Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämänpidot ja kuinka ne järjestetään

Sarianna Kankkunen, 7.9.2009
Sinikka Vuola: Musta ja punainen s., Tammi 2009

Sinikka Vuolan esikoiskokoelma Orkesteri jota emme kuule (Tammi 2007) liikkui musiikin, lintujen ja nahanvaihdon maailmoissa. Teos sai ansaitun huomion ja yhden Kalevi Jäntin palkinnoista. Nyt Vuola tulee uudella kokoelmalla, jonka kansia koristavat korttipakan kuviot.

Vuola kuuluu niihin runoilijoihin, jotka rakentavat teokseensa maailman ja pitävät sen yllä silloinkin, kun teksti rönsyää jo muualle. Musta ja punainen on oikeastaan pitopöytä, jonka ääreen istuvat kuningas ja kuningatar. Heille tekevät seuraa sekalainen joukko silkkeihin puettuja naisia, rajan taakse hamuavia kuolleita ja pataan päätyviä piisameita.

Runojen kuningas nyrpistelee pelihäviölleen, hoitaa työnkuvaan kuuluvat taistelut etätyönä ja kurkistelee hameiden alle. Vapaa-ajallaan hallitsija rentoutuu ampumalla puuhun kytkettyjä karhuja. Kuningas? Ehkä. Narri? Ehdottomasti.

Kuningattaren kuva ei ole kovin paljon armollisempi. Kuninkaan lailla hän on linkki sukupolvien ketjussa, äitinsä uhri. Eteneminen on joskus sinnittelyä. Mehiläiskuningatar kituu alaistensa hyökkäyksen jälkeen ja ”mekaanisesti se suorii raidallista mekkoaan, sukii / ovatko tuntosarvet yhä tallella / kääntyy katsomaan miten paperilyhty sammutetaan / nukkumalähiöksi / ja painaa pienet kätensä sydäntään vasten,”

Kokoelma pelaa jungilaisten arkkityyppien kaltaisilla perushahmoilla. Mies on kovera, nainen kupera ja molemmat kovin yksinäisiä. Hahmot tapaavat, mutta eivät oikeastaan kohtaa.

Pöydässä ja sen laitamilla

Meneillään ei ole vain itse juhlatilanne vaan myös sen valmistelu. Kokoelmassa keitetään, katetaan ja odotetaan vieraita saapuvaksi. Ryhtymisen vaikeus ja liikkumaton odottamisen tunne saavat temaattiseksi vastaparikseen nostalgian ryöpsähdykset: ”Kasvatin varjoani, käteeni kertyi oikea raha, kalvosimet ympäröivät ranteen Silti / Yhä muistan lapsuuden mutta / se ei minua”.

Yksi elämänpitojen itseoikeutetuista vieraista on kuolema. ”Eikö kukaan auta? Vain joku diagnostikko / Kuolema on sitten se empaatikko,”. Odotuksen maisemassa kuolema näyttäytyykin liikkeen kautta, porttivahtina, jonkinlaisena saattajana. Mukana häivähtelevät edelle ehtineet, nuo arvoitukselliset kuolleet, jotka ovat joka hetki astumassa jonnekin, ehtimässä tavoittamattomiin.

Siellä missä ylhäisö kokoontuu, parveilee myös rahvas. Ylhäinen ja alhainen lyövät kokoelmassa käsipäivää. Hovikuvauskin voi välillä laskeutua biojäteastian tasolle. Rikas mielikuvien maailma vaatii tilaa ympärilleen. Kokoelman säkeet liukuvat sivunlaidalta toiselle.

Teos päätyy loppumetreillään takaisin niihin teemoihin, joita jo esikoiskokoelma viritteli. Ratkaisu on hieman yllättävä, mutta lohdullinen. ”Koko muuri täytyy kiertää ennen kuin portti löytyy, / Hänen sylissään vaatteet paljastuvat / käyttökelvottomiksi, alushameet riepuja, hiusnauhat putoilevat”. On aika riisua ylimääräinen kerros ihmisen yltä ja olla paljaana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto