Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vaikka tarttuisit hetkeen, pakenee se otteestasi

Johanna Osváth, 28.5.2019
Seneca: Elämän lyhyydestä 111 s., Otava 2018 Kääntäjä(t): Juhana Torkki

Memento mori, muista kuolevasi. Oppia tämän kuolemattoman ajatuksen takana käärii auki roomalaisfilosofi Seneca nuoremman (n. 4eaa – 65 jaa) teos Elämän lyhyydestä, jonka ensimmäinen suomennos julkaistiin vasta nyt. Teoksen on kääntänyt puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki, ja se sisältää kolme Senecan kirjoitusta: Elämän lyhyydestä, Joutilaisuudesta ja Johdatuksesta.

Stoalainen filosofi Seneca tunnetaan erityisesti keisari Neron opettajana. Nero oli nuorena lupaava ja fiksu oppilas, mutta myöhemmin jotain meni vikaan – keisari tunnettiin jo aikanaan hirmuhallitsijana, joka raiskasi, ryösti ja murhasi omia kansalaisiaan. Huonosti kävi lopulta myös diktaattorin opettajalle.

Nero oli nuorena lupaava ja fiksu oppilas, mutta myöhemmin jotain meni vikaan.

Esipuheessaan Torkki sitoo teoksen teemoista paralleeleja nykyaikaan ja asemoituu Senecan teksteihin syvällä henkilökohtaisuudella. Torkin suhde Senecan kirjoituksiin kehystää teoksen poeettisesti. ”Hän ojensi kirjan ja hymyili. Kuolema oli hänen kehossaan: hänen päivänsä olivat luetut. Hän sairasti syöpää. Häntä ei enää ole.” (s. 9). Torkki saa Senecan teoksen lahjaksi ystävältään Francescalta, jonka puheet asettuvat Torkille nyt Senecan lukemisen jälkeen uuteen valoon. Francescan liikuttavan tarinan myötä kääntäjä kokee velvollisuudekseen tuoda nämä Senecan kirjoitukset suomalaisen yleisön tietouteen. ”Minun on tehtävä se, Francescankin muistolle.” (s. 11)

Ylevää ja yksinkertaista

Seneca kirjoittaa hienosti. Hän provosoi, ärsyttää ja argumentoi ansiokkaasti, viihdyttää ja havainnollistaa ajatuksiaan mitä kekseliäimmin esimerkein. Kirjan virkkeet suorastaan huutavat päästä ristipistoiksi motivaatiotauluun.

Senecan hahmot ovat hulvattoman koomisia suuressa typeryydessään. ”Olenko nyt istuutunut?”, kysyy Senecan mukaan eräskin hienostelija häntä nostettaessa käsin kylvystä. ”Kuvittele, on ihminen joka on siinä määrin hyvinvoinnin turmelema, että joutuu turvautumaan toiseen ihmiseen tietääkseen, istuuko!” (s.49). Tällainen vätys ei Senecan mukaan edes itse tiedä, milloin hänellä on nälkä.

Torkin käännös tekee kunniaa Senecan ajatuksenjuoksulle – siitä välittyy kääntäjän henkilökohtainen arvostus antiikin filosofia kohtaan. Kieli on ylevää mutta yksinkertaista, aivan kuten Senecan mukaan hyvä elämä. Nykyhetki on Senecalle ”aina liikkeessä, virtaa, kiitää eteenpäin” (s.44). Tätä pakenevaa hetkeä piirtää esiin Senecan hengästyttävä kirjoitustyyli.

Senecaa kritisoitiin jo aikanaan näistä ylellistä elämää ylenkatsovista kirjoituksistaan – elihän filosofi itse suuressa hovielämän yltäkylläisyydessä. Kääntäjä kuitenkin puolustaa Senecaa: ”Senecakin oli vain ihminen, yhtä ristiriitainen kuin jokainen meistä” (s. 21).

Selfhelpiä, sometykkäyksiä ja paskanjauhantabisnestä

Torkki nimeää Senecan kirjoitukset selfhelpiksi: ”Ne antavat lukijalle neuvoja, miten elää parempaa elämää” (s. 11).

Vaikka osa nykypäivän itseapukirjallisuudesta epäilemättä lainaa antiikin ajattelijoita, Senecan kutsuminen selfhelpiksi tuntuu anakronistiselta. 1800-luvulla nimensä saanut ja 1990-luvulla käsiin räjähtänyt selfhelp nivoutuu osaksi modernia identiteettiprojektia, jonka perimmäisenä tarkoituksena on yhteiskunnallisesti katsoen paremmaksi ja toimivammaksi yksilöksi kehittyminen. Oppaiden kulttuuriin liittyy monesti yksilön syyllistäminen hänen omista epäonnistumisistaan – ja sen jälkeen parempien vaihtoehtojen tarjoaminen. Puhuttaessa selfhelpin historiasta luonnollisena jatkumona ohitetaan paremman elämän merkitys kulloisessa yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Senecan kirjoitukset nivoutuvat maallisten suoritusten sijaan osaksi hengellisyyttä. Johdatuksesta-tekstissään Seneca kirjoittaa, että jos yksilö kokee epäonnea, se johtuu jumalista. Jumalat koettelevat häntä, sillä pitävät häntä erityisen vahvana ja hyvänä yksilönä – ja koska he haluavat katsella viihdyttävää show’ta.

Senecalle epäonnistuminen tai koettelemukset eivät ole itse aiheutettuja. Päinvastoin, jos elämä on helppoa ja onnellista, tulisi yksilön huolestua. Jumalat pitävät häntä tällöin heikkona. Senecan pohdintoihin hyvistä ja huonoista ihmisistä liittyy vahvasti normatiivinen hyve-etiikka: vain kohtalon iskujen kautta kuoriutuvat hyveet esiin. ”Vasta kun hyve näyttää, mitä kaikkea se kestää, näemme kuinka suuri ja vahva se on”, Seneca kirjoittaa (s. 88).

Jos elämä on helppoa ja onnellista, tulisi yksilön huolestua.

Torkki on ripotellut tekstiin Senecan metaforia ja viittauksia kirkastavia alaviitteitä. Viitteillään Torkki myös kuljettaa ja kontekstoi kirjoituksia nykypäivän lukijalle. Kun Seneca kirjoittaa, että ”Meistä näyttää parhaalta se, mitä yleisesti tavoitellaan ja ylistetään – ei se, mikä on ylistettävää ja tavoiteltavaa”, lisää Torkki: ”Nykyaikaan sovitettu käännös voisi kuulua: ”Meistä näyttää parhaalta se, millä on eniten seuraajia ja tykkääjiä – ei se, mistä tulisi tykätä ja mitä seurata” (s. 70). Senecan puhuessa ”uuvuttavasta uurastuksesta tyhjänpäiväisissä töissä” (s. 26) olen melko varma, että hän viittaa David Graeberin paskanjauhantabisnes-teoriaan.

Allegorioiden piirtely on houkuttelevaa, mutta stoalaisen filosofian tulkitsemisessa siitä ei ole hyötyä.

Ainakin yhden asian olemme kuitenkin perineet Senecan päivistä: rakenteellisen epätasa-arvon. On selvää, että Seneca kirjoittaa teoksensa vapaille miehille – heille, joilla on aikaa ja resursseja opiskella, syventyä ja valita elämälleen suunta. Naisille ja orjille tämä oli harvoin mahdollista, vaikka molempien ryhmien asema parantui hieman Rooman keisarikauden aikana Senecan eläessä. Schubakmaisesti Seneca jopa viittaa ”alempaan ainekseen”, joka lorvii huvituksissa Marsin kentällä – vaikkei tässä yhteydessä tarkoitakaan yhteiskunnallisesti sorrettuja vaan mieleltään laiskoja. Tässä mielessä viittaus selfhelpiin on osuva: siitä hyötyvät vain ne, jotka ovat jo valmiiksi hyvässä asemassa.

Ei nautinnoille, kyllä joutilaisuudelle oikeassa seurassa

Kohtalon valta ihmisen tarinaan ei kuitenkaan tarkoita, ettei tämä olisi lainkaan vastuussa omasta elämästään. Hyvää elämää tavoitellakseen ihmisen tulee kieltäytyä esimerkiksi turhista nautinnoista ja hienostelusta. Samalla Seneca painottaa kuitenkin yhteisön merkitystä: ”Meillä on tapana sanoa, että emme voi valita itse vanhempiamme […]. Mutta tosi asiassa on meidän vallassamme, kenelle synnymme” (s.56). Tällä Seneca tarkoittaa mahdollisuutta valita oma seuramme viisaasti. ”Et peri vain nimeä, vaan kokonaisen omaisuuden, eikä sitä tarvitse vaalia kitsaasti ja pikkumaisesti: mitä useammalle sitä jaat, sitä enemmän se kasvaa” (emt).

Eräässä alaviitteessään Torkki avaa lukijalle teoksen kaksi avainkäsitettä: ne ovat kiireinen ja joutilas. ”Senecalle, kuten näemme, occupatus [kiireinen] on ihminen jonka elämä ohjautuu ulkoapäin, ihminen joka ei kykene päättämään itse ajastaan, koska sen täyttävät turhat toimet. ”Joutilaisuus” ei Senecalle ole toimetonta löhöilyä, vaan ennen muuta sitä, että ihminen on oman aikansa herra” (s.46–47).

Kiireisen ihmisen päähän ei jää mitään, sillä hän elää hektisessä sekamelskassa – mieli ”sylkee asiat ulos niin kuin ne olisi survottu sinne väkisin”, kirjoittaa Seneca (s.36). Hän on liian hätäinen opetellakseen elämään, liian varattu muistaakseen omat virheensä ja oppiakseen niistä. Osansa Senecan sivalluksista saavat niin hienostelevien kampausten tavoittelijat kuin luonnollisen äänen mutkalle vääntäjät eli lauluntekijät. ”Heidän olotilansa ei ole joutilaisuus, vaan saamaton toimeliaisuus” (s.48).

Senecan ajatukset tuovat mieleen Slavoj Žižekin kirjoitukset pseudoaktiivisuudesta.

Käsitteet nivoutuvat Senecan ajattelussa pohdintoihin siitä, mikä olisi ihmiselle paras tapa kuluttaa elämänsä: osallistua yhteiseen toimeliaisuuteen ja asiainhoitoon vai heittäytyä pohdiskelujen virtaan? Ajatusta Seneca havainnollistaa suuremman ja pienemmän valtion käsitteillä: toinen on kaikkien ihmisten ja jumalten maailmankaikkeus ja toinen maantieteellinen valtio, johon satumme syntymään. Hyvän elämän tulisi palvella jompaakumpaa.

Mietiskely on Senecalle vähintään yhtä tärkeä osa yhteiskunnallista todellisuutta kuin toiminta – ”Jos jotkut niin me olemme sitä mieltä, että Zenon ja Khrysippos [stoalaisia filosofeja] saivat aikaan suurempia asioita kuin olisivat saaneet johtamalla divisioonia, hoitamalla valtiollisia virkoja tai säätämällä lakeja” (s.78).

Senecan ajatukset tuovat mieleen Slavoj Žižekin kirjoitukset pseudoaktiivisuudesta: ihmiset eivät toimi vain muuttaakseen jotakin, vaan myös peittääkseen jotakin. Yhteiskunnallisen osallistumisen ongelma ei ole siis passiivisuus vaan pseudoaktiivisuus, Senecan termein saamaton toimeliaisuus. Vasta hiljentymällä ihminen pääsee vaikeiden ja epämukavien kysymysten äärelle, joiden tarkastelu hyödyttää häntä itseään ja muita.

Koko elämän ajan on opeteltava kuolemaan

Hyvä ja kunniallinen elämä edusti Senecalle siis mietiskelyä, oikeanlaista toimintaa, joutilaisuutta ja vaikeuksista selviämistä. Vielä näitäkin asioita tärkeämpää on kuitenkin opetella kuolemaan.

Suurinta itsepetosta on, kun ihmiset teeskentelevät olevansa nuorempia kuin ovatkaan, ”ikään kuin voisivat samalla pettää kuolemaa” (s.45). Vasta tiedostamalla ja syleilemällä omaa loppuaan kykenee ihminen ymmärtämään elämän arvon – hän, joka ei hyväksy kuolemaa, on käytännössä jo kuollut. Tämä on stoalaisen opetuksen ydin.

Uhrimenot olivat antiikin Roomassa arkipäivää, ja niiden avulla opiskeltiin kuolemaa. Näitä toimituksia saapuikin paheksumaan Senecan eläessä itse Jeesus. Metkana sivuhuomiona todettakoon, että Seneca ja Jeesus syntyivät monien lähteiden mukaan samana vuonna.

Vielä viillettyään ranteensa auki kylvyssä Seneca saneli viimeisen tekstinsä.

Milloin viimeinen päivä saapuukin, viisas mies ei epäröi käydä sitä kohti varmoin askelin” (s.45), Seneca kirjoittaa. Filosofin oma kuolema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ylevä. Keisari Nero ei antanut Senecan vetäytyä hovistaan, sillä tarvitsi tätä rinnalleen imagosyistä. Ulospääsyä piinaavasta tilanteesta ei ollut – lopulta Nero pakotti opettajansa itsemurhaan. Vielä viillettyään ranteensa auki kylvyssä Seneca saneli viimeisen tekstinsä.

Seneca suhtautui ajatukseen itsemurhasta kuitenkin suopeasti. Jumalat ovat filosofin mukaan tehneet kuoleman helpoksi ihmiselle syystä: se on sielun vapauteen johtava tie. Seneca kuvittelee jumalan sanovan: ”Ennen kaikkea olen huolehtinut, ettei kukaan voi pitää teitä täällä vasten tahtoanne: tie on auki ulos” (s.110).

Tällaiseen virkkeeseen tuskin törmäisi selfhelp-oppaassa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto