Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Joen varrella vaietaan

Auli Köngäs, 31.10.2006
Tiina Piilola: Alkuvedet s., Atena 2006

”Ulla ei tiedä, että sanoihin ei voi aina luottaa. Ne huijaavat ja ryntäilevät suusta miten sattuu tai katoavat ja muuttuvat aukoiksi, joita pitää varoa.” Tiina Piilolan (s. 1977) esikoisromaanissa Alkuvedet vaikeneminen ja salaisuudet johtavat onnettomuuteen, joka rikkoo pohjalaisen suvut välit. Piilola maalaa kaksitoistavuotiaan Kaarin mielenmaiseman ja elämänpiirin uskottavasti ja elävästi, vaikka minäkertoja itse ei sanojen totuuteen luotakaan.

Kaarin elämän perusasiat ovat kohdallaan: ympärillä on isä ja äiti, mummu ja vaari, äidin sisarukset Jarmo ja Johanna, kuusivuotias serkku ja paras ystävä Maisa. Koulu sujuu, isona Kaarista tulee englanninopettaja, ja lenkillä ja pyöräillessä saa olla rauhassa ja miettiä kaikenlaista. Kaari ei kaipaa tutusta ympäristöstään edes ulkomaanmatkoille.

Pian kesäloman alettua tapahtuu kuitenkin onnettomuus, jonka jälkeen Kaarin maailma ei ole entisensä. Vaikka Alkuvedet alkaa seesteisillä kuvilla koulun loppumisesta ja kesäisistä päivistä mummolassa, ensimmäisiltä sivuilta saakka taustalla vaanii uhka kuin saalistaan liikkumatta väijyvä hauki. Piilola ripottelee tekstiinsä pieniä vihjeitä, kysymyksiä, joihin pidemmällä kirjassa (ehkä) saadaan vastaus. Kaarin harmonisen maailman säröt paljastuvat vaivihkaa, hienoina viitteinä arjen havainnoinnin ja näennäisen päämäärättömänkin kerronnan lomassa.

Tapahtumat nähdään Kaarin silmin, ja minämuotoinen kertojanääni on pääasiassa uskottava. Kaksitoistavuotias Kaari on siirtymässä lapsuudesta nuoruuteen, ja kerrontakin heijastelee elämänvaihetta, jossa lapsen maailma, murrosiän muutosten kohtaaminen ja aikuistumisen odotukset ovat samanaikaisesti läsnä. Kerronta liikkuu edestakaisin hyvinkin lapsekkaan ja jo kypsemmän äänen välillä ja tuntuu välillä liukuvan tarkastelemaan tapahtumia etäämpää. Useimmiten ratkaisut toimivat mutta nakertavat toisinaan kertojanäänen yhtenäisyyttä. Kun vielä preesensmuotoiseen kerrontaan limittyy runsaasti takautumia, muisteluita, maalailevaa kuvailua, mielenjuolahduksia ja uniakin, lukija saa paikoin olla tarkkana romaanin tapahtumien seuraamisessa.

Alkuvesien henkilöt rakentuvat kokonaisiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, nekin joista lukija saa tietää vain vähän. Samoin rakentuvat kuvat tietyistä ihmisyyden ihanteista, joita tässä yhteisössä tavoitellaan. Kaari ei ole reipas, kuten olisi hyvä olla, tai rempseä tai rohkea kuten Päivi, Jarmo-enon entinen tyttöystävä. Päivin hahmossa tuntuu kiteytyvän romaanin maailman naisihanne: ”Äiti sanoi, että kyllä se on sitte riski emäntä tuo Päkkärä.” Kaaria voisi ehkä luonnehtia ”kiltiksi tytöksi”, mutta hänen keskeisimmäksi luonteenpiirteekseen nousee halu olla rauhassa.

Kaarin vahva sisäinen maailma ja mielikuvitus elävöittävät ja syventävät kuvaa, joka hänestä muodostuu. Välillä hänen mielikuvituksensa tosin laukkaa niin pitkälle, että teksti sortuu teennäisyyteen: ”Murhe on kaapannut mummun kokonaan. Se on tehnyt mummusta raskasta savea, jota me serkun kanssa kaavimme ojanpenkereistä ja muovailemme sormissamme pieniksi eläimiksi. Se on rakentanut pesän mummun päähän ja mahaan –”.

Romaani alkaa dramaattisesti jäiden lähdön kuvauksella, ja ensimmäisen osan nimi on Vesi. Muut osat ovat Tuli, Syli, Maa, Sanat, Vieraat ja Talvi. Jaottelu ja etenkin osien nimeäminen näin tuntuvat hiukan päälleliimatulta ratkaisulta – symbolit nousevat tekstistä muutenkin. Piilolan esikoisessa on pientä taiteellisen yliyrittämisen makua: esimerkiksi muutamat typografiset kikkailut olisi hyvin voinut jättää pois.

Piilola vangitsee henkilöidensä keskustelut vivahteikkaasti. Harvatkin sanat, tai petolliset, ovat läsnä koko painollaan. Dialogi toimii hienosti, eikä kontrasti murteellisen dialogin ja Kaarin sisäisen yleiskielisen puheen välillä häiritse kuin satunnaisesti.

Vesi, joki, tarkemmin sanottuna Pyhäjoki, nousee Alkuvesissä keskeiseen osaan, melkein eläväksi olennoksi. Piilola rakentelee pinnanalaisesta, kalojen ja vedenelävien maailmasta jonkinlaista allegoriaa ihmisten maailmalle, mutta ei onneksi sukella kovin syvälle. Joki toimii taustana, sukupolvia toisiinsa sitovana kokemuksena. ”Ennen joen yli meni puisia siltoja, joilla pidettiin lauantaisin tansseja. Nyt sen rannoilla lenkkeiltiin ja pyöräiltiin, eikä haitannut vaikka collegepaidan resorit olivat rispaantuneet tai tuulihousut liian isot.”

Pohjalaisen yhteisön dynamiikkaa Piilola kuvaa todella taitavasti. Pikkupaikkakunta, joka on samanaikaisesti turvallinen ja tukahduttava, piirtyy esiin kokoelmana normeja ja rooleja, joiden itsestäänselvyyttä Kaari alkaa varovasti kyseenalaistaa. ”En ole enää varma, haluanko keisarinkruunuista hääkimppua. En ole varma, haluanko ollenkaan naimisiin ja muuttua äidiksi, jos sitten ei enää voi lähteä saunan jälkeen tanssimaan niin kuin Johanna, ei pitää piikkikantakenkiä eikä värikkäitä hameita, jotka kohoavat pyöriessä hyrriksi.” Kiinnostavalla tavalla Alkuvesissä on silti tietty nostalginen pohjavire. Vaikka menneisyydestä paljastuu synkkiäkin seikkoja, ennen kaikki taisi sittenkin olla paremmin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto