Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia?

Virpi Alanen, 28.3.2012
Samuel Beckett: Godota odottaessa 142 s., Kirja kerrallaan 2011 Kääntäjä(t): Arto af Hällström

”Perinteinen absurdi” ja ihmisen ikuinen eksistenssikriisi eivät kai koskaan mene pois muodista. Olemisen perimmäisten kysymysten äärellä on aina tilaa uusille sukupolville, vaikka ajat muuttuvat.

Absurdin teatterin klassikko, Samuel Beckettin En attendant Godot (1948–1949, kantaesitys Pariisissa 5.1.1953), on säilyttänyt kiehtovuutensa jo kuusi vuosikymmentä. Sen sanoma ihmisyydestä koskettaa edelleen.

Vaikka näytelmä selvästi on oman aikansa tuote, se on nykypäivänäkin tyhjentymätön ja uusia tulkintoja mahdollistava. Uusi suomennos arkipäiväistää dialogia ja tekee näytelmästä entistäkin helpommin lähestyttävän.

Godotetaan

Godota odottaessa -näytelmän on uudelleensuomentanut Arto af Hällström, joka myös ohjasi näytelmän Kansallisteatteriin syyskaudelle 2011 (näytännöt jatkuvat vuonna 2012). Edellinen suomennosversio oli 1990-luvulta – monelle kirjallisuudenopiskelijalle rakkaan nostalginen Love Kirjojen sinikantinen Huomenna hän tulee.

Tuo Antti Halosen ja Kristiina Lyytisen suomennos perustui Beckettin omaan englanninkieliseen käännökseen Waiting for Godot vuodelta 1954 ja sen korjattuun laitokseen vuodelta 1965. Uuden suomennoksen lähtökohtana on käytetty ranskankielistä alkutekstiä. Uusi suomennos on tyyliltään edeltäjäänsä rennompi, dialogi on vapautuneen oloista nykysuomea, minkä rinnalla edellinen käännös alkaa tuntua kankean kirjakieliseltä.

Uusi suomennos sisältää muun muassa paljon puhekielelle tyypillistä passiivia vanhassa käännöksessä runsaasti viljellyn monikon ensimmäisen persoonan sijaan. Myös possessiivisuffikseja ja muita kirjakielen painolasteja on jätetty pois.

Sanaston osalta af Hällström on suurelta osin päätynyt eri valintoihin kuin aiemmat suomentajat. Tässäkin näkyy pyrkimys rennompaan nykykieleen, mikä ilmenee toisinaan melko erikoisinakin sanavalintoina. Esimerkiksi 1990-luvun suomennoksen lauseet ”Ei kannata yrittää” ja ”Ei kannata rimpuilla” ovat muuttuneet muotoihin ”Turha pullikoida” ja ”Turha venkuroida”. Nähtäväksi jää, miten aikaa kestäviltä sanoilta pullikoiminen ja venkuroiminen tuntuvat muutaman vuosikymmenen kuluttua – ehkäpä Beckettin suosituin näytelmä vaatiikin säännöllisen nykykielistämisen, jotta se säilyttää ajattoman sanomansa.

Nukkavierut kulkurit Vladimir ja Estragon tuntuvat aina olevan tässä ja nyt.

Vaikka näytelmää voidaan tulkita mitä moninaisimmin tavoin, muun muassa kirjoitusajankohdan lähihistorian tapahtumia tai filosofisia virtauksia pohtien, nukkavierut kulkurit Vladimir ja Estragon tuntuvat aina olevan tässä ja nyt.

Yksi huomattava muutos af Hällströmin suomennoksessa on nimen vaihtaminen vakiintuneesta ja kaikkien tuntemasta Huomenna hän tulee -nimestä Godota odottaessa -muotoon, joka on alkuperäisnimelle uskollisempi mutta samalla vinksahtaa suomen kielen merkityskerrostumien myötä omanlaisekseen.

Nimeen sisältyy sanaleikki, josta saadaan hauska uudisverbi ”godottaa”, jonka imperatiiviksi ”godota” voidaan tulkita. Godot-nimen taivutus on ilmeisen tarkoituksellisesti jätetty kirjoittamatta muotoon Godot’ta.

Epätoivoiset katuojan älyköt

Vaikka käännösten kieli on kokenut vuosikymmenten kuluessa muutoksia, näytelmän esittäminen pysyy tarkasti säännellyissä rajoissa – Beckettin perikunta huolehtii, että teos pysyy alkuperäisessä asussaan. Tiukan valvonnan puitteissa näyttelijät eivät voi esimerkiksi olla naisia, tai lavastusta ei voida vaihtaa tyystin uudenlaiseksi. Näin näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko.

Älkää kiusatko minua noilla jutuillanne ajasta! Se on järjenvastaista! Mistä lähtien! Mistä lähtien! Yhtenä päivänä, eikö se riitä teille, yhtenä samanlaisena päivänä kuin muutkin päivät hänestä tuli mykkä, yhtenä päivänä minusta tuli sokea, yhtenä päivänä meistä tulee kuuroja, yhtenä päivänä me synnymme, yhtenä päivänä me kuolemme, samana päivänä, samalla hetkellä, eikö se riitä teille? […] He synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö.

Samanlaisena pysymisen esitystraditio tukee myös näytelmän teemaa, jossa ainaisessa odotuksen tilassa mikään ei muutu, mutta ihminen ei myöskään koskaan totu odottamaan vaan kokee epävarmuutta ja ailahtelevia tunteita tulevaisuuden suhteen. Syntymä ja kuolema välähtelevät, ihmisyys toistaa itseään. Älyllisyys, tunteellisuus ja fyysisyys punoutuvat yhteen elämän pohjimmaisessa outoudessa.

Älyllisessä lumovoimaisuudessaan näytelmä onkin kuin eräänlaista eksistenssikriisistä fantasiointia. Vladimirin ja Estragonin elämän tarkoitus on elämän tarkoituksettomuuden pohtiminen, tyhjyyden äärellä oleminen: näin Beckett ainutlaatuisen hienostuneella vakavan ja humoristisen yhdistelmällä näyttää tien maailman kylmyydestä ihmisyyden ytimen lämpöön.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto