Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei mitään vähäveristä touhua

Juri Nummelin, 26.9.2014
Théophile Gautier: Vereviä kertomuksia 178 s., Faros 2014 Kääntäjä(t): Marleena Heinäkari, Maiju Laitinen, Kati Lehtinen, Miina Nurmi, Noora Oksanen, Johanna Roivas, Heli Tirronen ja Outi Veivo

Kirjallisuuteen suhtaudutaan kauhean vakavasti. Joko siitä haetaan syvällisiä ratkaisuja ja ankaraa pohdittavaa tai siihen pelastaudutaan kamalaa maailmaa. Mahdollisuus hakea kirjallisuudesta aisteihin vetoavaa luettavaa tuntuu olevan vaihtoehtona vain harvoin – tai sellaista jopa halveksitaan.

Taidetta taiteen vuoksi oli ranskalaisen Théophile Gautierin (1811-1872) esteettinen ohje; väitetään että hän ensimmäisenä keksi sanonnan ”l’art pour l’art”. Asennetta on usein sittemmin pidetty maailmasta pakenemisena, epäpoliittisena vieraantuneisuutena maailman todellisista ongelmista, mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Suomessa, jossa kirjallisuus on nähty yksioikoisesti yhteiskunnallisesti kohottavana realismina tai eskapismina, Gautier onkin aina ollut huonosti tunnettu. Professori H. K. Riikonen listaa tuoreeseen Faroksen julkaisemaan Gautier-käännösvalikoimaan kirjoittamassaan esipuheessa vain muutamia satunnaisia käännöksiä.

Faroksen julkaisema Vereviä kertomuksia on yli sataan vuoteen ensimmäinen kirjamittainen Gautier-käännös (ellei lastenkirjaksi lyhennettyä seikkailuromaania Kapteeni Kalske lasketa mukaan). Vereviä kertomuksia sisältää Gautierin novelli- tai kertomuskokoelman Contes humoristiques sekä aiemman kokoelman Les Jeunes-France pitkän esipuheen, joka nousee huimaksi parodiaksi esipuheen tekopyhästä lajista. Les Jeunes-France oli Gautierin esikoisteos ja ilmestyi vuonna 1833. Samaan aikaan Gautier kirjoitti myös Contes humoristiques -kirjan tarinat, mutta itsenäisenä teoksena se ilmestyi vasta vuonna 1872. Suomennos on tehty vuoden 1880 laitoksesta; lukijalle ei kerrota, onko laitoksissa eroja.

Kirjan suomenkielinen nimi on toimiva, vaikka lukija ei välttämättä ihan heti tavoita sanan ”verevä” oikeita sävyjä: Contes humoristiques ei nimittäin viittaa huumoriin, vaan pikemminkin antiikin kreikkalaisten hellimään ajatukseen siitä, että ihmisessä on tiettyjä ruumiinnesteitä, latinaksi humor, joiden koostumus määrää ihmisen luonteenpiirteet. Verevyys on siis luonteikkuutta ja elämänvoimaa, jotka kumpuavat ihmisen fysiologiasta.

Verta näissä tarinoissa kyllä on, mutta ei niinkään kauhukirjallisuuteen assosioituvan läträyksen muodossa, vaikka mukana onkin tarinoita, jotka lähestyvät kauhua, kuten goottilaisia näkyjä tarjoileva ”Kahvipannu”. Enemmänkin kyse on aistielämysten tuottamisesta kielen avulla, ilman että kirjailijan aie – ainakaan mitenkään selvästi – olisi kertoa erikseen kiinnostava kertomus. Juonet, silloinkin kun niitä on, ovat selvästi alisteisia kielelle ja aisteille, estetiikalle. Tätä on l’art pour l’art, vaikka Gautierin verevyys on myös vahva puheenvuoro elämän itsensä puolesta.

Erinomainen esimerkki siitä, miten Gautierin kertomataide puhuttelee nimenomaan aisteja, on pitkä ja vähän hortoilevakin kertomus ”Kodin sielu”. Se kertoo rakastavaisista, joiden elämä keskeytyy vähäpätöiseen moukkamaisuuteen (omituinen setä heittää heinäsirkan takkatuleen, seurauksena koko perhettä koskeva tragedia). Tarinan alussa minäkertoja muistelee rakkauden puhkeamista ja sen aiheuttamaa aistien terävöitymistä:

Uppoutuneina kumpikin mietteisiimme emme enää ajatelleet omaa elämäämme; katsellessamme elämää ulkopuolellamme olimme unohtaneet oman olemassaolomme. Kuitenkaan tuo hurmioitunut olotila ei estänyt meitä havaitsemasta hiljaisimpiakin sisältä kuuluvia ääniä, pienimpiäkin valon leikkejä keittiön hämärissä nurkissa ja kattopalkkien väleissä: outoina muotoina häilyvät varjot piirtyivät tarkkoina silmäteriimme, patojen kiiltävät heijastukset ja hopeaisten kahvipannujen fosforinhohtoiset valoläikät heittivät sateenkaaren värisiä säteitä jokaiselle silmäripsellemme. Käen yksitoikkoinen kukunta sen tammipuisessa kellokaapissa, lyijylasien rasahdukset, tuulen valitus, tulisijassa palavien risujen rätinä, kaikki kodikkaat äänet kantautuivat korviimme kirkkaina, jokainen tuoden oman viestinsä.

Osa kertomuksista on muun kirjallisuuden parodiaa. Hauska teksti on kirjan päättävä esseen tapainen ”Liikalihavuudesta kirjallisuudessa”, jossa Gautier ivailee aikansa suosikkikirjan, Brillat-Savarinin Maun fysiologian vastaavien kuvausten kustannuksella. Gautierin tekstit vilisevät muutenkin oppineita viittauksia sekä vanhempaan että ajankohtaiseen kirjallisuuteen, joita onneksi selitetään, joskin lyhyesti, kiehtovissa alaviitteissä.  (Kirja tulee heittäneeksi näin ilmaan ajatuksen: kun ajankohtaisista viittauksista on kulunut riittävän kauan, niistä tulee uudestaan kiinnostavia. Olisiko suoja-aika 150 vuotta?)

Parodiaa on myös pitkässä esipuheessa, jossa Gautier pilailee koko esipuhelajityypin kustannuksella ja luo samalla koskettavan kuvan ihmisestä, joka ajautuu kirjallisuuden pariin ja julkaisemaan kirjoja, koska se on muodikasta ja sitä myöten lähes pakko, jos ylipäätään haluaa osallistua julkiseen elämään. Esipuheen minäkertoja on kuitenkin lahjaton surkimus, jolla ei ole kiinnostavia ominaisuuksia. Kirjallisuuden ja julkisuuden myötä hän väittää nousevansa suuremmaksi naistensankariksi kuin kaikki kirjallisuuden don Juanit yhteensä, ja lisäksi hän tulee suureksi nautiskelijaksi, joka tekee itselleen patjan naisten hänelle lahjoittamista hiuskiehkuroista.

Kuva on ristiriitainen: samalla kun esipuhe käy oman aikansa kirjallisen kulttuurin ja sen muotioikkujen kimppuun, se luo kuvan dandytyypistä, jolle tyyli käy ennen kaikkea, varsinkin ennen hyötyä ja merkitystä. Gautierhan tunnetaan yhtenä kirjallisuudenhistorian puhtaimmista dandytyypeistä, jolle tapa solmia kravatti juuri oikealla tavalla oli tärkeämpää kuin kirjallisuus. Dandyismin voi tiivistää fraasiin ”täydellinen olematta merkittävä” – juuri sellaista Gautierin kertomakirjallisuus on.

Vereviä kertomuksia on käännetty Outi Veivon johtamana työryhmänä, ilmeisesti yliopistollisena työnä (tätä ei mainita kirjassa). Käännös on pääsääntöisesti hyvää, tekstejä on selvästi editoitu normaalia huolellisemmin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto