Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pappi rakastuu pikkukaupungissa herrakerhojen pyörteissä

Jarmo Suonamo, 18.3.2021
Tero Liukkonen: Ilman sitoumuksia 382 s., Bazar 2020

Kauas on jäänyt aika, jolloin Suomessa elettiin kohtaamisten ja koskettamisten maailmassa. Kumppania haettiin tanssilavoilta, ravintoloista tai lehtien seuranhakupalstoilta. Parisuhteet olivat pysyviä. Avioliitot päättyivät yleensä vasta viimeisellä matkalla. Seuraa ei löytynyt puhelimen sovelluksesta ja rakastetulle kirjoiteltiin kirjeitä. Maailma kuitenkin muuttuu ja sen Tero Liukkonen osoittaa uusimmassa teoksessaan Ilman sitoumuksia (2020).

Tero Liukkonen (s. 1960) on porvoolainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja ja runokokoelmia. Ilman sitoumuksia palaa Liukkosen esikoisromaanin Häätanhu (1996) perusasetelmaan, jossa tiiviiseen ja arvojärjestelmään perustuvaan yhteisöön saapuu ulkopuolinen henkilö. Tarkkailijan roolissa toimii nyt itäuusimaalaiseen pikkukaupunkiin muuttanut pappi. Hän rakastuu satunnaisen kohtaamisen seurauksena Linniin, joka on paikallislehden päätoimittaja Ruutun vaimo. Pappi on samalla romaanin päähenkilö ja kertoja.

Toisin kuin Häätanhun kertojalla, papilla ei ole aiempia siteitä uuden asuinpaikkansa henkilöihin. Hän on kuin Hlestakov Nikolai Gogolin näytelmässä Reviisori (1836), jota kertomuksen harrastelijanäyttelijäryhmä harjoittelee. Kaupungin parhaimmisto, pikkukaupungin napamiehet, pyörittävät uutta tulokasta parhaan kykynsä mukaan. Leipätyön lisäksi papin pitäisi osallistua kaikkeen. Se mahdollistaa kertomuksen päähenkilön kuljettamisen paikasta ja tapahtumasta toiseen. Samalla päästään tutustumaan kaupunkiin ja sen ihmisiin: ”Reipasta illanviettoa. Pelimiehiä. Paikkakunnan parhaat jutut. Ja eikö minua kiinnostanut verkostoituminen. Se oli nykyaikaa, näin sanottiin, mutta tässä kaupungissa se oli osattu jo ammoin.” (s. 25–26.)

Vastapainoa hallitsevan luokan hegemonialle Liukkonen tuo tavallisesta kansasta: pullonkerääjästä, muurarista, torikauppiaista, maahanmuuttajista ja taitelijoista. Kaupunkia kuvataan monelta tasolta niin ihmisten kuin rakennetun ympäristön osalta. Jokaisella on osansa, rakkautensa ja unelmansa.

 

Uskon lapiomies ja uutta viestintää

Liukkonen rakentaa kertomuksensa päähenkilöstä uskon lapiomiehen, joka tekee työtään eleettömästi ammattimiehen rutiinilla. Pappi on ihminen ihmisten joukossa, työläinen muiden parissa. Hän lähtee töihin, ei suremaan: ”Minulla oli tiedossa kroppakeikka” (s.30). Tunteet kuuluvat yksityiselämään, vaikka ei niiltä täysin vältytä. Hautajaispuheita hän kierrättää kirkkokäsikirjan ja mallipohjan avulla: ”Minulla oli tietenkin tekstitiedostona tallennettuina muutamia puheenpohjia. Vaikken pitänyt puheen laatimista lainkaan vaikeana, valitsin useimmiten valmiin pohjan, sijoitin sinne asianmukaiset nimet paikoilleen, lisäsin anekdootit ja sillä selvä.” (s. 34.)

Lukuisten verkostointitapahtumien lisäksi kommunikoinnin uudet tavat aiheuttavat papille pohdittavaa. Miten olla tavoitettavissa kaiken aikaa? Miten pysyä mukana ajan hengessä? Pappi kertoo: ”En oikeastaan pitänyt nykyisestä viestinnästä. Kaikki tapahtui liian nopeasti, välittömästi.” (s. 35.) Kun suhde Linniin alkaa, joutuu pappi taipumaan myös uusiin vaatimuksiin. ”Tällainen viestintä alkoi tuntua luontevalta. Oli parasta painaa lähetä-kuvaketta ennen kuin ehti harkita. Uudenlaista kevytmielisyyttä, joka teki minulle hyvää.” (s. 41.) Sanat ilman kontekstia vaihtuvat puhelimen näytöllä. Ne ilmestyvät ja katoavat. Aivan kuten ihmiset ja rakkaus. Kirjeistä jäi ennen pysyvä jälki, nyt kaikki katoaa nopeasti ilman selityksiä.

 

Ei selitysvelvollisuutta

Romaanin nimi kertoo teoksen sisällöstä olennaisen. Pyrkimys ei ole pysyvyyteen, vaan hetken tarpeeseen. Verkostoituminen on päivän sana ja siinä rakkaudella on osansa. Papin ja Linnin suhde tuo mieleen Toivo Pekkasen romaanin Tehtaan varjossa (1932) ja Samuel Oinon ja Elsan suhteen. Papin ja Linnin suhde voisi olla sen moderni versio. Linnin mukaan rakkaudella on monta muotoa: ”Rakkaus ei kuitenkaan merkinnyt kaikille samoja asioita. Ei ollut olemassa rakkauden kaavaa.” (s. 375.) Elsa tuntee tehneensä asioita väärässä järjestyksessä, mutta Linn muokkaa rakkauden kaavaa mieleisekseen.

Seurustelut alkoivat ja päättyivät ennen siinä missä nytkin. Muutos entiseen on kuitenkin tapahtunut kaikilla elämän osa-alueilla. Paluuta vanhaan yhtenäiskulttuuriin ei enää ole. Rakkaudesta on tullut muun markkinatalouden tapaan kauppatavaraa ja yksi vallankäytön välineistä.  Linn esittää romaanissa kysymyksen, mikä nykyään taitaa kuulua suhteen arvioinnin perustaksi: ”Mitä sulla on tarjota.” (s. 269) Yksilön omat mieltymykset, pikasuhteet tai hetken tarpeet ovat syrjäyttäneet vanhan maailman arvot ja ihanteet. Liukkonen osoittaa teoksessaan tällaisen nykyrakkauden armottomuuden. Selitysvelvollisuus on kadonnut.

Papin ja Linnin suhde tuo mieleen Toivo Pekkasen romaanin Tehtaan varjossa (1932) ja Samuel Oinon ja Elsan suhteen. Papin ja Linnin suhde voisi olla sen moderni versio.

Satiiria, alluusioita ja ammattimiehen proosaa

Jossain vaiheessa lukemista käy mielessä, onko kyseessä satiiri oikeista henkilöistä. Sisältyykö romaanin henkilöihin kirjailijan alter ego? Ainakin ensimmäisen kysymyksen Liukkonen on kieltänyt kotisivuillaan. Satiiria teoksessa joka tapauksessa on ja se on purevaa. Se kohdistuu valtaapitäviin ja menestyviin. Osansa saavat niin lehtimiehet, liikemiehet kuin teatterinohjaajat.

Reviisorin harjoitukset kertomuksessa muistuttavat paikoin enemmän komediaa kuin näytelmä itse. Liukkosen huumori näkyy parhaimmillaan teatteriohjaajan ja näyttelijän välisessä sanailussa. Kohtauksessa farssi sanelee tahdit: ”Ismo Räty vakuutti, ettei hän tarkoittanut mitään muuta. Ei kerta kaikkiaan mitään muuta. Hän vain halusi saada selvän vuorosanoistaan. – Vittu. –Siis se on vittu. – Ei. Vittu, Ismo. Nyt. – Vittu vai jumaliste?” (s. 110.)

Herrakerhot kokoontuvat ja pettämiset ihmissuhteissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kaiken on oltava suurinta ja parasta. Vauhtia ei hiljennä edes päätoimittaja Ruutun loukkaantuminen veneellä. Hän on lukenut merielämää käsittelevää kirjaa, jossa mainitaan, ettei sen päähenkilöllä ollut yhtään laiskaa luuta ruumiissaan. Ruuttu ilmaisee ajan hengen ytimekkäästi: ”– No helvetti, Ruuttu sanoi. – Omaa hautakiveäni tarkoitan. Arto Ruuttu, syntynyt ja kuollut silloin ja silloin, oli vireä ja tarmokas mies. Sehän riittäisi.” (s. 149.) Toisaalta arkirealismi pysäyttää myös ajattelemaan. Moninkertainen aviorikoksen tekijä kertoo papille, mikä pitää liiton koossa: ”Yhteiset lapset ja talosta kolmesataatuhatta lainaa, mies vastasi.” (s. 136).

Liukkosen teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin, vaikka kerronta on tarkkaa. Tyyli säilyy yhtenäisenä koko romaanin ajan, eikä se peitä sanomaansa hämärillä lauserakenteilla. Romaanin päähenkilön tavoin Liukkonen hallitsee myös tekstien kierrättämisen. Tunnistan romaanissa viittauksia esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kohtauksiin hiidenkivellä, rovastin hahmoon ja sovintojuhlaan Jukolan pirtissä. Kun kertoja tuskailee romaanin alussa omien kykyjensä riittämättömyydestä, kantaa se kaikuja aina Miguel de Cervantesin Don Quijotesta (1605–1615) alkaen.

Pääjuonen lisäksi kertomus jakaantuu  useaan eri sivujuoneen. Vaikka tarina tuntuu paisuvan tarpeettomasti, papin kohtaamiset ihmisten kanssa syventävät päähenkilön luonnetta. Henkilöiden sisäinen maailma myös avautuu toiminnan kautta. Papin ja Linnin suhde kulkee väistämättä siihen pisteeseen, mihin sen on määräkin kulkea. Neljänsadan sivun mitastaan huolimatta teos tuntuu kevyeltä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto