Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun neula osoittaa ylös

Rosa Ala-aho, 1.7.2013
Satu Lepistö: Pohjoinen 49 s., Ntamo 2013

”Olit liljan kanssa ja pienten kukkien maankantama / hotellikuolema kotona, aurinko laskee Hietasaaren taa. / Kuoriaiset tulevat esiin kun maa on pimeä. Kadotuksessa / tukkani leikattiin ja minuun tartuttiin hampailla.”

Kun teos alkaa runolla, jossa kuvaillaan allekirjoittaneen lapsuudenmaisemaa Oulun Hietasaarta, ensimmäinen ajatus on, ettei nyt voi mennä pieleen. Eikä menekään.

Satu Lepistö (s. 1976) on tamperelainen esikoisrunoilija, jonka vanhemmat ovat kotoisin pohjoisesta. Hän on opiskellut kirjoittamista kirjoittajakoulu Viita-akatemiassa ja Kullervo Järvisen Remonttiryhmässä. Ennen esikoisteostaan hän on niittänyt mainetta kirjoituskilpailuissa ja hänen runojaan on julkaistu muun muassa Kerberoksessa, Tuli&Savussa, nokturno.orgissa sekä antologioissa Novellit (2005), MotMot (2005) ja Koskessa virtaa mustetta (2007).

Lepistön esikoiskokoelma Pohjoisessa ”löydetty ei synkronoidu minkään kanssa, / neula osoittaa ylös”. Kokoelma liikkuu laakeasta maalaismaisemasta kohti urbaania etelää – ja toisin päin. Menneestä tullaan nykyhetkeen, ja nykyisyydestä luodataan menneisyyteen. Sinne, jossa on puita, peltoja ja kukkia, lintuja, oravia ja hirviä. Sekä muistoja. Nyt liikutaan jossain, joka on paikka, mutta myös runonpuhujan melankolinen mielenmaisema.

Lapsuus, kaipuu ja muistot

Pohjoinen on kasvutarina lapsuudenmaisemasta, jonne ei voi palata, mutta joka silti pysyy aina – muistoissa. Se maalaa maailmaa vaikeiden kokemuksien, mutta välillä myös ajan kadottamien hellyyden ja lohdullisten kuvien varaan. Konkretiaa kokoelmaan luovat todelliset paikat ja tarinallisuus. Ollaan Oulussa, lähikunnissa Haukiputaalla tai Limingassa, ja sitten katsellaan kaikkea Helsingin Jakomäestä tai Tampereen Hervannasta. Tarina jatkuu ja liikkuu samaan tahtiin, kuin maisemat muuttuvat.

Runojen minä puhuttelee jatkuvasti jotakuta. ”Minulla oli kerran sellainen lapsi, jolla oli nyrkki suussa ja / hämmästynyt ilme. Tiedäthän, se olit sinä.” Kuka on sinä? Ketä puhutellaan? Kuka on lapsi – ja kuka sisko? ”(…) kun kotini on sisareni nukahdus / märälle patjalle silmälasit päässä, se uneksii ja tahtoo olla jotain muuta / kuin minä, (…)”. Lapset ja sisaret linkittyvät ikävän tunteeseen, johonkin mitä ei voi saada enää takaisin. Lapsi asuu runonpuhujassa eikä irrota; lapsi on oma lapsuus, kaipuu ja muistot.

Menneisyyden haavat eivät ole parantuneet, ne verestävät yhä. Surusta ei pääse tai ei päästetä irti: ”miksi sen pitää mennä näin / että maa tulee reheväksi itkusta eikä ilosta, minä kannan itkua kuin lasta”. Maa ja kasvit, erityisesti kukat, toimivat kokoelman versovan ja sitten taas kuihtuvan ihmiselämän vertauskuvana.

Kun Riikka Ala-Harjan syksyn 2012 Finlandia-ehdokkaassa Maihinnousussa syöpä ja sytostaattihoidot käsiteltiin seikkaperäisesti, Lepistön Pohjoisessa niihin vain viitataan: ”(Jääpalapussin hellyys, kun sytostaatti luo järjestystä.)”. Syöpähoidot ja kuolema tulevat lähelle, mutta runot jättävät paljon kertomatta, tahallaan: ”kuolema kulkee meillä suvussa, kuolema kulkee”. Menettääkö runonpuhuja yhden vai useamman, siitä kokoelma vaikenee.

Pohjoinen on pään sisällä.

”Muistaminen on ihmisen työ, (harvat siihen pystyvät jos kukaan) / muistaa oikeasti ilman sävyjä, valoja ja tunnetta”. Lepistön kokoelma rakentuu muistoista, niiden uudelleenkokoamisesta ja käsittelemisestä, mutta se myös kyseenalaistaa niiden todenmukaisuuden. Ne riippuvat kokijasta. Muistaminen on tuskallista: miten kaikki menikään, runonpuhuja kysyy. Ja kun muistaa, sattuu vielä kovemmin ja pitää kysyä lupaa: ”Saako muistaa, saako / kesken ajon pysähtyä ja huutaa, kasvaako / tuoksu aavistuksen kotipolulla?”

Leena Krohnin Tainaroninkin kansiliepeestä tuttu, mystikko-runoilija Angelus Silesiuksen (1624-1677) ajatus ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa” toimisi myös Lepistön kokoelman mottona. Lepistön pohjoinen ei ole ensisijaisesti fyysinen paikka, vaan mielentila. Ja aivan kuten muistoissa, myös paikan kokeminen on aina subjektiivista. Pohjoinen on pään sisällä, se on tunne: ”Sinä toisella puolella yhtä väsynyt ja pohjoisessa.”

Koti Google Mapsissa

Maisema muuttuu ja synnyttää ristiriitoja. Menneessä kuvasto on hyvin perinteistä maalaismaisemaa: ”pitäisi pyytää anteeksi pirtiltä, ikoninurkalta, uunilta ja ikkunalta”, kun tässä päivässä nelostietä ajeleva runonpuhuja toteaa pohjoisen rajan alkavan ostoskeskusten takaa. Ja lapsuudenkoti, paikka joka oli olemassa ennen tietotekniikkaa, näkyy nyt Google Mapsissa.

Satu Lepistön esikoiskokoelmassa on samaa narratiivisuutta, agraarin ja urbaanin ristitulta sekä sukujuurille kurkottavia teemoja kuin Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) tämän kevään kokoelmassa Seitsemän enoa. Niin ikään pienen paikkakunnan maisemissa kasvanut Huotarinen käsittelee muistoja ”enojen” ja ”miniöiden” kautta, kun Lepistö keskittyy ”siskoon” ja ”lapseen”. Kun Huotarinen ammentaa aineksia kansanrunoudesta ja murteista, Lepistö käyttää surrealistisia kuvia ja tuoreempaa, nykypuhekieltä jäljittelevää proosallista tyyliä.

Lepistö käyttää surrealistisia kuvia ja nykypuhekieltä jäljittelevää proosallista tyyliä.

Lepistön runojen rytmi on miellyttävää. Kieli on kaunista, kuten runossa rakastamisen vaikeudesta: ”Mitä antilooppi voi antaa, kun on mäyränpesä sydämen alla / ja kainalossa vuori” ja sitten myös nokkelaa, leikkisää: ”Varastan tämän / ajan kanssasi, auto ei pysähdy, se rullaa ääneti ohi ivalojen.”

Pohjoinen ei ole helppo teos. Runoilija on mahduttanut 49 sivuun kunnianhimoisen suuren tarinan. Se voisi kaivata keskittämistä, loputtoman tajunnanvirran ja absurdien kuvien tulituksessa lukijaystävällisempää järjestymistä, tai sitten se on hyvä juuri tällaisena; vahvoja tunteita ja suuria kysymyksiä herättävänä, vähän kryptisenä esikoisteoksena.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto