Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Satiirin merkittävät herrat ja muut

Virpi Alanen, 11.3.2013
Sari Kivistö & H.K. Riikonen: Satiiri Suomessa 509 s., SKS 2012

Taitava ilkeys on laji, jonka vain harvat osaavat. Satiiri Suomessa -teoksessa korostetaan jo johdannossa, että hyvä satiiri ei tyydy vain ivaamaan ja pilkkaamaan, ei myöskään vain viihdyttämään ja herättelemään naurua, vaan se myös reagoi ja ”naurun asein” kritisoi, ottaa kantaa, hyödyntää parodiaa ja ironiaa, tuo esiin kätkettyjä todellisuuksia. Sanoo ääneen sen mistä vaietaan.

Satiiri Suomessa on ensimmäinen kattavahko katsaus, jonka julkaisija on itse nimennyt ”perusteelliseksi läpileikkaukseksi” suomalaisen satiirin historiaan. Noin 500 sivun mitassaan teos käy läy läpi satiirin vaiheita 1600-luvun paskilleista (häväistyskirjoitus, satiirin edeltäjä) aina nykysatiirikkoihin asti ja luo myös katsauksen aiempaan satiirin tutkimukseen. Esipuheessa tekijät toteavat, että laajempaankin teokseen olisi ollut aineistoa, mutta useita vuosia työn alla olleen kirjan valmistumiseksi kohtuullisessa ajassa on laadittu suhteellisen tiivis esitys.

Kielellinen joustavuus on teokselle hyväksi.

Satiiri on kehittynyt Suomessa rinnan yhteiskunnallisen kehityksen kanssa. ”Maalaiskuvausten rinnalle nostettiin kaupunkimiljöö ja säätyläiset, kun suomalaiset alkoivat pöyhiytyä esiin takametsien pirteistään”, kirjoittaa Sari Kivistö.

Teoksessa käytetty kieli on värikästä, paikoin sanavalinnoissaan melkeinpä rempseää, vaikka kirjoittajat ovat tutkijoita. Kielellinen joustavuus on teokselle hyväksi, sillä näin tutkijat tuntuvat paikoin pääsevän kielen tasollakin satiiria lähelle.

Historian tyyliniekat

Tekijöistä toinen, H. K. Riikonen, löytää satiirin varhaisvaiheiden esittelyssään esimerkkejä suomalaisesta satiirista jo Agricolan Psalttarista (1551). Suomalaisen satiirin vanhaa aikaa Turun Akatemian ajoilta 1900-luvun alkuun luotaava osuus on kirjan parasta antia. Teos pitää valokeilassaan satiirin historiasta kumpuavaa tyylitajua. Kivistö esittelee muun muassa Kristian Björklundin satiirihuomioita (Animadversiones subitaneae circa satyricum scribendi genus, 1755), joiden mukaan satiirin taito ei samastu haukkumiseen ja panetteluun:

[s]atiirin lähilajit löytyvät […] pikemminkin fiktiota ja opettavuutta yhdistävistä faabeleista ja komedioista. Mieskohtaisen häpäisemisen sijasta satiirikot kävivät leppymätöntä sotaansa virheitä ja vääryyksiä vastaan. Kuka tahansa pystyi pisteliäisyyteen; pilkkaajien käsittelytapa oli yksinomaan karkeaa ja täynnä vihaa. Sen sijaan satiirikoilta vaadittiin mielen eloisuutta, sanojen painavuutta ja vahvaa totuudenrakkautta”.

Laajimmin käsitellään 1900-luvun satiiria ja sen merkitystä kirjallisuudessa ja lehdistössä. Teos esittelee kirjailijoita, joita jälkipolvet eivät ensisijaisesti muista satiirikkoina, kuten Eino Leino, L. Onerva, Mika Waltari, sekä koko joukon vähemmän tunnettuja satiirikkoja kuten Kasimir Leino.

Pilalehdistön vaiheita on käsitelty yleiskattavasti, mutta visuaalista puolta niukasti. Paikoin kirjassa vertaillaan kiehtovasti menneitä yksittäistapauksia viime vuosien kohahduksiin – oikeusjuttuja ja kohuja on ollut yhtä kauan kuin pilapiirroksiakin.

Pilalehdistön vaiheita on käsitelty yleiskattavasti, visuaalista puolta niukasti.

Teos kuitenkin onnistuu valottamaan myös kulttuurissamme ja huumorikäsityksessämme tapahtuneita muutoksia. Pakina oli vielä 1900-luvun alkupuolella lehdissä erityisen haluttu kirjallisuudenlaji. Monet kirjan esittelemät vanhat satiiriset tekstit, runot eritoten, vaikuttavat nykylukijan silmin naiiveilta sanakikkailuilta, mutta ovat oman aikansa ja yhteiskuntansa kontekstissa olleet uskaliaitakin piikkejä.

1900-luvun alkupuolen satiirin tyypillisiä kohteita olivat virkamiehet, päättäjät, papit, poliisit, rikkaat rusthollarit, veltto sivistyneistö ja muut kansakunnan silmäätekevät, keinottelevat nousukkaat, keikarit yhtä hyvin kuin runoilijat, kriitikot ja naisemansipatsioonin kannattajat. Yhteiskunnan ja ajattelutapojen hidas muutos kuvastuu joissakin satiiritradition teemoissa selvästi: naisten lähteminen hellan äärestä ja lehmiä lypsämästä yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi oli pitkään hyväksytty naureskelun aihe, samoin kuin tumma ihonvärikin. Uudemmassa satiirissa, 1950-luvulta lähtien, kritiikin kohteina ovat olleet etenkin kulutusyhteiskunta ja viihteellistyminen.

Myös Sari Kivistö on kirjassa kriittisimmillään tarkastellessaan kulttuurin kapenemista nykyisessä iltapäivälehdistössä, joiden ”uutiset” ovat enenevästi fiktion ympärille rakennettuja ja sisäsyntyisiä, esimerkiksi tv-satiireista kohuaineistonsa ottavia. ”[O]n hämärtynyt se, mikä satiireissa oikeastaan on yhteiskunnan heijastumaa ja mikä todellisuuden tuottamista fiktion keinoin”, hän toteaa.

Ajatusviivoillaan hän peijaa, pentele, meitä”

Satiiri Suomessa esittelee pisteliäin esimerkein, miten 1900-luvun alkuvuosikymmenten kulttuurivaikuttajat ovat olleet satiirisen ilmaisunsa puitteissa myös pitkäaikaisia kiusankappaleita toisilleen. Piirien pienuus korostuu – kaikki kollegoilleen ilkeilevät satiirikot ovat vuorotellen myös itse satiirin hampaissa.

On kiintoisaa ja hämmentävää, miten vahva rooli runoudella on satiirihistoriassamme ollut: kollegiaalinen naljailu, joskus hyvinkin ilkeä, on aikoinaan varsin pitkään ollut muodikasta kirjoittaa runomuotoisena.

Kohti nykyaikaa

Osio ”Satiiria 1950-luvulta 2000-luvulle” käsittelee aluksi koko joukon ansiokkaita satiirikkojamme: venäjällä menestynyt Martti Larni, Jorma Korpelan Tohtori Finckelman (1952) malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista, Erno Paasilinna klassisena satiirikkona, Veikko Huovinen ja Arto Paasilinna humoristeina, joiden tuotannossa on satiirin aineksia, Kari Hotakainen keskiluokan satiirinsa kohteeksi ottaneena.

Kirjailijakohtaiset alaluvut vaikuttavat toimivalta jaottelulta ja esittelyt yksityiskohtaisilta. Myös Paavo Haavikon runokokoelma Ei.Siis kyllä (2006), Jari Tervon romaani Koljatti (2009), Juha Jokelan näytelmä Esitystalous (2010) ja Markku Toivosen novellikokoelma Ihmisenveistäjät (2011) käsitellään erikseen omina alalukuinaan.

Mutta sitten tapahtuu jotain aivan käsittämätöntä: naispuoliset nykysatiirikot käsitellään nopeana nippuna, eikä yhdelläkään heistä ole kirjassa omaa alaotsikkoa. ”Nykykirjailijoista satiiria löytyy myös monilta naiskirjailijoilta”, teoksessa todetaan Seksiä ja kohtuuttomuutta -alaotsikon alla, ja sitten seuraa yksi ylimalkainen lause Leena Krohnista, yksi Kreetta Onkelista, yksi Taina Latvalasta, ja sivun verran Pirkko Saisiosta. Esimerkiksi Latvalan politiikan ja median maailmaa riipivän Paljastuskirjan (2009) satiirisia keinoja ei eritellä lainkaan. Miina Supisen Liha tottelee kuria (2007) mainitaan lyhyesti myöhemmin, urheilusatiiri-osiossa.

Naispuoliset nykysatiirikot käsitellään nopeana nippuna.

Kirjan takakannessa väitetään julkaisun olevan ”kirjallisuudentutkimuksen perusteos”. Millaisia sukupuolittuneen kirjallisuuskäsityksen perusteita se haluaakaan tarjota? Vai onko naispuolisten satiirikkojen tyylissä jotain niin vaivihkaista ja epäperinteisiin asioihin fokusoitua, ettei vanhan tradition ystävä edes kunnolla miellä sitä satiiriksi?

Satiiri on kieltämättä miesvaltainen laji, mutta on silti täysin kestämätöntä, että kirja jättää naispuoliset nykysatiirikot käsittelemättä, kun taas miespuolisille satiirikon viitta vaikuttaisi kuuluvan lähes myötäsyntyisesti.

Koko satiirin käsite tuntuu painottuvan kirjassa pohjimmiltaan konservatiivisesti, aivan kuin satiirin olisi historiansa velvoittamana tarkoitus pysyä muuttumattomana. Kirjoittajat kyllä ovat omien kiinnostusalueittensa tunnettuja asiantuntijoita, ja satiirin historiaa käsittelevät osiot ovatkin yleisesti laadukkaita, mutta kirjan kokonaisuudessa heidän katsantonsa tuntuu silti ajoittain kapealta.

Erityisesti jäin kaipaamaan kirjaan satiirikuvitusten asiantuntijaa. Nyt lähes ainoa kuvia koskeva tieto on kuvateksteissä, eikä satiiriperinteellemme ominaisten piirrosten estetiikkaa käsitellä lainkaan. Myöskään elossa olevien nykyrunoilijoiden ja -aforistien teoksissa esiintyviä satiirisia aineksia ja muita satiirin suuntaan meneviä rajanrikkomispaikkoja ei ole esitelty. Esimerkkejä kyllä löytyisi – vaikkapa Eino Vastarannan tai Lassi Kämärin aforismeista, tai Pekka Kejosen viime vuosina julkaisemasta aforistisesta runoudesta, tai Teemu Mannisen Pahan äidin (2012) runoista, vain muutamia mainitakseni.

Nykysatiirin osalta kirjan ansioihin puolestaan lukeutuu muun muassa se, että siinä tarkastellaan satiirin ilmentymiä kirjallisuuden lisäksi myös muussa mediassa, myös printtimedian ulkopuolisessa.

Kirjan viimeinen, urheilusatiiria, kirjallisuusparodiaa, unohdettuja satiireja, ruotsinkielistä satiiria ja käännössatiiria käsittelevä osio jättää silppuisen ja kiireessä mukaan pakatun ”nämäkin on käsiteltävä” -tunnun, vaikka osaset ovatkin omina pienkokonaisuuksinaan kiinnostavia. Kenties kaksi kirjoittajaa on vain ollut liian vähän teokselle, joka väistämättä rönsyää laajasti. Useamman erikoisasiantuntijan voimin laaditussa kirjassa olisi ehkä vältytty katve- ja kiirealueiden muodostumiselta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto