Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suuri kertomus

Johanna Kähäri, 7.10.2002
Sari Malkamäki: Jokin yhteinen maailma s., Otava 2002

Novellistina parhaiten tunnetun Sari Malkamäen toinen romaani on ajankohtainen kirja vankiloista, joita teemme itsellemme. Kirja käy kierroksella menneessä ja pohtii samalla tätä päivää. Perimmäinen viesti on taattua kestotavaraa, joka on tuttua jo Malkamäen edellisistä teoksista: ihminen ja ihmisen arki on arvokasta. Pohjalaishuumori pilkahtelee siellä täällä. Elämänjuoksu kiinnittyy myös ympäröivään yhteiskuntaan ja lähihistoriaan.

Näin tapahtumat voi pelkistää: Laura Maria Pesälä on kirjan päähenkilö, ammatiltaan tutkija. Tutkimustyö kangertelee. Hänen avomiehensä on nimeltään Tuomo. Heillä ei ole lapsia, Lauralla on ollut kaksi keskenmenoa. Laura käy kotikonnuillaan Pohjanmaalla myymässä entisen kotitalonsa tontteineen. Tuomo käy työmatkalla Venäjällä Kuolan niemimaalla sijaitsevassa vankilassa. Laura ja Tuomo palaavat matkoiltaan. Kirjan lopussa he ovat kotona taas.

Jokin yhteinen maailma on kuitenkin kokonainen, laaja nykykuva. Kertomus on suuri, vaikka sivuja ei paljon olekaan. Sari Malkamäen tapa sekä nähdä että kuvata ympäröivä maailma on juuri sitä, mitä kirjallisuudelta odottaa. Hänen analyysinsä arjesta on tarkkanäköistä. Jännite säilyy loppuun asti.

Menneisyyden etsimisen prosessi on paralleeli tutkijan työnkuvan kanssa: ei voi tietää ’Jos hän olikin … kääntynyt risteyksessä väärään suuntaan…’ Kaksi erillistä maailmaa, menneisyys ja tutkijayhteisö, limittyvät. Ne eivät kohtaa mutta vertautuvat toisiinsa. Molemmat ovat löytämisen maailmoja. Myös se on yhteistä, että niihin sisältyy ahdistus ja vaikeus. Näitä ovat Lauran matkalla menneeseen isän alkoholismi, tätien lähihengitys ja äidin kuolema. Jotenkin on kuitenkin hakeuduttava sekä työssä että oman identiteetin tutkimisessa ’putoamisen’ vaaraan. Laura ihmettelee, ’miksi hänen halunsa on aina putoamista’.

Novellimainen, hioutunut teksti on ytimekästä. Merkitykset avautuvat moneen suuntaan, ja siksi lukijalla riittää pohtimista. Kuten lukiessa voi juuttua epäolennaisuuksiin, elämässäkin arjen ja hassujen uskomusten hetteikköön voi upota pitkäksikin aikaa.

Kysymykset ovat kaikille yhteisiä. Miksi minusta tuli se ihminen, joka minusta tuli? Mikä ero on todellisuudelle alistumisessa ja todellisuuden alistamisessa? Olenko käsittänyt jotain väärin? Ovatko uskomukset ja luulot ohittaneet havainnon ja logiikan? Vastaukset yhtä yleisiä: niinhän käy aina. Malkamäen leipälaji arki ei silti ole tavallista.

Kirjoitustekniikka ja lähestymistapa kattavat ainakin neljä osaamisen aluetta: aforistisuuden, ytimekkyyden, runollisuuden ja nopean huumorin. Aforismit, kuten ’eivätkö kliseet aina pohjimmiltaan ole totta?’, pakottavat miettimään. ’Aamulla napsahti Mailikselta ranne ja illalla Neuvostoliitolta selkäranka’ sanoo ytimekkäästi ja tavoittaa ajan hengen. Romaanissa on myös sukulaisuutta Orvokki Aution teksteihin. ’Biafrassa raikaisi kiitoslaulu’ on Lilja-tädin kommentti, kun Lauralle lapsena ei maistu klimppisoppa. Niille, joilla on ikävä Orvokki Aution hersyvää kerrontaa, on Sari Malkamäessä seuraaja; hänellä on kuitenkin oma äänensä.

Malkamäki on vaalinut ennenkin murteen ja napakan yhteiskunta- ja henkilökuvauksen yhdistelmää. Osaltaan murre ja pohjalaisen ihmisen kuvaus kertovat virkistävästä itseironiasta, sillä kirjailija itse on viettänyt lapsuutensa Pohjanmaalla.

Kuvana ja liikkeenä havaittava runomaisuus tuo suvantokohtia muutoin paikoin hektiseen kerrontaan: Uuden puolen reunassa seisoi punatakkinen nainen, notkistui kiven ääreen ja nousi taas kuin taipuisa paju. Pieniä mustia lintuja istui puissa kuin poimimatta jätettyjä hedelmiä.

Yhtymäkohtia Orvokki Aution Pesärikko -trilogiaan tuo Lauran sukunimi Pesälä. Laura käy myymässä kotitalon, jonka tavaratkin entinen kansakouluopettaja Räikkönen on jo lahjoittanut ympäri maailmaa. Pesä rikotaan konkreettisestikin, kun tontin halki vedetään tie. Malkamäki tuskin haluaa sanoutua irti traditiosta. Kyse on yhteisestä nimittäjästä. Aution teossikermässä pesäpallotermeillä on oma osansa. Malkamäen kerronta sen sijaan kulkee kuin pelissä, välittyen henkilöltä toiselle, näkökulmia vaihdellen. Erisnimistä, jotka lähes aina mainitaan – Laura, Terhi, Marleena, Helmi, Lilja, Tuomo, Ljuba, Sinikka, Vuokko, Sakari, Greta, Mailis, Arto, Harri, Nea – välittyy ihmisten arvo ja kohtaloiden linkittyminen sekä satunnaistenkin ja ainoiksi jäävien tapaamisten merkitys.

Jokainen vapauttaa itse itsensä niin sanotuista vankiloista, muuttaa suuntaa vaikka etelästä pohjoiseen, kuten Laura, joka astuukin pohjoiseen menevään junaan. Minkkitarhurikin paljastuu itse minkkiensä karkuun laskijaksi.

Kirjan lopussa Ljuba – nimen pohjana on venäjän kielen rakkautta ja rakastamista tarkoittava sana – lausuu ’Tuomon nimen kuin ojentuisi sitä pitkin’. Kuin venyttelisi pitkän unen jälkeen ja tulisi nimen mukana, puhelinlankojen välityksellä. Symbolisesti tulkittuna rakkaus, se sama, joka vankilan ilmapiirissä on kaikonnut ja voinut pahoin, voimistuu uudelleen Lauran ja Tuomon suhteessa. On mahdollista ymmärtää niinkin, että Tuomo herättyään kuumeisesta unestaan tulee kertomaan Lauralle rakastuneensa työmatkallaan tulkkiin!

Jokin yhteinen maailma on enemmän kuin pelkkä naiskirja. Audiovisuaalisesta maailmasta tuttu kerrontatapa pitää otteessaan, eikä ihmisiä kuvata puisevasti. Yhteistä muistopintaa löytää viimeistään näistä: Jake Nyman, Rockin SM-kisat, Lontoosta tilatut levyt ja Anneli Tempakka.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto