Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sosialisteja Savon sydänmailla

Markku Soikkeli, 15.11.2002
Sirpa Kähkönen: Rautayöt s., Otava 2002

Talvisota tuntuu olevan rajapyykki sekä kirjallisuushistorialle että lajityypeille. Talvisodan edelle sijoittuvat kuvaukset voidaan jo luokitella historialliseksi fiktioksi, ja sotien aikaiset tarinat ovat sotakirjallisuutta, käsittelivätpä ne elämää etu- tai kotirintamalla. Toisaalta sotien ja sotia edeltävä aika ovat läsnä nykypäivässä vähintäänkin isovanhempien tarinoina. Kaunokirjallinen etäännytys vaatisi vähintäänkin etäännytystä omaan henkilöhistoriaan.

Etäännytyksen sijaan Sirpa Kähkönen kääntää historiallisen likeisyyden voitokseen romaaneissa Mustat morsiamet (1998) ja Rautayöt (2002). Kotiseutunsa kuvauksesta kiitellyissä teoksissaan Kähkönen on valottanut yksittäisten ihmisten kohtaloita sikäli erityisestä näkökulmasta, että hän käsittelee vähäosaisten ja tahtomattaan politiikkaan kytkeytyvien ihmisten elämää Kuopion köyhälistökortteleissa.

Mustissa morsiamissa Kähkönen keskittyi maalta muuttavan Annan kaupungistumiseen, sivullisen roolin muuttumiseen tohtorilan piiasta vangitun kommunistin, Lassin, aviovaimoksi. Lassin jouduttua Tammisaareen Anna kokee toisen miehen kanssa lyhyen romanssin, jolla on tarinaksi kelpaavat seuraamukset, raskaus ja kaksoslapset kuolleen esikoisen paikalle.

Annan asemassa olevalla naisella ei ollut minkäänlaista sosiaalista liikkumavaraa. Ainoa elämänohje ympäristöltä oli, että ihmisen on pakko nöyrtyä saamaansa paikkaan. Maailma ei ole lopultakaan muuttunut kovin paljoa Minna Canthin kuvaamasta Kuopiosta, vaikka näkökulma on yli sata vuotta myöhäisempi. Tämä ’vanhahtavuus’ näyttäytyy Kähkösellä sekä ajan ihmisiin kerronnan tyylinä että ajan ihmisten tietoisuuteen pidättäytymisenä, kaunokirjallisena mikrohistoriana, josta Kähkönen on puhunut haastatteluissa vakavana tavoitteenaan.

Sekä Anna että Lassi ovat luokkataustastaan irronneita hahmoja, jotka uskovat toimintaan esivaltaa vastaan mutta joilla ei ole koulutuksen tai poliittisen itseopiskelun tuomaa ideologista itsevarmuutta. Molemmat suhtautuvat tilanteeseensa fatalistisesti, vaikka käytännössä tulos on täysin vastakkainen. Anna toivoo epävarmasti rauhaa ja jaksaa toimia lastensa vuoksi, Lassi taas pitää kumousta väistämättömänä mutta kerran vankeuden koettuaan muuttuu tahdottomaksi.

Sydänmaan näkökulma poliittisiin kumouksiin

Romaanin omassa selonteossa rautayöt tarkoittavat niitä alkukesän öitä, joina halla voi vielä uhata: öitä jotka voivat viedä ”toivon kokonansa”. Vastakohdaksi tälle asettuu kaupungissa koettu välirauhan loppukesä, jonka ilmapiirissä ei ole sitäkään vähää elämisentoivoa kuin olisi maaseudulla.

Kähkönen käsittelee politiikkaa sellaisena, kuin se eniten koskettaa ihmisiä: itsen ulkopuolella olevina moninaisina mahdollisuuksina, läheisten ihmisten valintoina, joihin nähden on pakko pohtia omien toiveidensa minimiä. Minkä aatteen oikeus kiistää sen, etteikö ihminen saisi elää
rauhassa vain oman perheensä hyvinvointia toivoen? Tällainen arjen aatehistoria on sitä historiallisen romaanin kaksoisvalaistusta, jossa fiktio voi päihittää faktan, saada meidät pelkän tietämisen sijaan ymmärtämään menneitä vuosikymmeniä. Ei Kähkönen tätä asetelmaa usein käyttele mutta riittävästi näyttääkseen välirauhan Pohjois-Savon hieman erilaisena kuin aiemmat kirjailijat.

Jos edellisessä romaanissa Anna tuntui päätyvän hyvää heikkouttaan tapahtumasta toiseen väistämättömyydellä, joka oli yhtä pakottavaa kuin historiankertomus itse, niin Rautaöissä nähdään jo itsenäisempi nainen. Eletään välirauhan aikaa vähittäisen toivon ja väistämättömän uhkan välisissä tunnelmissa. Annan mies Lassi on edelleen sekä vankeusaikansa että sotamuistojensa rikkoma, katkera mies, joka istuu ullakolla toimettomana.

Mustissa morsiamissa Kähkönen teki ymmärrettäväksi Lassin kaltaisen vasemmistolaisen luonteen, jossa oli enemmän kiihkoa kuin poliittista näkemystä siitä, mihin ollaan pyrkimässä. Kun nainen äidinroolinsa myötä tointuu sotia edeltävästä passiivisuudestaan, mies vaipuu vain syvemmälle itse luomaansa katkeruuteen. Kun mies on heikkona, viranomaisten huomio kohdistuu vaimoon. Annassa ristiriitaisia tunteita herättää hänen nuoruudenystävänsä Liljan poliittisuus. Kuopion sydänmaalainen näkökulma antaa näille ajatuksille erityistä painoa, vaikka valtiollinen poliisi tarkkaileekin Annan ja Lassin kotia yhtä tiiviisti kuin minkä hyvänsä urbaanin aatteen pesäkettä.

Elämänmakuista monitulkintaisuutta Kähkösen henkilöhahmoihin tuo molemmissa romaaneissa se, miten nämä vaikeissa oloissa käyvät vastakarvaan. Anna ja Lassi ovat osittain sellaisten olojen muotoilemia, joiden laajuus ylittää heidän horisonttinsa. Osittain he ovat jo hyvinkin modernin ajan ihmisiä, jotka vaativat oikeuksiaan riippumattomina mistään perinteisestä auktoriteetista. Mustissa morsiamissa otettiin esille esimerkiksi se, miten Anna aikansa uskonnollisissa kokouksissa käytyään tuntee senkin sosiaalisen kontaktin riittämättömäksi.

Rautaöissä eletään vieläkin oudommassa välitilassa, kun ei tiedetä, miten kauan ja millä perustein rauhantila on kestävä. Vankilassa Lassi on viimeiseen saakka pitänyt kiinni poliittisesta arvokkuudesta. Anna puolestaan ei tyydy yksinäisen vaimon kohtaloon vaan raataa myös
mielessään niiden ihmisten puolesta, keille hän on merkityksellinen. Hän myös tohtii sanoa miehelleen, että tämä on ”risana”, ja ymmärtää, ettei moista uskalla normaalisti kukaan muu sanoa kuin henkisesti romuttunut mies itse.

Aivan saumoitta mikrohistoria ja Kähkösen kaunokirjallinen mielikuvitus eivät ole asettuneet yhdeksi tarinaksi. Keskeiset henkilöt, avioparin lisäksi lähimmät ystävät, ovat ajankohtansa oloisia. Kerronta on kuitenkin niin lähellä heidän omia ajatuksiaan, että heihin suhtautuu enemmänkin aikaansa kiinnitettyinä persoonina kuin kirjallisina havaintovälineinä. Poliittisen sekasorron ja turvattoman neutraliteetin väliltä näiden vähäväkisten ei tarvitse valitakaan muuta kuin hengissä pysytteleminen ja lapsistaan huolehtiminen.

Perheen sisäinen sosialismi

Rautayöt on kirjana rikkaampi ja tuhdimpi kuin Mustat morsiamet, jos kuinkakin mainittu mikrohistoriointi on Kuopion kuvauksessa yhtä niukkaa kuin edellisessä romaanissa. Yksittäisten ihmisten persoonat rajataan pihapiireihin. Ehkä jonkinlaista negatiivisen ja positiivisen vapauden eroa voisikin pitää perusteena historiallisen ja historiasta vapautuneen fiktiohahmon erolle. Historiallisesti määrittyvä hahmo perustuu tietyille keskitetyille luonteenpiirteille, sille, miten vapaa hän on perheeseen, sukuun tai muuhun sosialisoivaan auktoriteettiin nähden. Historiasta riippumaton hahmo taas määrittyisi sen mukaan, millaiset ulkoiset seikat rajoittavat hänen vapauttaan: mihin hän on vapaa, millaiseksi hän kuvittelee itsensä. Kähkösen romaaneissa hahmot ovat niin historiaansa sidottuja, että heidän aikalaisuutensa on suorastaan epärealistisen näköalatonta.

Rautaöissä on paljon hidasta, proosana laihahkoa tunnelmankuvausta. Toisaalta romaani on parhaimmillaan henkilöidensä passiivisuuden todistajana. Annan ja Lassin kuvitelmissa paljastuu ihmismielen rikasta ja vilkasta hajanaisuutta, joka näyttää heidät ajattomina luonteina. Kumoustoiminnassa katkeroituneen Lassin kuvauksen koskettavin kohtaus on miehen lapsille kertoma satumuotoinen tarina itsestään. Sadun Piki-Lassi ymmärtää vasta vankilassa ”mikä hänen alansa tässä elämässä oli ja minkä hän parhaiten osasi. Hän osasi olla pimeässä tyrmässä, ja siitä tuli se hänen alansa sitten.”

Annalle aviomies on osoittautunut katastrofiksi vapaushaaveineen, mutta toinen mies, Hannes, tarjoaa hänelle uutta mahdollisuutta niin kuvitelmille kuin entistä suuremmalle pettymykselle. Se, miten paljon poliittinen unelma lupaa ja miten vähän kuitenkin mahdollistaa ihmisten yksityissuhteissa, on Kähkösen romaanissa perusasetelma, joka konkretisoituu muutaman kerran keskelle aurinkoisinta idylliä:

”Ja niin se Hanneskin jätti hänet sinne rantaan, sen Moskovasta lähteneen hirmuaallon viimeisiin pärskeisiin, ja hän istui niiden keskellä tyynenä kuin kivipaasi, sota on tulossa, ne kuiskailivat ja hän näki Saksan sotaherran kädenlonkeron ja muisti oman kätensä, joka laski tulppaania havutetulle kummulle, miehiä otetaan, junat kulukoo kummaan aikaan, pitkät junat, ei piä uskoa, että se täällä oli ohi, kohta se meijätkii mukanansa tempoo.”

Uhrin rooliin samastunut mies ja uhrin roolista kieltäytyvä vaimo tarjoaisivat vahvempiakin vastakkain asetelmia, kuin Kähkönen romaanissaan käyttää. Rautaöissä etualalla ovat lapset ja perheen sisällä koettu velvollisuus, mikä toistuu Lassin velvollisuudentunnossa omalle äidilleen; sosialismia pienimmässä olennaisessa mittakaavassa.

Annan ja Lassin perheen elämä pienoiskuvana Suomen ja Savon historiasta saa epäilemättä jatkoa, Rautayöt kun loppuu yhtä odottavissa tunnelmissa kuin Mustat morsiamet. Kiinnostavaa on nähdä, miten kirjailija seuraa henkilöidensä mielenliikkeitä näin pitkässä juoksussa, miten henkilökohtaista vapautta nämä ihmiset vaativat vuosisatansa levottomimpien olojen keskellä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto