Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ympäristön kapina

Sanni Purhonen, 1.2.2021
Silja Järventausta: Ympäristön avajaiset 80 s., Teos 2020

Silja Järventaustan runokokoelmassa Ympäristön avajaiset (2020), fokus on nimenmukaisesti usein aivan muualla kuin runon puhujassa, roolihahmossa tai keskeislyyrisessä minässä. Sen sijaan ääneen pääsee luonto tai inhimillistetty eloton, kuten ympäristö, päivä tai vaikkapa aurinko. Tällainen runous ottaa kaiken irti kielestä, sanoista ja niillä leikkimisestä. Sanat elävät ja hengittävät omassa todellisuudessaan, ja runot tutkivat kielen monia mahdollisuuksia.

Leikittely saattaa vieraannuttaa osan lukijoista. Järventaustan luoma kokonaisuus ei kuitenkaan ole ryppyotsainen vaan siinä on monenlaisia tulkintoja ja viittaussuhteita.  Kysymys voi olla esimerkiksi siitä, millaisena yleensä hahmotamme ympäristön tai itsemme suhteessa siihen.

Kirjan toisen osaston nimen mukaan ”Ympäristön kuuluu olla”. Järventaustan runoissa ympäröivä todellisuus ei vain ”ole” tai mukaudu itsestään selvästi mieleiseksemme. Sen sijaan teksteissä on virkistävää kapinahenkeä. Jokin minä ympäristössä kyllä käyskentelee. Monesti sen rooli on kuitenkin olla eksyneen oloinen. Kenties me olemmekin ympäristön täytettä, siinä missä monet tavarat ja asiat.

Ympäristö ei yllättynyt vähän, että mainitsen sen ja liikun siinä / sisässä. Sitä ei voikaan puistattaa pois se, että sen sisälle on tulossa/ uusi pakastin ja hyödykkeet jääkuutioita varten ja sen mekanismi / pakastimeen. Se hyötyy aina kädestä ja kaikesta. Käsipuolesta / kanssani pidellen se ei ole mistään millänsäkään, koska se/ tunnistaa ja juo jo, että minä lähden sen pinnasta pois, kun se / hiukkasen pöristelee. // Ympäristölle haluan omistaa, mutta ympäristö ei ota omistajaa. (s. 19.)

Ajatus ympäristöstä jonain, mikä on varmasti ympärillämme tai mitä voimme muokata, lipeää lukijan tai mahdollisen minän otteesta kuin saippuapala. Jonkin verran toistuvia teemoja säkeistä voi silti erottaa. Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään ”Luontorakkaudella”. Runon alussa: ”Rakkaus tarkoittaa yhdessäoloa yhteisen asian tiimoilta”, kun taas lopussa: ”Ei ole mitään takeita siitä, että se tarkoittaa.” (s. 8.) Tiettyihin yksityiskohtiin koetetaan ripustautua. Vaikkapa arkiset tavarat tai luontokuvasto lumpeineen, hiekkoineen ja kasveineen ovat kokoelmassa tärkeässä osassa.

Sen sijaan ääneen pääsee luonto tai inhimillistetty eloton, kuten ympäristö, päivä tai vaikkapa aurinko. Tällainen runous ottaa kaiken irti kielestä, sanoista ja niillä leikkimisestä.

Yhtä paljon kun asioiden avautumisen, monessa tekstissä ollaan päättymisen, loppumisen, lipeämisen, lähtemisen tai epävarmuuden äärellä. Kenties jokin suhde on ohitse – oli kyse sitten romanttisesta tai muuten vain suhteesta määrittelemättömään toiseen. Ehkä todellisuus on hajanainen, koska kontaktin saaminen toisiimme tai ympäristöön on joskus niin vaikeaa?

Onko se totta, entä tunteet? Varovasti, kutsuttiin. Tule meille. / Varovasti kutsuttiin, ettei hän lähde ohi. Kysyttiin. Tulisitko / sittenkin meille tai meidän kautta ainakin. Lähestyttiinkö? / Pysäytettiinkö kadulla pudotettiinko ovelle? Sovittiinko. (s. 31.)

Muodollisesti kokoelman runot ovat melkein kaikki samantyyppisiä, suhteellisen lyhyitä proosarunoja. Tämä aiheuttaa kirjaan hieman ahtauden tuntua. Kaikki hienot ideat eivät erotu, kun teksti etenee samanlaisena tekstimassana.

Vaikka kokoelma on suppeahko, en välttämättä lähestyisi sitä alusta loppuun lukemalla. Jotkin runot saavat aikaan etäisen vaikutelman, ja ne tulee ohitettua ilman kummempia törmäyksiä tai muistijälkiä. Parhaimmillaan Järventaustan yksittäisistä runoista kuitenkin syntyy oma pienoistodellisuutensa. Sinne on helppo ja hauska jäädä oleskelemaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto