Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirurgin skalpelli leikkaa Grimmin metsää

Johanna Venho, 23.6.2014
Silene Lehto: Lumikin sydän 88 s., WSOY 2014

Lumikin sydän on Silene Lehdon (s. 1979) toinen runokokoelma. Toista kirjaa tavataan sanoa vaikeaksi, esikoisen jälkeiseksi kykyjen punnitsijaksi.

Lumikin sydämen runous kurkottaa moneen suuntaan tunnustellen ja liehuttaa avoimia loppuja. On lyhytproosan kertovuutta, kuvarunokokeiluja, aforismin tapailua. Tästä runsaudesta on hyvä lähteä eteenpäin.

Pidin Lehdon esikoiskirjasta Hän lähti valaiden matkaan, viihdyin sen raikkaassa ja merellisen-merkillisessä ilmapiirissä. Lumikin sydän jää etäisemmäksi, sen proosallisina lauseina pudotteleva kieli on kantikasta ja nykivää. Hiomatonta. Mutta runojen paljoudessa on paljon terävästi rajattuja ja konkreettisia näkyjä. Vahvoja jälkikuvia. On brandyyn säilöttyjä, painavina heilahtelevia sydämiä, rakastettujen palsamoituja ruumiita lasiarkussa, vihreään puettuja leikkaussalin hoitajia jotka seisovat salin seinustalla hiljaa kuin puut.

Ihmisen ruumis on haavoittuvainen, lihallinen, siihen tunkeudutaan, se avataan, siitä kiskotaan elimiä irti ja korvataan toisilla. Mikä tekee meistä ihmisiä? Entä missä kohtaa sijaitsee ihmisen minuus: tuskin ainakaan sydämessä, joka voidaan korvata vieraalla siirteellä. Ehkä aivopoimuissa? Niissä, joitten uumenissa syntyvät sadut.

Ruumis kuolee, sadut elävät

Kirjan nimi Lumikin sydän antaa heti koordinaatit: nyt ollaan sekä saduissa ja tarinoissa että lihassa kiinni. Joissakin Grimmin sadun versioissa ilkeä kuningatar, paha äitipuoli haluaa hopeatarjottimella Lumikin sydämen todisteeksi siitä, että tyttö on kuollut. Kirjan nimirunossa, joka kuuluu kokoelman parhaimpiin, kuningatar syö tyytyväisenä villisian sydäntä, jonka Lumikkia säälinyt metsästäjä on hänelle tuonut.

Antakaamme tämän rasitetun naisen olla edes hetken onnellinen:/ kukaan ei häiritse häntä nyt, hänen ilonsa on kirkas,/ hopeisista aterimista heijastuva aurinko”, Lehto kirjoittaa.

Viis kuningatar siitä veisaa, että häntä on huiputettu: mitä ei tiedä, sitä ei sure.

Todelliset historian henkilöt Chopinista kuninkaallisiin, Magda Goebbelsista Linnaeukseen ovat runojen kuolleita, mutta satujen hahmot elävät ikuisesti. Me voimme huljutella pulloon säilöttyjä elimiä, mutta ne eivät auta meitä näkemään ihmisen sisintä.

Anna meille meidän jokapäiväinen satumme.

Lehdon runoissa rinnastetaan jatkuvasti luonnontieteellinen tai historiallinen totuus taiteeseen, nähdään ikuinen elämä taiteessa. Jopa natsikenraali, joka käskee pommittamaan kaksisataatuhatta siviiliä kuoliaiksi, pelastaa luhistuvasta kaupungista Chopinin sydämen, pitelee sitä hellästi rasiassa.

Runossa kirurgi suhtautuu sydänleikkaukseen käytännöllisesti: sydän on pelkkä paristo, jonka voi helposti vaihtaa uuteen. Halusimmeko me tietää sen – emme, yhtä vähän kuin halusimme tietää totuutta ufohavainnoista.

Ufon nähnyt maajussi nimittäin “odottaa, että te kysyisitte jotakin, te odotatte, että joku muu kysyisi jotakin, sillä äkkiä te ette enää halua tietää mitään: missä on tähtien kauneus nyt, kun Kassiopeian hiuksiin takertuu joku käyttökelvoton satelliitti ja avaruus on täynnä inhottavia, pieniä, suippokorvaisia miehiä.” Ja niin myöntää kirurgikin aivojen ylivertaisuuden: ne ovat “poimuttuneet kuin Gomeran saari”, ja “niin helposti voi kuvitella kaikkea mitä ei ole.”

Mielikuvitus, armahda meidät! Anna meille meidän jokapäiväinen satumme.

Jumalallinen epätäydellisyys

Lehdon proosarunot eivät tavoittele niinkään nykyrunossa tavallista absurdia otetta vaan ennemmin aforistista ajatussisältöä. “Olisihan se pitänyt arvata / että hedelmistä kaikkein petollisimpia / ovat omenat, ajatelkaa nyt vaikka Eevaa, / niin kuin Jumala laittaisi meidät samaan / labyrinttiin yhä uudelleen, / lyhytmuistiset laboratoriohiiret”, Lehto laskettelee Lumikki II -runossa. Jumalakin, joka on oikullinen leikittelijä, on epätäydellinen: loihan hän ihmisen omaksi kuvakseen.

Parhaimmillaan Lehto on pitkissä, assosiaation voimalla etenevissä kertovissa runoissa.

Runojen ajatuskiepautukset ovat toisinaan väkinäisiä, joskus taas, etenkin lyhyissä runoissa, ne jäävät liiaksi ilmaan. Useammin syntyy kuitenkin hyviä törmäytyksiä.

Parhaimmillaan Lehto on pitkissä, assosiaation voimalla etenevissä kertovissa runoissa. Hengästyttävässä henkilögalleriassa eteemme marssitetaan tarinoitten hämäristä yhä uusia hahmoja ja tervehdimme heitä hämmästyneinä. Sillä vaikuttaa siltä, että vähän niin kuin runon Jumalalla, on runoilijallakin huumorintaju “kuin raivaamaton sademetsä, aina / vain löytyy uusia lajeja.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto