Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ajan sinkoilevassa hengessä

Rosa Ala-aho, 23.9.2014
Teemu Helle: Onnen maa 71 s., Robustos 2014

”6. Harjoittele stressaantuneen ilmettä ja pue se merkkivaatteisiin. Mausta haju- tai partavedellä, koristele kiiltävällä ja ripusta katuvalot kaulanauhaksi. Unohdu syksyksi sumuun, ja palauta kevät myymälään – liian pieni koko, sano.”

Helsingistä kotoisin oleva, myöhemmin riihimäkeläistynyt runoilija Teemu Helle (s. 1982) kirjoittaa verrattain pitkiä, runsaita ja moniaineksisia runokokoelmia. Aiheet kiinnittyvät omaan aikaamme, ne löytyvät arkielämästä ja sen vierestä.

Helteen kantaaottavissa runoissa yhdistyvät liioitteleva huumori ja vakava sisältö. Usein ne ammentavat myös muista taiteen muodoista: edellinen kokoelma Mustat lehdet (2011) oli kyynisen mustavalkodekkarin, film noir’n, eräänlainen pastissi, irvokas runomuotoinen toisinto.

Samoilla tyylillisillä vesillä keinutaan nytkin, Helteen tuoreimmassa kokoelmassa Onnen maa (2014). Säkeiden välissä viihtyvät muun muassa tämän päivän Itäkeskus, Facebook sekä maailman paras jalkapalloilija Lionel Messi. Viittauksissa vilisevät musiikkivirtuoosit, kuvataiteilijat ja aikaisemmat runoilijat, elokuvaohjaajat sekä heidän luomansa fiktiiviset hahmot: ”Mutta missä on Clarice, / jos annat hänen kuolla / pumppaavan verenhukan / elämänrytmiin?”.

Kokoelman aiheet ja huumori ovat mustia huomioita meidän ajastamme, omasta onnen maastamme. Aina nimeä myöten satiirinen, kyyninenkin teos piilottaa alleen nykyelämän kompastuskiviä ja murheenkryynejä: yltäkylläisyyden, hyvinvoinnin ja valinnanvapauden väliin jäävää yksinäisyyttä, aitouden nälkää, suorittamiseen uupumista, jonkinlaista yleistä kaihoa.

Onnen maa on myös konkreettinen paikka ja runonpuhujan oma tila. Helteen omien kotikaupunkien Helsingin ja Riihimäen lisäksi vieraillaan muun muassa Lappeenrannassa beat-henkisen pahan pojan Charles Bukowskin runoa lainaten – ja samassa hengessä omia säkeitä sävellellen: ”Valtaisa räjähdys / heilauttaa miehen hevonkuuseen / ja suuhuni vielä palavan savukkeen, / punertava tipu raakkuu vartalostani työntyvällä oksalla / kun parhaani mukaan yritän kotiutua / hänen pesäänsä.”

Tylsää Onnen maan kanssa ei ainakaan tule. Runoilotulituksen räiskeestä erottuu onnistunutta aiemmalla runoperinteellä leikittelyä, hervotonta huumoria ja syvempiäkin tunteita herättäviä säkeenpätkiä. Esimerkiksi takakanteenkin lainattu, kaikessa irvokkuudessaan koskettava ”Yksinäisen miehen tango” liikuttaa monella eri tasolla: ”Paketti on tiukkaan pakattu sielu. Revin sen auki sekunnissa / eikä nainen ole tuntevinaan minua / mutta paljastan silti itseni hänelle, rakkaudesta / vetoketju inisee kuin hyttynen säikähtää veritippaa. / Kuin lehmä säikähtää kaulassaan kalkahtavaa kelloa.”

Loputtomien vaihtoehtojen virta

Helle on kirjoittanut kokoelman ihmisestä ja tästä päivästä; materiaan hukkuvasta kapitalistisesta yhteiskunnasta ja joka puolelle hajoavasta, tahattomasti ironisesta postmodernista tai, ehkä oikeammin, postmodernin jälkeisestä todellisuudestamme.

Hänen kokoelmallaan tuntuu olevan se sama perustavanlaatuinen nykyihmisen ongelma, joka vainoaa jossain määrin meistä jokaista: identiteettikriisi, valinnanvaikeus  loputtomien vaihtoehtojen virrassa. Kokoelma kompastuu lukuisiin mahdollisuuksiinsa ja valtavaan aiheistoonsa. Kokonaisuus jää haparoimaan. Onnen maasta olisi riittänyt ainakin kolmeen samanlaiseen; jotain olisi kannattanut jättää pois ja johonkin paneutua lisää.

Jotain koukuttavaa tässä silti on. Kokoelman viimeinen runo on luetteloinnilla leikittelevä, ensyklopediaa imitoiva ”Valitut sanat”. Se selittää kokoelman liki jokaisen vieraan tai vähemmän vieraan viittauksen – totta kai groteskisti ja nauraen: ”Jumala on kristittyjen Team Leader, jota moni ihminen seuraa kuin hai laivaa, tai uistinta. Tai turistin jalkaa uimapatjan ulkopuolella, mikä on sama asia. Ei pidä sekoittaa Jomalaan, joka on kunta Ahvenanmaalla ja täynnään ruotsinkielisiä. Hekin tosi väittävät olevansa suomalaisten yläpuolella.”

Kokoelman yllättävään päätökseen päästyään on koko teos sittenkin, sen sinkoilevasta luonteesta huolimatta tai juuri sen takia, aloitettava alusta: hukuinko kokonaisuuteen? Jäikö jotain sittenkin huomaamatta?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto