. Sotaanlähtöä voi lukea henkilöön menevänä kuvauksena esteettisen elämäntavan ongelmista: kuinka kertoja kokee olevansa ulkoisten olosuhteiden armoilla ja näkee maailmassa lähinnä välineitä tarpeiden tyydytykseen. Tästä välittömän ylivallasta kertoo hänen luomansa uuskielikin: baari on kittaamo, pikaruokaravintola roskaamo, televisio näky, alkoholi väki (viitannee myös kertojalle luultavimmin tuttuihin delirium tremensin oireisiin).

Kertoja kaipaa rakenteita, menneen maailman yhteiskunnallisia ja uskonnollisia hierarkioita, ymmärtääkseen elämänsä kaaosta. Hän haikailee Proustin kuvaamia aristokratian viimeisiä aikoja puolimaailman naisineen ja samaistuu Kadonneen ajan kertojaan. Hän kokee olevansa yhtäältä kelvottoman kulttuurin tuote, toisaalta luontaisesti sitä ylemmällä tasolla. Komedia syntyy, kun nämä rekisterit kohtaavat: jatkuvassa puutteessa elävällä, elämänsä naisia solvaavalla ja syyllistävällä kulttuuriheeroksella ei tosipaikan tullen tietenkään seiso. Ja jos seisookin, niin laukeaminen on hyvin lähellä.

Liuhtoa lukiessa ensimmäisenä kasvoille iskee anteeksi pyytelemätön suorapuheisuus, jonka yhdistyminen tarkkaan rajattuun heterojuopponäkökulmaan ja rajoja ylittävään assosioivaan ajatuksenjuoksuun tuottaa parhaimmillaan huikeaa komiikkaa. Suoruudestaan huolimatta kertojan mielenlaatu on ailahtelevainen, häpeälle ja itse-epäilyksille altis: hän ei säästä itseään sitäkään vähää kuin muita.  Teos asemoi itsensä jo alkumetreillä osaksi menneen maailman maskuliinista kirjallisuustraditiota, oman totuutensa kertovien toisinajattelijoiden joukkoon. Kertojan pöydällä on ”neljä kirjaa, nimittäin Kontion Lajinsa Viimeinen, Bernhardin Syy ja Hengitys, sekä tämä Turkan Häpeä.” ( s. 8 )

Liuhdon esseistinen, sivuraiteille riemulla eksyvä tyyli on kansainvälisessäkin katsannossa kurantti.

Kukin edellä mainituista tekijöistä on hämärtänyt julkisuudessa elämänsä ja teostensa välistä rajaa, tai ainakin heidän teoksiaan on kerkeästi tulkittu avaimina. Liuhto itsekin on tunnettu persoonallisista blogiteksteistään, esseistään ja kritiikeistään, joissa tekijän läsnäolo näkyy vahvasti. Hän on kirjallisen keskustelun karnevalisoija ja provokaattori, joka ei ole pelännyt laittaa itseään likoon rikkoessaan kentän hiljaisuuksia. Sotaanlähdön kertojakin tunnustaa kirjoittaneensa ”päiväkirjaa” myös opinnäytetyöhönsä. Vaikka todenpuhuja-eetos ainakin vakavasti tulkittuna tuntuu tänä päivänä vanhahtavalta, Liuhdon esseistinen, sivuraiteille riemulla eksyvä tyyli on kansainvälisessäkin katsannossa kurantti. Aikana jolloin fiktion tekijät ovat kilvan julistaneet kyllästyneensä keksimään juonia ja uskottavia henkilöhahmoja, Sotaanlähdön kaltaisen teoksen voi nähdä joko äärimmilleen venytettynä fiktioluomuksena tai rehellisenä ei-fiktiona. Parasta on, että tämä kysymys ei ole lainkaan oleellinen.

Esikuva

Postmodernismin hengessä Sotaanlähdön kertoja kommentoi omaa fiktioluonnettaan: ”(…) en ole romaanihenkilö, olen ihminen, melko elävä”. (s. 9) Itse en ole aina julkisestikaan ymmärtänyt elävän Liuhdon tempauksia ja kannanottoja, mutta viimeisten kolmen vuoden aikana on ollut riemastuttavaa nähdä, miten kokeellisen kirjallisuuden moittijasta on tullut ymmärtäjä (ks. esim. Mikael Bryggerin kahden kokoelman arvostelut tällä sivustolla vuosilta 2010 ja 2014) ja myös itse varteenotettava kokeellinen kirjailija. Hänen palindromi- ja metrorunonsa sekä nopeassa tahdissa syntyneet, juoniromaanin konventioilla leikkivät Tusinaromaaninsa (joita on tähän asti ilmestynyt kolme) todistavat suunnattomasta luovuudesta, jonka pakotteet ja rajoitteet ovat vapauttaneet. Valmiudessaan ennakkoluulojensa ylöskirjaamiseen ja niiden ylittämiseen Liuhto on esikuvallinen kriitikko, ja hänen vuolaan julkaistun tuotantonsa luulisi antavan kosolti virikkeitä oman kaunokirjallisen työnsä kanssa tuskaileville.

Teos on Liuhdon aikaisempia viimeistellympi olematta kuitenkaan – herra paratkoon – huoliteltu.

Toisin kuin Liuhdon metodisemmat teokset, Sotaanlähtö ei juuri eksy metatasoille, vaan pysyy eheänä purkauksena. Luonnehdinta voi vaikuttaa paradoksilta, mutta onhan jo romaanin struktuuri harvinaisen ehjä, yli 200 sivua keskeytymätöntä kirjoitusta ilman lukuja tai kappalejakoja. Teos on Liuhdon aikaisempia viimeistellympi olematta kuitenkaan – herra paratkoon – huoliteltu. Tieto siitä, että romaani aloittaa trilogian, on tervetullut, sillä se loppuu aivan kesken, vaikka sekä ensimmäisessä että viimeisessä lauseessa vastaan kävelee mies (halpa ellipsitemppu).

Tusinaromaaneissa parasta on ollut tapahtumia kommentoiva kertojanääni, ja Sotaanlähtö on Liuhdon proosateoksista ensimmäinen, jossa kertoja tuntuu olevan vapaalla jalalla. Hän ei enää tarvitse kainalosauvoja kävelläkseen. Lukijalle tämä tarkoittaa hieman kiusallisten hetkien – onhan kyseessä aika räävitön kaveri – lisäksi paljon pitelemätöntä nautintoa. Vitsailun aate siis voi paksusti. Sotaanlähtö on luultavimmin vuoden parhaita kotimaisia romaaneja, vaikka onkin ihan paska.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto