Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kolonialismin sirpaleista syntyy jotain kolmatta

Ville Ropponen, 4.10.2007
Sergej Zavjalov: Melika s., ntamo 2007 Kääntäjä(t): Jukka Mallinen

Mordvalaisuus, antiikki, nyky-Venäjä ja vähemmistökulttuurit – tässä pietarilais-mordvalaisen Sergei Zavjalovin runouden ainesosia. Kaksikielinen runovalikoima Melika levittää lukijan eteen yhdeksän runosarjaa kuin viuhkan. Sarjallisuus on Zavjalovin runouden eräs tunnusmerkki; runot ovat vuosilta 1987–2007. Lisäksi valikoima sisältää kaksi esseetä.

Postkoloniaalilla ongelmakentällä hiivitään edestakaisin. Runot pohtivat perinteen ja muutoksen sekä keskuksen ja periferian jännitteitä. Zavjalov kaiuttaa vauhtia antiikista, jonka kulttuurit ovat kadonneet ja kielistä monet ovat niin sanotusti kuolleita – mutta elävät. Kuolettaminen uhkaa myös useita Venäjän vähemmistökansoista- ja kielistä.

Minimalismi, taiteellinen minuus

Mordva, jossa presidentti Halonen heinäkuussa käväisi kutsuttuna tapaamassa presidentti Putinia, sijaitsee Volgan isossa mutkassa. Mordvalaiset – Euroopan huonoiten tunnettuja kansoja – jakautuvat ersäläisiin ja mokšalaisiin, yhteensä heitä on noin miljoona.

Melikan esipuheen kertomaa: Zavjalovin mordvalaiset vanhemmat eivät kotona puhuneet kulttuuristaan, Pietarissa asuttiin. Perestroikan aikaan Zavjalov kiinnostui juuristaan, alkoi tutkailla isiensä perinteitä ja kieltä, rakensi keinotekoisen mordvalaisen identiteetin ja löysi näin myös taiteellisen minuutensa. Zavjalovilla on klassisten kielten ja kirjallisuuksien koulutus; hän on elättänyt itseään latinan opettajana. Venäjäksi Zavjalov on julkaissut kolme runokokoelmaa, esseitä ja kirjoituksia. Helsingissä hän on asunut vuodesta 2004.

Runoilijan henkilöhistoria piirustaa raameja runoudelle. Tulkinnassa biografia ei silti kovin pitkälle auta. Leikkimielisesti Zavjalovia voisi nimittää ”2000-luvun Manniseksi ja Leinoksi” – nämäkin poeetat seilasivat suomalais-ugrilaisuuden ja antiikin jänneväliä. Kiinnostava yksityiskohta: Melikan kansikuvana on otos novgorodilaisesta tuohikirjeestä, joka sisältää ikivanhalla kyrillistiikalla kirjoitettua itämerensuomalaista kieltä.

Zavjalovin runous on kuvista köyhää, minimalismia. Estetiikka: puhuvat aukot tekstissä, ellipsit, säkeiden väliset isot tauot. Rytmi on mietteliäs, ruukunmurusia kuljettava ilmavirta. Zavjalovin runoista tulvahtaa usein mieleen tšuvassirunoilija Gennadi Aigi (1934–2006).

Zavjalovilla esiin kuokitut kulttuuriset merkit vedetään myöhäismodernin hiukkaskiihdyttimen läpi, jos sallitte metaforan. Välillä runo jäljittelee muinaisten käsikirjoitusten rekonstruktiota. Postmoderni rakenne sekä klassinen ja muinainen materiaali iskeytyvät yhteen, korkeakirjalliset teemat saumautuvat realistisiin, välistä jopa vulgaareihin kiteytyksiin.

Mordvalaiset aihelmat esiintyvät selvimmin sarjoissa ”Kadonnutta kotia etsimässä”, ”Epigrafeja ja kuoroja” ja ”Ersän ja Mokšan tuohikirjeitä”; nämä tuntuvat eheydessään myös valikoiman onnistuneimmilta sarjoilta.

Signaaleja Mordvasta

Runo ”Saranskissa” helähtää surulauluksi. Venäläisyyden keskellä on nykyään nähtävissä vain mordvalaisuuden muruja: ”niiden upotukset satunnaisia / vielä satunnaisempi olet sinä rumassa kaupungissa / tällä kovalla pohjalla/ alkukotimme yhteisen”.

Vanha Moskovan tie on traktorien jyrsimä, mutta silti lapset huutelevat yhä mokšaksi. Runossa ”Inäzör Tyštän Rav virralla” luodaan puolestaan puolitosissaan suomalais-ugrilaista sankarirunoutta, joka piirtää esiin mordvalaisten vuosisataisen position venäläisten ja tataarien välisessä ikeessä.

Zavjalov vetelee yhteyksiä Mordvan ja antiikin välille. Ensimmäisen kerran mordvalaiset mainitaan maailmanrunoudessa Horatiuksen oodeissa, he ovat ultimi geloni, kaukaisimmat helonit. Myös Herodotoksen Historiassa puhutaan helonien maasta. Puolivakavissaan Zavjalov kirjoittaa Horatiuksen ”gelonilaiset oodit” uusiksi.

Runo ”Pohjoinen Thebais” puhuu Mordvaan venäläisen kolonisaation alkuaikoina perustuista ortodoksiluostareista. Zavjalov muotoilee uusiksi imperiaalisen doktriinin ”Moskova – kolmas Rooma”: Zavjaloville Mordvan pääkaupunki Saransk on neljäs Rooma.

Sarjassa ”Ersän ja Mokšan tuohikirjeitä” venäjä on miehittäjä- ja raiskaajakieli: murteellinen pigdin-venäjä törmää mordvalaisen kansanrunouden alkukielisiin katkelmiin. Mordvalaiset myytit luovat pohjaa usealle runolle: puhutaan koivusta, Viravan, metsänjumalattaren tyttärestä, lausutaan loitsu lumihiutaleille. ”Tuohikirje Nro. 5” sointuu itkuvirren hahmossa ja käsittelee venäläisvalloituksen vuotta 1552.

Myöhemmin runojen ”mordvalaisuus” näkyy epäsuoremmin, viittauksina historiaan tai kansanrunojen sitaattiaineksen käyttönä. ”Mordvalaisaines” tuntuu toimivan ylipäänsä vähemmistökulttuurisen ja marginaaliin pakotetun symbolina runoissa, joissa Zavjalov asettelee uuden, monikulttuurisen identiteetin tukipuita.

Modernismi ja vähemmistöläisyys

Vaikka Zavjalovin runot ovat rakenteeltaan postmodernistisia, tematiikkaa hallitsevat modernismin perusteemat: aika, kuolema, transsendenssi, luonto. Runoilija ottaa vaikutteita myös Venäjän kirjallisuuden ”hopea-ajan” perinteestä, vaikka vaikutteet jäävät väläyksiksi.

Kiintoisassa sarjassa ”Käännöksiä venäjästä” ei ole käännetty kieltä vaan merkityksiä. Zavjalov vatvaa venäläisten merkkirunoilijoiden usein romanttisia klassikkorunoja uusiksi realistiseen ja ironiseen tyyliin. Runossa ”Gavriil Deržavin” tataarialkuperäänsä korostaneesta runoilija Deržavinista tehdään mordvalainen. Runo pohtii jälleen pienen kulttuurin kohtaloa historian juggernautin kidassa: ”millainen tulee olemaan tämä sakka laskiessaan ikuisuuden valtamereen? / ulkomaisten folkloristien tallenteita / kirjastossa lahoavia kirjoja / sielua raastavien laulujen pentatoninen sävelsarja?”.

Sarja ”Kännöksiä muista kielistä” laajentaa horisonttia siirtolaisuuden ja muukalaisuuden kokemukseen. Sarjassa ”Kieli poskessa” intoudutaan pohtimaan niin Auschwitzin tapahtumia kuin nyky-Kreikkaa, jossa resignoidutaan kadonneen antiikin ja sosiaalisten ongelmien keskellä. Viimeinen sarja ”Vantaankoskella” vie fragmentaarisen tyylin äärimmilleen Helsingin maisemissa.

Runojen merkitykset avautuvat usein täysin vasta intertekstuaalisten yhteyksien kautta. Lukijaa ei päästetä helpolla. Zavjalov viljelee sitaatteja antiikin ja venäläisen kirjallisuuden klassikoilta. Uusimmissa runoissa siteerataan nykykreikkalaisia lyyrikoita yhtä hyvin kuin Arvo Turtiaista. Lopussa olevat runojen selitykset aukaisevat niitä tuntuvasti. Olisivatko runot tarvinneet lisäksi taustoitusta avautuakseen toden teolla?

Runojen suomennokset siirtävät Zavjalovin tyylikimaran vaihtelut hyvin nykysuomeksi; suomentajan paneutumisen näkee.

Loistava essee ”Mitä meidän oikein olisi tehtävä” heittää mordvalaisen katseen nyky-Venäjään. Esseen nimi viittaa sekä Leo Tolstoin samannimiseen tekstiin että niin sanottuun venäläisen nihilismin raamattuun, Nikolai Tšernyševskin romaaniin Mitä on tehtävä?. Esseessä Zavjalov ruotii Neuvostoliiton hajoamista ja nykyistä Venäjää, jossa monikulttuurisuus on myönnetty periaatteessa muttei käytännössä. Miten vähemmistökysymys yleensä pitäisi ratkaista? Miten Venäjän vähemmistöjen kannalta? Zavjalov hahmottelee kaksi huonoa skenaariota Venäjän etniselle tulevaisuudelle ja osoittaa kolmannen kompromissin tien. Se edellyttää todellista monikulttuurisuutta ja kaikkien osapuolten luopumista nationalismista. Identiteetit on määriteltävä uudelleen. Zavjalov puhuu Etelä- ja Väli-Amerikkojen tyylisestä ”mestitsoitumisesta” myönteisenä mahdollisuutena Venäjälle.

Toisessa esseessä ”Identiteetin liikkuvuus esteettisenä herätteenä” pohditaan muuntuvien henkilöyksien vaikutusta taiteelliseen luomiseen. Zavjalov muistuttaa, että myös suomalaisten kollektiivissa muistissa haisee kuollut Neuvostoliitto. Onko niin – vaikka Zavjalov ei sitä sano – etteivät myöskään suomalaiset ole täysin käsitelleet eivätkä henkisesti selvinneet Neuvostoliiton romahtamisesta?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto