Katsaus 22 vuonna 2002 julkaistuun näytelmään

Kolmisenkymmentä näytelmää kirjoittaneelta kirjailijalta saatetaan kysyä, koska hän kirjoittaa sen oikean kirjan. Ovatko kirjoiksi painetut näytelmätekstit sitten oikeaa kaunokirjallisuutta? Nykynäytelmän kertaalleen lukeminen vie suurin piirtein saman ajan kuin runokokoelma. Esimerkiksi Molièren Ihmisvihaajan uuden suomennoksen ja paikoitellen esimerkiksi Tuomas Timosen Minun poikani tarinan lukukokemus myös lähestyy runoutta.

Tässä kritiikissä käsiteltyjen näytelmien luettelo on arvostelun lopussa.

Näytelmiä sai luettavakseen viime vuonna ennätysmäärän myös kirjakaupasta eikä vain kirjoittajilta, suomentajilta, Näytelmäkirjailijaliitosta tai Ink Companylta. Kirjoina uusiin näytelmiin pääsevät tutustumaan nekin, jotka eivät nähneet teatteriesityksiä. Tällaista palvelua on harjoittanut jo pitkään Teatteri-lehti, jonka tuoreimpana liitteenä ovat Heli Junkkaalan ja tämän kevään esikoisrunoilijan Tuomas Timosen näytelmät.

Lasipalatsin kirja kerrallaan -kustantamo on julkaissut näytelmiä kolmisen vuotta ja viime vuonna peräti 16. Viime syksynä myös WSOY julkaisi Jari Järvelän, Reko Lundánin ja Harri Virtasen näytelmätekstit.

Lasipalatsin kirjoista viisi on suomennoksia, kolme on Laura Ruohosen, kaksi Pasi Lampelan ja loput viisi yksittäisten kirjailijoiden näytelmiä. Lasipalatsin viime vuoden näytelmiin kuuluu myös saksannos Kristian Smedsin Teatteri-lehden mukana saadusta näytelmästä Huutavan ääni korvessa, joka kantaesitettiin Kajaanissa syksyllä 2001. Onneksi näin esityksen, sillä tekstin perusteella en osaisi lähteä lippuluukulle.

Teatteri-lehden lisäksi WSOY julkaisee tänä keväänä Smedsin näytelmän Huutavan ääni korvessa. Keväällä saadaan myös Tammelta Kirsti Simonsuuren suomennos Aiskhyloksen (525 – 456 eKr.) näytelmätrilogiasta Oresteia.

Seitsemän esitystä, 22 näytelmätekstiä

Kaiken kaikkiaan 22 lukemastani näytelmästä en ole nähnyt teatterissa kuin Huutavan äänen korvessa, joten en pysty vertaamaan esitystä ja tekstiä. Sen taas pystyn sanomaan, haluaisinko nähdä jonkun teksteistä näyttämöllä. Tällä perusteella voisin hankkia lipun seuraaviin esityksiin: Sibylle Bergin Helgen elämä, Reko Lundánin Teillä ei ollut nimiä, Molieren Ihmisvihaaja, peging-ooppera Jäähyväiset jalkavaimolle, Laura Ruohosen Kuningatar K ja Suurin on rakkaus sekä Harri Virtasen Juoksuaika.

Jos tulkintani on edes suuntaa antava, pelkästään lukemalla säästin aikaa, vaivaa ja monta euroa teatteri- ja matkalippujen hinnoissa.

Ennakkoon lukuteatterin ykköseksi nousevat Reko Lundánin näytelmät Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä, joiden pohjalta syntyi romaani Ilman suuria suruja (WSOY 2002). Esimerkkejä siitä, kun romaani laitetaan näyttämölle tai filmille, on runsaasti. Mitä tekstille tapahtuu, kun näytelmästä kirjoitetaan romaani?

Ainakin romaani on tylsempi ja päähenkilö Akin paikka siinä selkeämpi. Näytelmää lukiessa huvittaa useamman kohtauksen aikana, romaani vetää vakavammaksi Akin laajennettujen taustaongelmien keskellä. Jos tykkää modernista runoudesta, näytelmäteksti pitää lukijan virkeämpänä kuin romaani, jonka retoriikassa hän-hän-toistelu turruttaa. Juoni vetää, mutta pää tyhjenee.

Näytelmät kantaesitettiin KOM-teatterissa, ja kriitikeistä päätellen esitykset toimivat. Romaanikin sai ansionsa mukaan. Sille myönnettiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, ja se oli Finlandia-ehdokkaana.

Esipuheessa Lundán kuvaa näytelmiensä syntyhistoriaa. Hän pitää paikallisuutta kirjoittamiselleen oleellisena asiana: “Minä tiedän tarkalleen minkälainen tunnelma oli ala-asteen hiihtokilpailuissa 1977, kun verenmaku suussa kierrettiin Kotosten pelto ja takalenkkinä koulun vieressä oleva täyttömäki – se kuuluisa viimeinen mäki, jonka Haahti tulee tasatyönnöllä.“

Näytelmässä Aina joku eksyy hiihtokilpailukohtaus tarvitsee kahdeksan sivua, romaanissa se vie pari sivua enemmän (s. 90-100) ja hiihtokilpailut on kuvattu sekä Akin että hänen äitinsä Hannan näkökulmasta. Lisäjännitteen romaaniin tuo se, että äiti tulee katsomaan Akin epäonnistumista kännissä.

Näytelmässä Aki väittää suksiensa lipsuneen, romaanissa “pehmeä lumi tarttui heti kiinni, jos suksi yhtään pysähtyi liu´sta“. Näytelmässä Akin isä Ripa ei yllytä poikaansa hiihtämään verenmaku suussa, kun taas äiti näytetään urheiluhulluna. Romaanissa äidin “urheilumielenvikaisuudelta“ tipahtaa pohja, koska hän peittelee juomistaan.

Näytelmää lukemalla Akin tappion verenmaku ei tule suuhun yhtä ankarana kuin romaanissa, ja isän olympiaatteellinen hyvyys sulaa viimeiseen repliikkiin: “Mees hakemaan pipos.“ Näin isä tölväisee poikansa viimeisenkin unelman kunniallisesta tappiosta komentamalla tämän hakemaan piponsa, jonka hän heitti viimeisessä mäessä niin kuin Pertti Teurajärvi.

Tämän 23. kohtauksen ja romaanin kymmenen sivun vertailussa päädytään samaan kuin Lundán esipuheessa: “Silti lukijan ei pidä kuvitella, että näytelmän tapahtumat ovat yksi yhteen totta, ei sinne päinkään. Kirjailijalle on lamauttavaa yrittää tallentaa todellisuutta sellaisenaan. Silloin hän joutuu rajoittamaan luovuuttaan: ’ei äiti noin sanoisi’ tai ’vaari olisi jo paiskannut lautaset seinään’. Kun roolihenkilöt ovat keksittyjä, he ovat vapaita tekemään ja sanomaan mitä haluavat. Parhaimmillaan he alkavat puhua omasta puolestaan ja rikkovat kirjailijan typistäviä roolimääritelmiä.“

Miten sitten KOM-teatterissa näyteltiin Akin verenmaku, jota en osaa lukea ulos näytelmätekstistä? Oliko äiti kännissä vai krapulassa? Näitä ja lukemattomia muita vastauksia saisin, jos näkisin näytelmän. Tosin Lundánin toinen näytelmä Teillä ei ollut nimiä vaikuttaa luettuna vielä enemmän näytelmältä kuin sirpalemainen Aina joku eksyy. Romaania en taida lukea koskaan toiseen kertaan.

Kolmen naisen tulkinta Ahosta

Television kahdeksanosaisen Venny-sarjan taustekstiksi voi lukea Laura Ruohosen näytelmän Suurin on rakkaus. Heti sivulla 11 on sama Elisabeth Järnefeltin ja Juhani Ahon kohtaus, jossa kirjailija ei saa panna varista lentämään pellon yli:

“JUSSI
(Lukee muistikirjastaan.) Hän katsoi pimenevään iltaan ja…
ELISABETH
(Keskeyttää.) Vielä, että mikään ei ole totuutta ylempänä, joten kirjallisuuden tulee olla totta. Sen pitää olla yhtä sen sisäisen näyn kanssa, jonka kirjailija tietää oikeaksi. Kaikki turhat krumeluurit vain heikentävät todellista taideteosta. Sinä Jussi olet minut kirjallisuudessa parhaiten ymmärtänyt. Jatka vaan.
JUSSI
Hän katsoi pimenevään iltaan ja silloin kaksi varista lensi yli…
ELISABETH
Varista?
JUSSI
Niin. Kaksi varista lensi yli lumisen pellon…
ELISABETH
Lensikö siitä todella kaksi varista?
JUSSI
Ei.
ELISABETH
Kuulostivat keksityiltä variksilta. Korjaa.“

Toisin kuin Liisa Urpelaisen käsikirjoittamassa tv-sarjassa, jossa triangelidraama pyörii Juhanin, Vennyn ja hänen siskonsa Tillyn ympärillä, Suurin on rakkaus keskittyy Ahon, Elisabethin ja Minna Canthin kolmioon. Näytelmäkirjallisuuden ja monen muun alan pioneeri Minna taistelee Ahosta, mutta viisas Elisabeth tulee lähemmäs Juhania, joka luistaa molempien sylistä. Joko Aho haluaa muuttua kertarysäyksellä tai on matkalla johonkin kuolemaa pakoon. Toisin kuin tv-sarjassa Ahoa ei ole kuvattu niin yksinkertaiseksi, että kirjailijaa voisi näytellä vain sen lauseen varassa, että hän rakastaa rakastumisen tunnetta.

Ruohosen pääasiassa Kuopiossa tapahtuva näytelmä ei ole jäänyt pelkäksi taustatekstiksi, sillä Kansallisteatterin vuoden 1998 kantaesityksen jälkeen sitä esitetään parhaillaan Seinäjoella ja Jyväskylässä. Maaliskuussa ensi-ilta on Keski-Uusimaan teatterissa, ja toivottavasti pian myös Kuopiossa, jossa sai vuonna 1999 kantesityksensa Heini Tolan Raudanluja rakkaus.

Tolan tulkinta sivusi samaa Ahon, Soldanin siskosten, Järnefeltin ja Canthin kuviota ja jätti Ahosta sellaisen luikertelevan tosikon kuvan, että jopa tv-sarjan näyttelijä Ville Virtasella on joskus enemmän pilkettä silmäkulmassa. Umpikieron iisalmelaisen papin pojan pirullinen huumori, missä se on?

Ruohosen toiseen kirjaan Kuningar K, jonka ensi-ilta oli Suomen Kansallisteatterissa viime viikonloppuna, en puutu, koska Kiiltomadossa on jo luettavissa Sanna Nyqvistin arvio. Ruohosen kolmas kirja on Olga, vanhan naisen ja nuoren miehen rakkasustarina, joka on käännetty viidelle kielelle.

Viime vuoden näytelmistä en haluaisi nähdä Pasi Lampelan Auroraa, mutta siinä kalastellaan 1800-luvun vesissä sillä tavalla, että sen lukee Suurin on rakkaus -näytelmän rinnakkaislukemistona. Lampelan kertomus keskittyy Aurora Karamzinin ja keisari Aleksanteri II:n tapaamiseen 16. 9. 1863 Träskändan kartanossa, joka sijaistee edelleen nykyisessä Espoon kaupungissa. Suurmiehen ja -naisen nahkoihin yritetään, mutta kun se ei riitä, niin kauramoottorina hirnuu Auroran älyvapaa poika. Auroraa kuten Lampelan toista kirjaa Kirjeitä vaimolleni lukiessa miettii, että tiivistämisen varaa saattaisi löytyä variksen verran.

Harri Virtasen Juoksuajan haluaisi nähdä näyttämöllä, koska siinä hierotaan. Ea Eroke, hieroja, kansanpantaja, nuorehko ori, tuo nimittäin heti silmien eteen Kari Hotakaisen hierojan tv-sarjasta Tummien vesien tulkki. Karri Kokon runokoelmaa Uno Boy (WSOY 1982) mukaillen näytelmän henkilöt on nimetty Vermon lähdöissä menestyneiden hevosten mukaan, ja kuin ravihevosia ihmiset kohtelevat toisiaan. Ne ovat kauniita ja kovia, ja näytelmä on jälleen vereslihalla lauseesta: Suurin on rakkaus. Jostain syystä se ei pysy käsissä kellään, ei edes nykylihaksilla, vaan vääntyy sisäsiististä rivoksi toisten sydämien nyppimiseksi.

Virtasen kieli puristaa sillä tavalla oikeista kohti, että koko mekon ottaisi. Heti toisen kohtauksen aluksi tahtoisin nähdä ja kuulla, miten 35-vuotias lämminverinen ori Hans Laukko tulkitsee repliikkinsä: “Sä olet ihan yössä. / Sä olet yö. / Yö yö yö. / Joo.“

Juoksuaika sai kantaesityksensä Tampereen Teatterissa 1996. Kirjallisista taustamateriaaleista Virtanen haluaa mainita esipuheessaan Elina Haavio-Mannilan tutkimukset, Juha Siltalan teokset sekä Jari Sarasvuon elämäntapaoppaat. Muodoltaan Juoksuaika ei ole puhdas komedia, mutta sen taustalla Virtanen väittää olevan nimet Molière, Woody Allen ja Pedro Almodovar.

Toisen tulemisensa Juoksuaika sai KOM-teatterissa, ja kolmannella kerralla tämän viimeisen kohtauksen voinee jättää 1990-luvulle: “Lumotin ja Duran Forbes piiskaavat Eata mustat huput päässään Hans Laukon ja Alissan entisessä asunnossa. Ea puettu kumiin, riippuu käsistään.“

Kotimaisista näytelmistä nämä nousivat pinon päällimmäisiksi. Muita viime vuoden näytelmäkirjoja olivat Sami Parkkisen sivarisankari Arndt Pekurisen tarina Sodankieltäjä, Outi Nyytäjän vanhemman naisen Pyykki, johon turhan takia on ympätty nuori mies, Sirkku Peltolan liian tavallinen perhetarina Mummun saappassa soi fox, Ari Wahlstenin lööppivitsi Mitä tapahtuikaan Jouko Turkalle ja Kirsti Simonsuuren esikoisnäytelmä Jokaisessa puutarhassa.

Kävelevä Ihmisvihaaja

Oronte kirjoitti runon:
“Toivomalla toivottu / toivoton toivo / epätoivon koko suku. // Pehmein käsin, käsittämättä / kaatui sisään, / toivo / parta ajamatta / karkein kourin, hermoa, päätä / karkein kourin kourien.“

Ihmisvihaaja Alcesten kritiikki Oronten runosta:
“Säästäkää se pöytälaatikkoon. / Se on apinointia, / huonojen esikuvien matkimista. / Siitä puuttuu runous. / Mikä on toivoton toivo ja sen suku? / Miten toivo muka syö? Tai elää? / Minä herään, ei aamu! / Ihan niinkuin: Juon mustaa maitoa ja kellon veitsi viipaloi aikaa, / tai nalleverhot palaa! / Se on pelkkää sanojen pyörittelyä. / Haluat vain esittää runoilijaa. / Se on runouden pilkkaa! / Se on kulttuuria, ei taidetta. / Vihattavaa kulttuuria. / Yäk! Minä vihaan kulttuuria! / Pilaantumattomat, maatatonkivat esi-isämme… / Ennen runo, tarkoitan loitsu, manaus… / Kuuntele tätä: Voi perkele! / Muoto on surkea, mutta… Tunne on aito ja väkevä. / Vaihdan siihen koko nykylyriikan! / Eikä sinun tyhmä naurusi käännä minun päätäni!“

Runoilija Oronten kritiikki Alcesten kritiikistä: “Minun runossani ei ole mitään vikaa.“

Molière kirjoitti kohtauksen noin vuonna 1666. Kun se esitettiin 1990-luvulla runopäivillä arvostettu suomalainen runoilija sydämistyi luullessaan, että hän on pilkan kohteena. Näin kertoi ohjaaja Otso Kautto Ihmisvihaajaan esipuheeseen.

Kautto, joka on tämän kevään “oikeita kirjailijoita“ esikoisromaanillaan Matka Mundagaan, ja kirjailija Markku Hoikkala suomensivat Ihmisvihaajaa kävelemällä ranskalaista tietä 20 kilometriä päivässä: “Siinä saa käännettyä muutaman kohtauksen.“ Suomentajat yrittivät siirtää askelten rytmin ja kävelyn poljennon tekstiin. He kävelivät irti vanhoista käsityksistämme klassikoista: “Ei Molière kirjoita vaikeasti ja loputtoman epäsuorasti…“

Itse kukin voi arvioida, tuntuuko kävelemisen rytmi esimerkiksi Alcesten kritiikissä.

Viime vuonna Lasipalatsin julkaisemista käännöksistä nautin tästä rakkauskomediasta eniten. Viiden suomennoksen joukosta löytyi vain yksi ’pelkkä sanojen pyörittely’: ranskalaisen Rèmi De Vosin Täysikuu (Pleine lune). Aino Piirolan suomennoksen skotti Tom McGrathin Unijunasta (The Dream Train) lukee yhtä sujuvasti kuin Pasi Lampelan Auroran, mutta katsomossa saattaisin vilkaista kelloa, jos minulla sellainen olisi.

Kolmas Euroopan unionin tukema suomennos, joka liittyy hankkeseen nimeltä Platform – nykynäytelmän areena, on sveitsiläistyneen saksalaisen Sibylla Bergin Helgen elämä (Helges Leben). Kaikki kolme näytelmätekstiä ovat työversioita, joita kääntäjä, kirjailija ja näyttelijät työstävät lukutapahtumissa.

Jukka-Pekka Pajusen suomennos Helgen elämä tuo mieleen alussa mainitun Heini Junkkaalan Teatteri-lehden näytelmän Rakkauskerros, jossa hän esipuheen mukaan “halusi kokeilla, miten näyttämöllä voisi olla yhtaikaisesti läsnä useita eri aikoja“. Kun Junkkaalan kokeilu supistuu Lauran ja Maurin psykologiseksi realismiksi, Sibylle Bergin satiiri laajenee niin, että näyttämöllä risteilee eläimiä, rouvat Jumala ja Kuolema, ihmisiä kuten Helge ja Tiina ja Helgen Pelko ja Tiinan Pelko.

Helgen elämästä, jonka aika- ja henkilötasojen leikkausten toimivuuden haluaisin nähdä käytännössä, kuvittelee lukevansa aavistuksen siitä, mitä eurooppalainen vähän kokeilevampi teatteri voisi olla. Ehkä joku sisällöntuottaja saattaisi sijoittaa näytelmään, jossa Jumala ja Kuolema ovat hänen kollegojaan, ohjelmatoimistoa pyörittäviä rouvia:

“ROUVA JUMALA
Ja minä haluaisin luoda uuden maailman, enkä jotain tällaista roskaa.
KUOLEMA
Sitä roskaa sanotaan viihteeksi. Kuka meidät on tilannut tänään?
ROUVA JUMALA
Joku tapiiri.“

Sokerina pohjalta on Lasipalatsin klassikkotervehdys Jäähyväiset jalkavaimolle, peking-ooppera, jonka libreton voi sijoittaa Pertti Niemisen Kiinan runouden suomennosten viereen, ja siellä se kasvaa korkoa. Tämän pienen tekstin luettuaan voi ymmärtää vähän paremmin, miksi esimerkiksi Bertolt Brecht kirjoitti artikkelin Kiinalaisen näyttelijätaiteen vieraannuttamisefektejä.

Jäähyväiset jalkavaimolle -näytelmän käännöksen Veli Rosenberg teki kiinan kielestä. Hänen työnsä vaikeus selviää, kun kuninkaan jalkavaimo Yu Ji resitoi:

“Taisteluita idässä ja lännessä,/
niin monia kuin on kimmellystä kuurassa./
Minä vuonna, missä kuussa/
pääsemme palaamaan kotiseuduille?“

Rosenbergin selityksen mukaan hän käyttää tarkoituksella kiinankielisiä sanontoja, koska käännös on tarkoitettu esityksen yhteydessä luettavaksi eikä kaunokirjallisuudeksi. Hänen mielestään jalkavaimon avaussanat voisi sujuvammin kääntää: “Lukemattomia taisteluja eri puolilla maata, milloin pääsemme palaamaan kotiseudulle.“

Kuitenkin Rosenberg seurasi tarkemmin alkutekstiä, koska “kun jalkavaimo kuvailee eri puolilla maata käytyjen taistelujen lukumäärää vertaa hän sitä itse asiassa kuurassa olevien jääkiteitten määrään, siis lukemattomia. Olen käännöksessä muuttanut sen hieman toiseen, mutta toivoakseni ymmärrettävään muotoon.“

Kritiikissä käsitellyt näytelmät:
Sibylle Berg: Helgen elämä, Rémi De Vos: Täysikuu, Heini Junkkaala: Rakkauskerros, Jari Järvelä: Ystäväni, Pasi Lampela: Aurora ja Kirje vaimoltani, Reko Lundán: Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä, Tom McGrath: Unijuna, Molière: Ihmisvihaaja, Outi Nyytäjä: Pyykki, Seppo Parkkinen: Sodankieltäjä, Peking-ooppera Jäähyväiset jalkavaimolle, Sirkku Peltola: Mummun saappaassa soi fox, Laura Ruohonen: Kuningatar K, Olga ja Suurin on rakkaus, Kirsti Simonsuuri: Jokaisessa puutarhassa, Kristian Smeds: Huutavan ääni korvessa, Tuomas Timonen: Minun poikani tarina, Harri Virtanen: Juoksuaika, Ari Wahlsten: Mitä tapahtuikaan Jouko Turkalle?