Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Taiten kerrottuja apeita tarinoita

Sirpa Sutinen, 10.1.2003
Tarja Okkonen: Kanssajuhlijat s., Ilias 2002

Tarja Okkosen esikoisteos, parinkymmenen novellin kokoelma Kanssajuhlijat, vakuuttaa kirjailijan kertojan taidoista. Kertojan ääni on kuitenkin vakava, eikä hymy karehdi edes lauseiden takana. Tarinat kertovat pienten ihmisten nuhruisesta arjesta, monenkirjavasta yksinäisyydestä, rakkaudettomuudesta, elämänhallinnan puutteesta ja epäonnisista yrityksistä oman elämän haltuun ottamiseksi.

Novellien keskushenkilöistä osa on haravoitu yhteiskunnan marginaalista. Osalla on yhteisenä piirteenä suunnan puuttuminen elämästä, tietoinen pyrkimys on kadoksissa; yhtä ohjaa kuningas alkoholi, toista mielenterveyden ongelmat ja kolmatta paiskii armoton kohtalo.

Okkonen on valinnut ns. tavallisten ihmisten arjesta kuvattavakseen kaikkein apeimman kaistaleen. Vaikka novellien aiheissa vilahtavat ihmiselon kaikki vaiheet, syntymästä kuolemaan, ensirakkaudesta lapsuudenmuistojen kautta aikuisuuden kriiseihin, tarinoiden sävy on kauttaaltaan synkkä. Toivo ei valaise tarinoiden ankeaa harmautta, oltiinpa unelmien täyttymystä vastaavalla etelänmatkalla tai vastasynnyttäneiden äitien osastolla sairaalassa.

Tarinassa toisensa jälkeen keskushenkilö yrittää askelta eteenpäin tai parempaan, tuloksetta. Kirjailija ei kommentoi, ainoastaan toteaa henkilöhahmojensa epäonnisen arjen. Novelleissa toistuvasta teemasta nousee kysymys: Miksi ihmisen arki on niin lohduttoman näköinen, onko syy yksilössä itsessään vaiko yhteiskunnassa?

Kokoelman niminovellissa, ”Hyvät kanssajuhlijat”, henkilögallerian ainoa yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva henkilö, professori Max Järvinen toteaa juhlapuheessaan avainlauseen ihmisen olemuksesta, perin kyyniseen sävyyn : ”— Miksi tuhlaamme rahaa sosiaalipoliittisiin ohjelmiin, kun ihmisten kohtalot ovat geeneihin kirjoitetut…”

Tämän enempää ei kirjailija vastaa kysymykseen, ovatko hänen novelliensa ihmisten elämän ulkoiset olosuhteet syytä vaiko seurausta, mutta paketillinen elämäntarinoita ja tilannekuvia puhuu puolestaan. Taitavasti rakennetut tilanteet ja tarinoiden käänteet kutovat näkymättömän myötätunnon verkon henkilöhahmojen ympärille.

Kokoelman karmiviin helmiin kuuluu novelli ”Angelika ja kani”. Perheen junamatkasta, krapulaisen tyranni-isän ja pikkutytön leikkikanin aiheuttamasta episodista kasvaa kannanotto naisen asemasta perheessä.

Novellissa ”Yksinäinen susi” kerrotaan kustantajalta kärsivällisesti ja epätoivoisesti päätöstä odottavan nuoren kirjailijan piinasta. Odottamattoman käänteen saa myös novelli ”Muistoa kunnioittaen”, jossa poika kertaa isänsä kuoltua lapsuudenmuistojaan.

Niin aukottoman apean maailman on Okkonen onnistunut novelleihinsa laatimaan, että toivo pilkahtaa vasta kokoelman viimeisessä novellissa ”Koeihminen”. Kertoja antaa tuntemattoman kehitysvammaisen pojan halata itseään bussipysäkillä. ”Hän levitti kätensä ja halasi minua. Häkeltyneenä, yrittäen olla välittämättä omasta itsestäni, joka oli oppinut varomaan vierasta kosketusta, laiton käteni pikku luonnonoikun ympärille. Siinä pysäkillä, tähtitaivaan alla.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto