Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runomatkalla runoilijan matkassa

Helena Rintala, 18.1.2005
Teemu Manninen: Turistina täällä s., Tammi 2004

Aamukymmeneltä seison pysäkillä ajatukset kohmeisina ja odotan bussia. Vihdoin risteyksen takaa saapuu auto ja pysähtyy kohdalleni. Kuskina on nuori, pitkätukkainen mies. ”Ihan runoilijannäköinen”, ajattelen. Nyökkään tervehdykseksi ja sanon olevani matkalla Tampereelle. ”Oletko sinäkin Turistina täällä?”, kuski kysyy. ”Olen, kai”, vastaan hieman hajamielisenä. ”No, tämä on sitten ilmainen kyyti. Niin ja minun nimeni on Teemu Manninen, tai turisti vaan. Hyvää matkaa runojen maailmaan!”

Bussi nytkähtää liikkeelle ja kävelen horjahdellen istumaan takapenkkiin. Olen ainoa matkustaja tässä runobussissa. Paikalla ei ole edes matkaopasta, joten minun on ryhdyttävä omatoimiseksi matkaajaksi. Olo on orpo mutta yhtä aikaa utelias, niin kuin muukalaisella oudolla kartalla.

Lohdutan itseäni sillä, että kuskikin vaikuttaa ensikertalaiselta. Hän tietää luultavasti, miten pääsemme perille, mutta ajotavassa on neitsytmatkalaisen nykimistä ja poukkoilua. Kaivelen repusta arkistojani ja löydän hänestä merkinnän J. H. Erkon kilpailusta vuodelta 1996. Manninen näyttää sijoittuneen kolmanneksi. Saman vuoden MotMotissa on hänen runojaan. Tämä romantikko on siis jo pitkään ollut on the road.

Tampereelle ei ole pitkä matka, mutta runobussissa kilometrit ovat hitaita, viipyileviä. Ikkunoista avautuva maisema vaatii kärsivällistä katselemista ja aikaa. Välillä pyydän kuskia kääntymään ympäri ja matelemaan takaisin samaa reittiä. Onneksi ollaan kaksisuuntaisella tiellä enkä kärsi pahemmin matkapahoinvoinnista. Tosin kaipaan opasta tai edes tulkkia, kun maiseman runossa puhutaan eri kielellä – Kreikan mytologiaan tai historiaan perehtyneen ylivertaisella oppineisuudella.

Ensimmäisellä matkaosuudella bussi kiitää halki ajattelun ytimien. Sanat ovat suuria ja maisema paperinmakuinen. Kosminen säteily valaisee vasemman aivopuoliskon kaahailua. Runoilija on enemmän tai vähemmän analyyttinen yrittäessään löytää punaisen langan pään omista ja lajitoveriensa hämmentävistä mieleenjuolahteluista. Tämä on kai sitä nuoruuden ahnasta uskoa -uskoa, että ihminen kykenisi ymmärtämään elämää ja sitä selittämään. Tosin tähän yritykseen sisältyy jarrutusjälki asfaltissa: epäuskoa runoilijan omin sanoin: ”sillä miten voisimmekaan viipaloida / ajan, historian, totuuden ja Jumalan? / Emme mitenkään”.

Toisella osuudella takapenkin turistikin alkaa jo lämmetä. Ehkä se on sitä kesäyön kirkkautta, joka siivilöityy lapsuuden kesistä ja muistojen hämäristä huoneista, tai maanläheisempiä välähdyksiä kuten pulkassa istuminen ja tyrannihoitotädin imuroiminen, joka kuulostaa seinän kaatamiselta. Onneksi runobussin tuulilasi on ehjä eikä itikoita lentele tähän vuodenaikaan näillä leveysasteilla.

Yllättäen huomaan meidän olevan jo Tampereella. Ajamme Kalevan kirkon ohi, mutta se ei näytäkään enää samalta pystysuoralta herranhuoneelta. Runoilija avaa uuden muotokielen, ja minäkin miellyn kuvaan, joka ”tuo mieleen lähinnä haaksirikon, / kodinkoneen, stereot – tai Aallon maljakon, / jossa kukat eivät pysy pystyssä”. Kuski huomaa innostuneisuuteni ja kysyy, onko minulla kiire. ”Ajattelin, että voitaisiin tehdä vielä pieni kierros maailmalla. Voisin näyttää muutamia muitakin paikkoja.” Nyökytän, turistilla on kyltymätön seikkailunhalu.

Kiertelemme pääasiassa Euroopassa, vanhan valloittajan sydämessä ja kulttuurin kehdossa. Runoilija vie kahlaamaan taidehistorian pyhiin jäänteisiin, mutta hän ei tyydy näyttämään pelkkiä hyvin hoidettuja etupihoja tai lantioiden asentoja. Matkamuistona kaihertaa mielessä kylläisen mantereen loputon nälkä – niin ravinnon, standardien, vallan kuin tiedon nälkä. Modernin ihmisen suuruudenhulluus saa kuitenkin kyseenalaisen ylistyksensä vasta Puerto Ricossa, jossa sijaitsee maailman suurin radioteleskooppi Arecibo.

Matkalla koettu on jo saanut pään ympäri tai ainakin kallelleen. Siksi ”Oi Sinä ylin renkaiden valjastaja ja kaasun polkija! Ohjaa meidät oikealle päätepysäkille sanojen ja runojen liikenneruuhkassa!”, vuodatan repliikkini takapenkiltä ja painan stop-nappulaa. Kuski on kuitenkin omissa maailmoissaan, ja jarrutus menee hieman pitkäksi, ohi yliopiston ja klassisen sivistyksen. Kiitän kyydistä ja poistun iltapäivän verkkaiseen valoon. Rattiin nojaileva mies jää punnitsemaan parisuhteen saloja ja asettelemaan hieman imeliä sanoja rakkauden määrittelemiseksi.

Matkapölyjen laskeuduttua tuumailen, että lukevalla ja kirjoittavalla ihmisellä on monta tapaa ja syytä matkustaa. Yhteistä on kuitenkin sielun syvyyksissä kaihertava ikävä jonnekin. Manninen on moderni ritari, joka ratsastaa humanistisen oppineisuuden viitta harteillaan ja perinteen pelastusrengas kupeillaan. Hän kaipaa turistin tavoin lapsuuden satumaata, taiteen maailmaa, seikkailua, sitä oikeaa rakkautta, kuolemattomuuttakin. Toisaalta hän on askeleen edellä elämysten metsästäjiä, koska tiedostaa kulissit ja näkymättömän määränpään saavuttamattomuuden.

Nöyrästi kumarran matkustelija Mannisen lukeneisuudelle. Hän tuntee historiaa, hallitsee sonetit, silosäkeet ja loppusoinnut kuin oman tweed-takkinsa taskut mutta on liian tietoinen tyylikeinoista ja menneiden mestareiden siveltimenvedoista. Lisäisinkin siihen ripauksen liftarin sattumanvaraisuutta ja heittäytymistä alitajunnan vietäväksi. Ei määränpäätä tarvitse aina tietää etukäteen eikä vastausta löytää kaikkiin kysymyksiin.

Polttoaineena runoilijan kuvakielessä on pitkälti kaikki luettu ja opittu. Hän luo hitaasti assosioiden yksinkertaisia vertauksia sekä harrastaa aistien välisiä harharetkiä siinä missä inhimillisten piirteiden henkiin herättämistä. Teksti on näin ollen rikasta ja elävää mutta turhan rönsyilevää. Jos runon tehtävä on olla parhaita sanoja parhaassa järjestyksessä, kuten romantikkorunoilija Samuel Coleridge määritteli, on Manninen löytänyt jo hyvät sanat. Niitä on vain toisinaan liikaa ja liian kontrolloidussa järjestyksessä.

Ehkä hän oppii valloittamaan matkan edetessä myös tiedostamattoman mantereen itsessään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto