Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Merellinen tragedia

Tapio Salomaa, 4.2.2012
Tapio Koivukari: Ariasman 349 s., Johnny Kniga 2011

Tapio Koivukarin Ariasman on säväyttävä ja dramaattinen meriseikkailu valaanpyynnistä ja kulttuurien yhteentörmäyksestä 1600-luvun Islannissa. Baskimaan taitavat valaanpyytäjät kohtaavat Islannin takapajuiset talonpojat aluksi ystävällisissä merkeissä, lopuksi ikävin seurauksin.

1600-luvun baskit olivat sofistikoitunutta ja monitaitoista väkeä, islantilaiset taas turvemajoissa kituuttavia karun maan kasvatteja. Toisaalta islantilaisilla oli suhteellisen kehittynyt kirjallinen kulttuuri, kun taas baskien keskuudessa lukutaito oli harvinaisempaa.

Islannin rannikkovedet kuhisivat valaita, mutta islantilaiset eivät itse niitä vielä tuolloin osanneet eivätkä rohjenneet pyytää. Jos valas ajautui rantaan kuolemaan, oli se Jumalan lahja. Valaiden jahtaaminen merellä oli jotain uskomatonta, monien islantilaisten mielestä suorastaan Jumalan uhmaamista.

Baskit vaurastuivat keräämällä traania eli valaanrasvaa Euroopan linnoja valaisemaan ja hetuloita hienostonaisten hameita pönkittämään. Valaanlihaa taas jäi runsaasti yli tarpeiden, ja nälkäiset islantilaiset ostivatkin sitä pilkkahintaan vaihdossa erilaisiin jokapäiväisiin tavaroihin.

Koivukarin romaani kuvaa, kuinka hyvin alkaneeseen yhteiseloon alkaa pian muodostua säröjä. Islantilaisten ajopuita viedään ja lampaita otetaan joskus pakolla, baskien tavaroita varastetaan. Kun tekijöitä ei saada vastuuseen, syytökset kohdistuvat koko kansaan. Epäluulo ja kauna kasvavat puolin ja toisin.

Tositapahtumiin perustuva romaani kehittyy kertomukseksi tavallisten islantilaisten suorittamasta joukkomurhasta, josta Koivukari kuuli alun perin asuessaan Islannissa 1990-luvulla. Aihe on ollut Islannissa hankala ja häpeällinen. Ariasman aiotaan kuitenkin julkaista myös islanniksi.

Uroteoista hirmutekoihin

Koivukari ei sorru mustavalkoisiin asetelmiin, pahuus kumpuaa tavallisista ihmisistä. Kuitenkin pahimmat hirmuteot on kuvattu passiivissa, tai sitten ne suorittaa vähäpätöinen sivuhahmo tai vain ”joku”. Koivukari ei siis juurikaan ryhdy syväluotaamaan pahuuden psykologiaa yksilötasolla vaan kuvaa väkivallan väkijoukon ominaisuutena. Romaanin pysäyttävintä antia on lyhyt kuvaus siitä, kuinka tappamisesta ja silpomisesta hetkellisesti juopunut lynkkausjoukko palaa arkielämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja elämä jatkuu ennallaan.

Retoriikan tasolla veritekojen perusteluiksi valjastetaan perinteisesti koti, uskonto ja isänmaa, samoin haetaan vauhtia entisaikojen tarunhohtoisista uroteoista: ”Jón Gissurarson sanoi vielä, että nyt oli aika osoittaa, miten islantilaiset olivat muinaisen maineensa veroisia eivätkä vain täisiä kerjäläisiä. Vuosikaudet oli täällä jouduttu sietämään ulkomaalaisten ylikäymistä ja ryöstelyä, mutta nyt oli tullut aika iskeä takaisin. Taivaan ja maan Herra oli oikeudenmukaisuudessaan antanut vihollisen heidän käsiinsä.”

Koko sotkusta on eniten vastuussa romaanin kunnianhimoinen nimihahmo, ”Länsivuonojen kuningas” Ari Magnússon eli ”Ariasman”, joka parhaansa mukaan myös välttelee vastuuta teoistaan. Hahmo jää mielenkiintoiseksi mutta etäiseksi. Koivukari tuntuu syventyvän eniten sympaattisimpiin hahmoihinsa, kuten uhkarohkeaan nuoreen kapteeni Martin de Villafrancaan ja itseoppineeseen islantilaiseen Jón Maalariin, mikä korostaa tarinan traagisuutta.

Tragedian merkit ovat ilmassa siitä lähtien, kun baskit lähtevät kotisatamastaan. Martin on onnellisesti vastanainut ja ensimmäisellä matkallaan laivan kapteenina, hänen perämiehensä Peter de Jersey taas on vastahakoisesti vielä viimeisellä matkallaan ennen eläkkeelle jäämistä. Koko matkaa tuntuu seuraavan kirous.

Täydellinen ajankuva

Kiroukset ovat osa Ariasmanin ajankuvaa, samoin taivaanmerkit, sinipiiat, kummitukset ja piiloväki. Ei sikäli että näitä romaanissa koskaan kohdattaisiin yksiselitteisesti, mutta ne kuuluvat hahmojen tulkintaan maailmasta. Tulkinnat tuppaavat toki olemaan tarkoitushakuisia: sama salama merkitsee yhdelle kummittelua, toiselle Jumalan voitonmerkkiä ja kolmannelle Jumalan vihaa, sen mukaan mitä kukin mies surmaretkeltä odottaa.

Nojatuolissaan köllöttelevä nykylukija viedään karuun maahan, kolkon luonnon ja ankaran esivallan armoille.

Koivukari tarjoaa myös hämmentäviä aikalaistapakuvauksia, esimerkiksi kun tyttö tälläytyy poikaa tapaamaan: ”Hän yritti olla mahdollisimman huolettoman ja arkipäiväisen näköinen, vaikka oli pessyt tukkansakin tätä retkeä varten tuoreella lehmänvirtsalla, nyt se kiilteli kammattuna hänen olkapäillään ja viesti tuoksullaan, että tässä kulki lehmällisen talon tytär.”

Ennen kaikkea nojatuolissaan köllöttelevä nykylukija viedään karuun maahan, kolkon luonnon ja ankaran esivallan armoille: ”Lapsuutensa nälkätalvista ei Kristrún muistanut paljoakaan, ne olivat vain jotain pimeää ja ahdistavaa, jota ei toimittanut ajatella, eikä niinkään voinut muistaa vilua, nälkää ja heikotusta, ennemminkin äidin keinoja ruuan jatkamiseksi, kuoritun maidon vaahdottamista, hapanherassa pehmenneitä kalanruotoja ja lehmän luita, nälkään nääntyneen uuhen järsimistä, jos niissäkään nyt mitään muistelemista oli.”

Erityisen mieltynyt Koivukari on työn ja kädentaitojen yksityiskohtaisiin kuvauksiin. Ariasman tarjoaakin usean sivun kuvauksia muun muassa tynnyrinteosta käsityönä ja kaskelotin pään paloittelusta. Vakuuttavuus on viimeisen päälle kunnossa.

Myös romaanin kielet ja kulttuurit ovat Koivukarille tuttuja. Hän on asunut Islannissa ja suomentanut maan kirjallisuutta. Ariasmania varten hän opetteli myös baskin kieltä ja vietti aikaa romaanin tapahtumapaikoilla niin Baskimaalla kuin Islannissakin. Kirjan loppuliitteiksi Koivukari on avuliaasti sijoittanut mm. islannin ja baskin lausumisohjeet sekä sanaselityksiä.

Meren kuningas

Valaanpyynnistä kertovana meriseikkailuna Ariasman herättää automaattisesti mielleyhtymiä Herman Melvillen Moby Dickiin (1851), joka on epäilemättä toiminut Koivukarille yhtenä esikuvana. Myös Ariasmania sävyttää ihmisen ja luonnon kamppailu, tässä tapauksessa kuitenkin nimenomaan Islannin karua ympäristöä vasten.

Islantilaisille valas on osittain tabu: ”Gunnlaugur tiesi siinä missä muutkin, että merellä ollessa piti valas kiertää kaukaa eikä sitä saanut edes omalla nimellään mainita, piti puhua ’isosta’ tai ’naudasta’, jos siitä jotain piti mainita.” Meren kuningas on islantilaisille melkein kuin metsän kuningas karhu monine kiertonimineen muinaisille suomalaisille.

Myös baskien kieli yltyy uskonnollisiin sävyihin meren jättiä jahdatessa:

”Kiskokaa, Gipuzkoan miehet!
Tuon takia on tänne tultu yli Atlantin ja keikuttu merellä viikkotolkulla, siellä on mustankiiltävän nahan alla valkeaa traania, siellä on kynttilöitä ja valoa oppineiden kammioihin, katedraalien kuoreihin, kreivien ja kuninkaiden kartanoihin, siellä on tukaatteja ja realeja, kistuun kiliseviä ja pussissa painavia, siellä on teidän hyyrynne ja palkkanne, siellä on lastenne leipä ja vanhusten turva ensi talveksi, siellä on vaimojenne suopeus ja oman askeleen rentous, rehvakas noja kantapöydän ääressä ja riittävästi omenaviiniä kotikylän tavernassa.”

Monelle nykylukijalle valaanpyynti herättää ensimmäisenä mieleen ekologiset näkökulmat kuten valaslajien uhanalaisuuden. 1600-luvulla oltiin ilmeisesti vielä kaukana nykytilanteesta, joskin romaanissa mainitaan valaiden väheneminen Terranovan (Newfoundland) rannikolla, jossa niitä on vuosikaudet pyydetty.

Yksi moderneimmista piirteistä tiukasti ajankuvaa noudattavassa romaanissa on kuitenkin hienovarainen, miltei huomaamaton rinnastus valaiden ja baskien kohtaloiden välillä. Selkeimmin tämä tulee esiin kohtauksessa, jossa lynkkausjoukon jahtaama kapteeni ui avomerelle, laulaa ja sukeltaa takaa-ajajiensa veneen ali.

Tarinankertojan kieltä

Koivukari rakentaa ajankuvaa myös kielenkäytöllään. Romaanin kieli on vanhahtavaa, vivahteikasta, puhekieltä ja murreilmauksia suosivaa. Sävy vaihtelee eeppisestä jutustelevaan. Se on tarinankertojan kieltä.

Hahmogalleria on laaja ja hajaantunut. Alkupuolella ei kehenkään ehdi oikein tutustua tai samastua, ennen kuin kerronta rientää jo toisaalle. Loppupuolella on muutama päähenkilö jo käynyt sen verran tutuksi, että heidän kohtaloistaan osaa välittää.

Hahmogalleriassa kärryillä pysyminenkin tarjoaa haastetta, kun esimerkiksi Jón-nimisiä islantilaisia seikkailee romaanissa ainakin kuusi kappaletta. Mutta minkäpä kirjailija historiallisille lähteilleen mahtaa, paitsi mainita tunnollisen tiuhaan Jónien sukunimiä ja epiteettejä, niin kuin Koivukari tekeekin.

Eniten Ariasmanista varmasti nauttivat tarkan historiallisen realismin harrastajat, ajankuva on täydellinen ja yksityiskohtainen. Toisaalta kulttuurien kohtaamisen kriisejä käsitellään tavalla, joka on ajattoman ajankohtainen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto