Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden paloa ja patologista mustasukkaisuutta

Anna Vasala, 22.11.2008
Siri Kolu: Metsänpimeä s., Otava 2008

Siri Kolu on teatteritieteen maisteri ja teatteri-ilmaisun ohjaaja, joka kirjoittaa, ohjaa ja myös näyttelee. Hänen monipuolinen osaamisensa näkyy esikoisteoksessa visuaalisina kuvauksina, elokuvamaisina leikkauksina ja värikkäänä dialogina. Kolu on rakentanut esikoisromaaninsa fragmentaarisista luvuista, joissa päähenkilö Lauran elämä avautuu kuva kuvalta kahdessa eri aikatasossa. Sekä Keravan lukioaikaiset että Helsingin yliopistovuosien tapahtumat lomittuvat toisiinsa kuin kaksi sisäänpäin kiertyvää spiraalia, jotka tihentyvät kohti yhteistä ydintä. Siellä odottaa kaiken tiivistymä, traaginen pyhäinpäivä, josta teoksen aikaisempien tapahtumien merkitykset alkavat kiertyä auki.

Lauran äiti on kirjallisuudentutkija, isä taas menehtynyt tapaturmaisesti. Äiti toipuu puolisonsa menetyksestä hitaammin kuin Laura isänsä kuolemasta. Molempiin sattuu, mutta Laura vahvempana pyörittää arkea. Vähitellen äiti havahtuu surustaan. Tulee päivä, jolloin Laura ei löydäkään häntä aamulla märkien nenäliinojen ja ummehtuneen unen keskeltä vaan sängystä kahvia juomasta, työmuistikirja ja oikovedospinkka sylissään. Äiti alkaa toipua.

Lukiossa Laura opiskelee laajennetun kirjallisuuden kurssia. Sen opettaja tempaa oppilaansa viime vuosisadan alun tunnetuimpien suomalaiskirjailijoiden tekstien lumoukseen. Hän houkuttelee nuoret tutustumaan kirjallisuuden maantieteeseen ja ennen kaikkea metsään. Laura ottaa kaiken konkreettisesti, hän halua upota metsän syliin, vajota metsänpeittoon. Kirjalliset kävelyretket vaihtuvat kaupunkimaisemasta kauemmas synkkiin metsiin, pitenevät ja pimenevät. Pelosta kasvaa kiehtova pakko, uskalluksesta oma retriittinsä.

Metsän piiri

Lauran luokkatoveri Maki perustaa ystävineen Metsän piirin, eräänlaisen salaseuran, joka hakee mystisiä kokemuksia metsästä kirjallisuuden kurssin hengessä. Tällä tavoin Maki yrittää päteä ja asettaa itsensä Lauran silmissä kurssin opettajan yläpuolelle. Siitä, miten Maki hoitaa suhteensa opettajaan päin, Lauralla ei ole aavistustakaan.

Laura puolestaan rakastuu Samuun, yksinäiseen pianistipoikaan. Samun perhe elää omassa narsistisessa älykkömaailmassaan, mutta Samu on onneksi toista maata. Suhteen alkuvaikeuksien jälkeen hän ymmärtää antaa Lauralle tilaa ja molemmille mahdollisuuden olla oma itsensä. Makin silmissä uusi kolmiodraama on jo valmis.

Makin vallanhalulla, mustasukkaisuudella ja manipuloinnin keinoilla ei ole rajoja. Laura suljetaan Metsän piirin ulkopuolelle, jotta hän kiinnostuisi Makista. ”Hänen puhuessaan minä kuitenkin ymmärsin, kuinka hän tunsi, että minulla oli suhde toiseen. Ja että tämä toinen ei ollut lihaa ja verta, jäljitettävä vihollinen. Hänen kilpailijansa oli punamahlaisena seisova männikkö, uhrikiveni, jonka avulla muistin oikean paikan, maiseman sauma kuolleen ja elävän metsän välillä.”

Menneisyyden kahleet

Salaseuran tapaamiset saavat yhä dramaattisempia piirteitä, kunnes koittaa päivä, jolloin Maki vaatii piirin muita jäseniä osoittamaan uskollisuuttaan karmealla tavalla. Lauran ja Samun rakkaustarinakaan ei lopu onnellisesti: Samu hiipuu sairautensa myötä kaikilta pois.

Keravan traagisten tapahtumien ja Samun hiljaisen elämästä hiipumisen jälkeen Laura pakenee au pairiksi ulkomaille unohtaakseen kaiken. Sieltä paluunsa jälkeen Laura aloittaa kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa ja törmää taas Makiin. Hän joutuu tahtomattaan palaamaan menneisyytensä tapahtumiin. Kolmen vuoden tauon jälkeen painajaisunet alkavat taas alusta, ja Maki tekee jälleen kaikkensa varastaakseen Lauran huomion.

Siri Kolun esikoisteos on muhkea kirja, joka vaatii lukijaltaan herkeämätöntä keskittymistä. Jokaisella sanalla ja dialogilla on merkityksensä Lauran ja hänen ystäviensä tulevaisuuden kannalta. Jokainen fragmentti hakee ja lopulta myös löytää paikkansa kokonaisuudessa, jota värittävät tarkat ja yksityiskohtaiset kuvaukset niin nuorten erilaisista mielenmaisemista kuin myös miljöistä, joissa he liikkuvat.

Metsänpimeää leimaa voimakas intertekstuaalisuus. Kirjassa on siteerattu mm. Leinoa, Lehtosta ja Linnankoskea, juonen ja teeman kannalta tärkeiksi teoksiksi nousevat esim. L. Onervan Mirdja ja Aino Kallaksen Sudenmorsian. Romaanin loppuun on koottu liite taustateoksista, sitaateista ja kirjoista, joista tapahtumat kumpuavat: kädenojennus niille lukijoille, jotka eivät ole kirjallisuutta opiskelleet.

Romaanin kieli heijastaa toisaalta hyvin itseään etsivien nuorten ehdotonta ja kiihkeää ajattelua mutta ilahduttaa myös ajoittain pastissimaisella otteellaan: ”Olin aina illan siellä, missä pelkäsin eniten. Härnäsin metsää tulemaan minuun, kutsumaan sen kutsumattoman tulijan, toteuttamaan pelkoni. Minä kiihdytin itseni kohtaamaan sen pelon. Minä olin tahdossani raudanpalava, metsänhiljainen, enkelintyhjä.” Siri Kolu on rakentanut omaäänisen teoksensa taidokkaaksi kokonaisuudeksi, jonka lopputihentymä houkuttelee lukemaan kirjan uudelleen, uudessa valossa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto