Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Itseironista rappiorunoutta

Saara Oranen, 9.5.2007
Tapani Kinnunen: Englantilainen keittiö s., Savukeidas 2007

Tapani Kinnusen uusin kokoelma Englantilainen keittiö on täydellinen valinta bussimatkoille tai niin sanotuksi vessakirjaksi: sen voi avata mielivaltaisesta kohdasta häiriintymättä, ja runoja voi lukea sieltä täältä vauhdilla pohtimatta liikaa. Kokoelma toimii pikemminkin harmittomana ajanvietteenä kuin ajatuksia herättävänä runoutena. Helppolukuisuus korostuu teoksen ulkoasua myöten; ohut läpyskä räikeine kansineen tuo mieleen halvan kioskikirjallisuuden.

Vessakirja-määritelmä sopinee myös runojen aihepiireihin, vaikka eritteiden ja rappioelämän kuvailu onkin vähemmän korosteista ja provosoivaa kuin runoilijan vanhemmassa tuotannossa. Turun runoliikkeen pääjehu tarinoi Englantilaisessa keittiössä kuitenkin tutuista teemoista: runoilijakavereiden kanssa juodaan kaljaa, marisätkä kiertää ja välillä katsotaan jalkapalloa.

Kinnunen rakentaa liioitellun riisutulla ja arkisella kielellä usein dialogin varaan humoristisia tuokiokuvia ja kohtauksia, jotka onnistuessaan ovat hauskaa luettavaa. Parhaasta päästä on ”Tappajamummo”, jossa runoilijan toteava ilmaisu ja ironia löytävät toisensa ja pelaavat hyvin yhteen.

Dokumenttimainen runous

Useiden runojen teemana on otsikon mukaisesti matkustaminen. Niissä kovasti kirjailija Tapani Kinnusta muistuttava runominä Kinnunen seikkailee muun muassa Berliinissä, Virossa ja Englannissa. Edellisten kokoelmien lailla henkilöt, ajat ja paikat nimetään piinallisen tarkasti, mikä alleviivaa runoilijan tavaramerkiksi luonnehdittavaa korostettua omaelämäkerrallisuutta.

Kokoelman neljäs ja viimeinen osio onkin rehellisesti päiväkirjamaiseen proosamuotoon kirjoitettu selonteko Kinnusen Englannin kiertueesta. Samanlainen pätkä oli myös kirjailijan vanhemmassa teoksessa, Alaskan runoissa (Enostone 2001). Äärimmilleen viety reaalimaailman ja kirjallisuuden symbioosi tarjoaa kiinnostavan tirkistelymahdollisuuden Suomen beat-runoilijan elämään. Välillä herää kuitenkin kysymys, täytyykö lukijan välttämättä tietää, mitä makkaraa Kinnunen missäkin kuppilassa söi; mitään varsinaista oivallusta dokumentinomainen kappale ei kokoelmaan tuo.

Kokoelman keskeneräinen ilmaisu muistuttaa usein listamaisia muistiinpanoja, jotka tuntuvat täyttävän lähinnä kirjailijan omat tarpeet elämänsä tallentamisesta. Paikoitellen teksti on lähes kornin yksinkertaista ja lähenee sarjakuvamaista puhekuplakieltä: ”Makkaraa, pekonia, paistettuja munia ja etikkaperunoita. Olutta hanasta palan painikkeeksi. RÖYH!”

Kinnusen johtama taistelu runouden elitismiä ja vaikeaselkoisuutta vastaan on raikasta ja ihailtavaa, mutta valitettavasti itse runollisuus jää tällaisenaan helposti manifestoimisen jalkoihin. Lukija jää kaipaamaan kielellisen tason tarjoamia oivalluksia: runoja, joissa ilmaisu itsessään toisi tekstiin jotain olennaista sisältöä. Monotonisesti kerratut ryyppyreissut alkavat puuduttaa, kun lakonisen toteava kieli ei välitä lukijalle mitään kirjaimellista tasoaan suurempaa.

Säröilevää ilmaisua

Englantilaista keittiötä lukiessa tulee tunne, että runoilija on jäänyt itse luomansa provosoivan imagon vangiksi. Pisteitä ropisee tämän tunnustamisesta ja hirtehisestä itseironiasta, jota runoissa viljellään sumeilematta: ”Viimeisessä seksirunossa riisun paitani ja vedän mustat sukkahousut päähäni. Kaikilla on hauskaa.” Säkeet tiivistävät runoilijan oman asenteen: miksi peräänkuuluttaa väkisin lyyrisyyttä, kun jengillä on hauskaa ja homma toimii näinkin.

Kinnusen toivoisi kuitenkin uskaltavan hakea aihepiireihinsä ja ilmaisuunsa useammin moniulotteisuutta ja ristiriitoja. Parhaat hetket nimittäin syntyvät, kun runot malttavat irtautua kapakkamiljööstä ja sallivat haurauden tunkeutua yltiömaskuliinisen maailmankuvansa sisälle. Runo ”Pyhäkoulu” tarjoaa hellyttävän kuvan karusta runoilijasta viemässä pikkutyttöjään pyhäkouluun:

”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen / Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen / Jätämme ulkovaatteet / eteisen naulakkoon, / tytöt ottavat vihkot repuista / ja sanovat ’heippa’, ’heippa’…”

Karhean ilmaisun säröillessä runosta pilkistää esiin jotain yleisinhimillistä ja koskettavaa. Näitä repeytymiä toivoisi kokoelmaan enemmän. Nyt runot toistavat liikaa itseään ja tuovat vain vähän uutta runoilijan aikaisempaan tuotantoon.

Kinnusta fanittaville kokoelma tarjoaa varmasti taattua tavaraa. Eikö Grand Old Maniksi tituleerattavalta saisi kuitenkin odottaa jonkinlaista uudistumista? Tällaisenaan Englantilaisesta keittiöstä jää valitettavan vähän käteen; kokoelma on nopeasti luettu ja yhtä nopeasti unohdettu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto