Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kärsimys merkityksen etsinnän lähteenä

Jaakko Vuori, 31.10.2020
Sari Kivistö: Jobista Orwelliin – Kärsimys kirjallisuudessa 295 s., Avain 2020

Vanhan testamentin Jobin kirja on yksi länsimaisen kulttuurin peruskertomuksista. Jokainen tunnistaa kertomuksen Jobista, rehellisestä ja jumalaapelkäävästä kunnon miehestä, jota Saatana koettelee Jumalalta luvan saatuaan.

Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö tarttuu Jobin kirjaan teoksessaan Jobista Orwelliin – Kärsimys kirjallisuudessa (2020). Kivistö lukee Jobin kirjaa eräänlaisena länsimaisen kirjallisuuden prototekstinä suhteessa kärsimyksen oikeutuksen kysymyksiin kirjallisuudessa. Kivistön mukaan Jobin kirjassa esitetään kerronnallinen rakenne, jota myöhemmät kirjalliset kärsimyskuvaukset toistavat. Viattoman ihmisen tarpeeton kärsimys herättää kysymyksen Jumalan oikeudenmukaisuudesta tai maailmanjärjestyksen rationaalisuudesta ja lopulta kannustaa kärsimykselleen merkitystä etsivää yksilöä kapinaan epäoikeudenmukaista järjestystä vastaan.

Kärsimys kirjallisuudessaei ole puhtaan akateeminen tutkimus, vaan laajalle yleisölle suunnattu teos. Kivistö ei lähesty kärsimystä yksinomaan kirjallisuustieteen näkökulmasta. Näkökulma on pikemminkin yleisfilosofinen: kärsimystä käsitellään ”universaalina ihmiselämän eksistentiaalisena kysymyksenä, jota kaunokirjallisuus voi käsitellä nyansoiden ja eettisiä ilmaisutapoja etsien” (s. 12). Kun länsimaisen kirjallisuuden historiaa tarkastellaan Jobin kirjan taustaa vasten, piirtyy esiin esimerkiksi kysymys kielen rajoista kipua ilmaistaessa ja kysymys kärsimyksen jaettavuudesta.

Ennen muuta esiin nousee kuitenkin kärsimyksen oikeutuksen ja oikeutuksen mahdottomuuden ongelma. Tässä suhteessa Kivistö jatkaa teoksessaan yhdessä uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin kanssa kehittämäänsä antiteodikean ajattelua. Kuten termistä voi päätellä, ”antiteodikea” merkitsee ”teodikean” kritiikkiä. Kritiikki suuntautuu siis näkemykseen, jossa korkeampi tarkoitus oikeuttaa yksilön tai yhteisön kohtaaman pahan, kivun tai kärsimyksen; jossa kärsimys on välttämätön osa itsessään hyvää ja rationaalista kokonaisjärjestystä.

Teoksensa alkupuolella Kivistö osoittaa, kuinka keskustelu teodikeasta palautuu jo 1700-luvulle: Voltairen satiirissa Candide esitettyyn kritiikkiin rationalistifilosofi Gottfried Leibnizia kohtaan. Alkusysäyksenä Voltairen kritiikille toimi Lissabonin suuri maanjäristys vuonna 1755, yksi mittavimmista eurooppalaisista luonnonkatastrofeista ja eräänlainen aikansa mediatapahtuma. Kivistön mukaan Voltairen satiiri osoittaa, ettei tarkoitukseton luonnonkatastrofi sovi yhteen ajan teodikeoiden käsitysten Jumalan oikeudenmukaisuudesta tai parhaasta mahdollisesta maailmasta kanssa. Näin siis Leibnizin ajatus todellisuuden rationaalisuudesta kyseenalaistuu. Maanjäristys ja sen aiheuttama tarpeeton kärsimys vaikutti paitsi Voltaireen myös Immanuel Kantiin, jonka essee ”Über das Misslingen aller philosophischen Versuche in der Theodicee” on Kivistön tärkeä filosofinen lähtökohta.

Kivistön päähuomio on kuitenkin modernissa, 1900-luvun kirjallisuudessa. Käsiteltyjen kirjailijoiden lista on tuttu ja aavistuksen yllätyksetön: Beckett, Camus, Kafka, Joseph Roth, Philip Roth, Orwell… Teoksen laaja otsikko (Jobista Orwelliin) on siis aavistuksen harhaanjohtava. Kärsimys kirjallisuudessa sivuaa kuitenkin myös vanhempaa kirjallisuutta – Voltairen lisäksi käsitellään Melvilleä – ja kotimaisista kirjailijoista mainitaan esimerkiksi Aino Kallas. Lisäksi oma lukunsa on omistettu Jobin vaimon hiljaiselle kärsimykselle ja siten naisten roolille kärsimyskertomuksissa. Teoksensa loppupuolella Kivistö tarkastelee myös kulttuurisia kärsimyskertomuksia ja itseapukirjallisuutta.

Vaikka Kärsimys kirjallisuudessa on luentojen ja kirjoittajan aiemmissa yhteydessä julkaisemien artikkelien pohjalta koostama teos, ovat osiot hyvin motivoituja ja punainen lanka säilyy läpi teoksen: kiinnostuksen kohteena on antiteodikea ja sen pohjalta muotoiltu näkemys kirjallisuuden eettisestä merkityksestä ja roolista.

Antiteodikean estetiikka

Teoksessaan Kivistö korostaa useaan otteeseen, että antiteodikeaa kannattavat modernit romaanit hylkäävät korkeamman jumalallisen näkökulman todellisuuteen. Ne asettavat etusijalle inhimillisen maailman ja yksilöllisen merkityksen etsinnän. Modernit romaanit ovat Jobin kirjan ”uudelleenkirjoituksia” mutta sekulaarista perspektiivistä.

Kivistö kirjoittaa: ”Mikäli maailmassa ei ole transsendenttia vastuullista tahoa kertomassa, mikä on oikein ja väärin, vasta tämä poissaolo mahdollistaa ihmisen oman vastuun ja sitä kautta eettisen elämän” (s. 37). Tämä on varsin eksistentialistinen tulkinta, mutta sopii toki eräänlaiseksi modernin romaanin peruseetoksen ilmaisuksi. Jotakin samankaltaista kirjallisuudentutkija György Lukács esitti jo 1900-luvun alkupuolella julkaistussa tutkielmassaan Theorie des Romans. Lukácsin mukaan modernissa romaanissa toistensa vastinpareiksi asettuvat yhtäältä maailman kontingenttius ja toisaalta ”problemaattinen yksilö”. Kun yksilö ei voi enää ongelmattomalla tavalla toteuttaa ja löytää ideaalejaan ja päämääriään todellisuudesta, tulee hänestä ja hänen merkityksellisen elämän etsinnästään ongelma. Moderni romaani kuvaa juuri tällaisen ”ongelmallisen yksilön” tietä itsensä luo. Vastaavasti Kivistön perusväite on, että merkityksetön ja perusteeton kärsimysmotivoi inhimillistä pyrkimystä etsiä merkitystä ja järjestystä ja tätä kautta ihmisen eettistä vastuuta riippumatta siitä, voidaanko lopullista merkitystä löytää. Kivistölle esimerkiksi Kafkan Oikeusjutun Josef K., Joseph Rothin Kapinan Andreas Pum sekä Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän Vladimir ja Estragon edustavat henkilöhahmoja, jotka kyseenalaistavat ennalta-annetun järjestyksen tai kärsivät sen puutteesta.

Antiteodikealla on kuitenkin Kivistölle myös toinen, edelliseen liittyvä merkitys, joka koskee antiteodikean ajatusta kannattavien romaanien estetiikkaa. Tällainen estetiikka on Kivistön mukaan ennen muuta ”epäharmonian tai ristiriidan poetiikkaa, joka ei vaali kerronnassaan harmoniaa, lopullisia selityksiä tai merkityksenantoja, yksittäisten tapahtumien sovittamista juonen osiksi tai kärsimyksen kutomista merkitykselliseksi osaksi kokonaistulkinnassa” (s. 161).

Tässä on lyhyesti esitettynä Kivistön teoksen sanoma. Mainittua antiteodikean estetiikkaa vastaan Kivistö peilaa kaunokirjallisuuden lisäksi esimerkiksi modernia itseapukirjallisuutta, josta esimerkkinä toimii Oprah Winfreyn elämäkerta. Antiteodikean taustaa vasten terapiakirjallisuus näyttäytyy ongelmallisena: toisin kuin antiteodikean ajatusta kannattavissa romaaneissa terapiakirjallisuudessa yksilön kärsimys selitetään jälleen osana korkeampaa tarkoitusperää, kuten osana yksilön henkisen kasvun tai oman itsen löytämisen prosessia. Self help suosii selkeitä juonia ja elämänohjeita ja siten pelkistää elämän moniselitteisyyden ja avoimuuden yksiselitteiseksi kehityskertomukseksi.

Kafkalla ja Beckettillä korostuu henkilöhahmojen ehdoton alisteisuus majesteettisille ja tuonpuoleisille mahdeille. Silti monet Kafkan vallanhaltijoista ovat kaikesta majesteettisuudestaan huolimatta myös oudolla tapaa langenneita hahmoja.

Itseapukirjallisuuden analyysin lisäksi Kivistön teoksen mielenkiintoisinta antia on kirjallisten dystopioiden tarkastelu eräänlaisina negatiivisina teodikeoina. Esimerkiksi Orwellin klassikkoromaanissa Vuonna 1984 yksilön kärsimys selittyy osana korkeampaa tarkoitusta: jumalan pelastushistorian sijaan tällaisena toimii Puolueen kokonaissuunnitelma. Kuitenkaan kokonaissuunnitelman kannalta yksilöllisillä toiveilla ja tarkoitusperillä ei ole merkitystä. Kivistön mukaan Vuonna 1984:ssä esitetään ”perinteinen teodikeoista tuttu teleologia-argumentti, jossa kärsimykselle asetetaan epämääräinen yhteiseen hyvään vetoava pyhittävä tarkoitus, joka paljastuu vasta tulevaisuudessa, kun saavutetaan ikuisuuden perspektiivi asioihin” (s. 230). Toisin sanoen lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna yksilön kärsimys on oikeutettua, kunhan se palvelee pidemmän aikavälin yhteiskunnallista hyötyä. Näin yksilön kärsimys siis oikeutetaan Puolueen toimesta vetoamalla korkeampiin ideaalisiin päämääriin, hieman samalla tapaa kuin itseapukirjallisuudessa kärsimyskertomuksen peruskaavaa sovelletaan ideologisiin tarkoituksiin.

Uskonnollista ateismia

Kivistön tavan lukea esimerkiksi Beckettiä ja Kafkaa Jobin kirjan sekulaareina uudelleenkirjoituksina voi kuitenkin myös kyseenalaistaa. Kivistön mukaan esimerkiksi Godot, jota Vladimir ja Estragon Huomenna hän tulee -näytelmässä turhaan odottavat, ”ei ole identifioitava hahmo … vaan mysteeri, jonka poissaolo korostaa ihmisen yksinäistä asemaa maailmassa” (s. 141). Samoin Kafkan proosa kertoo ”sekulaarista maailmasta ja Jumalan poissaolosta” (s. 109) ja siten siinäkin korostuu ennen kaikkea antiteodikean estetiikka eli lopullisten selitysten ja merkityksenantojen välttäminen.

Beckettiä ja Kafkaa voi kuitenkin lukea myös toisin, vieläpä suhteessa Raamatun kertomuksiin. Kivistönkin teoksessaan siteeraamaa kirjallisuustieteen klassikkoa Erich Auerbachia mukaillen Vanhan testamentin kertomuksia yhdistää ajatus Jumalasta, joka on kätkeytyvä ja ihmiselämään nähden tuonpuoleinen mutta majesteettinen ja jonka käskyihin ihmisen tulee suhtautua alistuen. Juuri tässä mielessä Raamatun kertomukset eroavat Auerbachin mukaan kreikkalaisesta epiikasta. Siinä missä Homeroksen runot ”eivät kätke mitään, niissä ei ole opetusta eikä mitään salattua mieltä”, Raamatun kertomuksissa kerronta viittaa alati siihen, mitä ei lausuta julki. Vastaavasti myös Kafkalla ja Beckettillä korostuu henkilöhahmojen ehdoton alisteisuus majesteettisille ja tuonpuoleisille mahdeille. Silti monet Kafkan vallanhaltijoista ovat kaikesta majesteettisuudestaan huolimatta myös oudolla tapaa langenneita hahmoja.

Myös näitä seikkoja Lukács on luonnehtinut osuvasti. Hänen mukaansa ”ylimmät tuomarit Oikeusjutussa edustavat transsendenssia Kafkan allegorioissa: tyhjyyden transsendenssia. Kaikki viittaa heihin ja he voisivat antaa merkityksen kaikelle. Jokainen uskoo heidän olemassaoloonsa ja kaikkivoipaisuuteensa, mutta kukaan ei tunne heitä, eikä kukaan tiedä kuinka heidät voisi saavuttaa. Jos täällä on Jumala, voi se olla ainoastaan uskonnollisen ateismin Jumala: atheos absconditus.” (suom. Jaakko Vuori, esseestä ”The Ideology of Marxism”)

Lukácsia seuraten antiteodikean ajatusta kannattavat romaanit eivät siis ole yksiselitteisesti sekulaareja. Ja ehkä korkeintaan tässä mielessämyös Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää voidaan pitää ”Jobin kirjan uudelleenkirjoituksena” (s. 139). Vladimir ja Estragonhan ovat täysin sidoksissajohonkin sellaiseen, jonka saapumisesta ei ole varmuutta ja jota kukaan ei ole koskaan tavannut tai nähnyt, mutta joka saavuttuaan kykenisi ratkaisemaan kaiken. Tällainen transsendentti instanssi ei kenties ole Jumala, mutta transsendentti se on yhtä kaikki, vaikkakin negatiivisessa muodossa. Tässä mielessä antiteodikean eetosta noudattavat romaanit ovat siis mitä suurimmassa määrin juutalais-kristillisen tradition määrittämää kirjallisuutta, eräänlaista ”uskonnollista ateismia”, kuten Lukács kuvailee Kafkaa. Näiden seikkojen syventäminen olisi mahdollistanut Kivistölle sen selvittämisen, missä määrin modernien romaanien perusteema eli yksilön pyrkimys etsiä merkitystä ja järjestystä todellisuudesta, joka ei enää tähän merkityksen janoon vastaa, on itsessään uskonnollinen.

Vaikka Kärsimys kirjallisuudessa on luentojen ja kirjoittajan aiemmissa yhteydessä julkaisemien artikkelien pohjalta koostama teos, ovat osiot hyvin motivoituja ja punainen lanka säilyy läpi teoksen: kiinnostuksen kohteena on antiteodikea ja sen pohjalta muotoiltu näkemys kirjallisuuden eettisestä merkityksestä ja roolista.

Lopuksi vielä muutama sana Kivistön teoksen kielestä: ikävä kyllä Kärsimys kirjallisuudessa ei ole kieleltään kaikin puolin niin moitteetonta kuin kirjallisuuden professorilta sopisi odottaa. Esimerkistä käy vaikkapa seuraava lause teoksen loppupuolelta: ”Oprahin tapaa käsitellä julkisesti yksityisiä vastoinkäymisiään voi pitää paitsi voimaannuttavana myös varoittavana esimerkkinä siitä, miten kärsimyksestä voi tulla oman identiteetin määrittäjä, jota sen ei kuitenkaan tulisi olla, mikäli tavoittelemme hyvää elämää ja yhteiskuntaa” (s. 270). Tapaa käsitellä… voi pitää… paitsi… myös…, miten voi tulla…, jota sen ei tulisi olla…, mikäli – tällaiset relatiivirakenteet, joita teoksesta löytää tavan takaa, eivät tee lukemisesta erityisen sujuvaa. Pienine kielellisine puutteineenkin Kärsimys kirjallisuudessa on arvokas puheenvuoro kirjallisuuden eettistä roolia koskevassa keskustelussa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto