Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jotain valkoista, jotain lainattua

Maija Katariina Jelkänen, 11.9.2010
Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka s., Atena 2010

Tiina Piilolan neljä vuotta sitten ilmestynyt esikoisromaani Alkuvedet kertoo 12-vuotiaasta Kaarista. Sama päähenkilö kohdataan myös Piilolan toisessa romaanissa Mahdollisten maailmojen paikka. Tai niin sama, kuin hän nyt kolmikymppisenä, korkeasti koulutettuna pätkätyöläisenä voi olla. Kaari on hieman väsynyt elämäänsä ja sisältöä vailla.

Kaari kertoo ulospääsystään Marin avulla – Kaari siis kertoo Marista, joka toimittaa työkseen maakuntauutisia ja on samoissa tunnelmissa kuin Kaari itse. Eräänä päivänä Mari, sen sijaan että lukisi suorassa lähetyksessä päivän uutisia, kertookin kameralle, että olisi mieluiten Piiloperällä. Lapsuuden sielunmaisemassa, kukkien tuoksussa, joenvarren puhuvan kiven, mummon ja vaarin läheisyydessä.

Alkutilanne kertoo aikamme ilmiöstä. Samasta, mikä saa irtisanotun insinöörin jäämään pilkkilomille pohtimaan, haluaako edes takaisin, tai graafikon lähtemään suunnittelemaan koruja Inariin. Työn merkitys on muuttunut. Nuorille aikuisille on yhä tärkeämpää hankkia elantonsa tekemällä oikeasti sitä, mitä he itse haluavat. Kirjailija käsittelee tätä joukkopakoa luterilaisesta työelämästä yksilön, siis Kaarin, näkökulmasta.

Tarinan lähtölaukaus saa Kaarin lähtemään sisämaasta kohti pohjalaista Piiloperää, jossa sijaitsevan mökin Ulla jätti hänelle kuolemansa jälkeen. Matkatessaan Kaari alkaa kertoa omaa tarinaansa syntymästään saakka. Hänen yleishumanistisesta prismastaan heijastuvat ja kimpoilevat monien muidenkin läsnä olevien hetket ja tarinat. Teksti hengittää, se rönsyilee kuvattujen henkilöiden muodonmuutoksia pois ruumiin ankkurista, heidän unia ja muistojaan.

”En tiedä, minkä ikäinen olin, kun seisoin ensimmäistä kertaa mummon kanssa Ullan ketokukkia lainehtivalla pihalla, mutta muistan, että minua jännitti. Olin kuullut vaarin sanovan, että Ulla oli höperö: tanssi yksin pihalla ja puhui itsekseen. Petyin, kun hän näyttikin aivan tavalliselta, suunnilleen mummoni ikäiseltä naiselta – paitsi että hän oli hoikka. Hän avasi keksipaketin ja lantrasi kannuun kaupan mehua yllään sininen, valkoisin apiloin koristeltu esiliina. Kun hän kumartui kaatamaan mehua laseihin, huomasin, että löysä nuttura oli kiinnitetty kalanmallisella soljella, jossa oli pieniä turkoosinsinisiä kiviä.”

Kaari kertoo ystävyydestään taiteilijasieluiseen ja rohkeaan Ullaan. He ryhtyvät kirjeenvaihtoon, ja heidän roolikirjeitä onkin mukana teoksessa. Ulla on Kaarille tärkeä ihminen, ja hän on vaikuttanut myös Kaarin ajatusmaailmaan – kaikkea tätä kertoja kuvailee hienovaraisen intuitiivisesti.

Teoksen alussa itsensä tiedostava kirjailijakertoja vaatii kuitenkin aavistuksen verran totuttelua. Kertoja yllättää ja teos tuntuu monilla tavoin elävänoloiselta ja puhuttelevalta. Suurimmat liikkeet teoksessa tapahtuvat kirjan alussa. Kirjailija nimeää luvut, ja nimien avulla on helpompi seurata poukkoilevien aikatasojen välillä. Kirjan edetessä luvut muuttuvat jatkuvasti yhä itsenäisemmiksi kertomuksiksi, joilla ei ole vertauskuvallista analogisuutta Kaarin tarinaan.

Teoksen kieli on toimivaa ja enimmäkseen taloudellistakin. Sillä kerrotaan vaivatta esimerkiksi ”Kerjäläiskeisarin ja temppelineidon tarina”. Ajoittain kielikuvat tuntuvat ennalta arvattavilta. Toisaalla taas keijunmekon ja kärsimyskukan vielä ymmärtää, mutta astromelioiden ja georgiinien ryppäät vaativatkin jo mielikuvitusta. Varsinaisia uudissanoja Piilola ei luo, mutta muutaman kerran tajunnanvirtamaisuus tuottaa tekstin muusta muodosta poikkeavan kuvakollaasin.

Kun ottaa huomioon, kuinka erilaisista ympäristöistä mahdollisten maailmojen paikat poimitaan, kerronnan kielirekisteri vaihtelee kirjan aikana hyvin vähän. Samoin henkilöiden käyttämät puhetavat muistuttavat toisiaan, eivätkä ne juuri poikkea kirjan yleiskielisestä, joskin juonta hyvin eteenpäin kuljettavasta tekstipinnasta. Joyn, afrikkalaisnaisen tarinassa kaivattua muutosta tapahtuu edes hieman. Kaari kertoo kuitenkin myös Joyn tarinan, ja näin ollen havainnot ja kommentointi ovat jälleen hänen.

Tyylissä on havaittavissa romantiikkaa, ilmauksissa jopa naivismia, esimerkiksi Mari ”soimaa itseään”. Kaiken kaikkiaan teoksesta välittyy lähes vanhanaikainen tarinoiden kertomisen ilo.

Freudilaista sinistä

Alkuvesissä kirjailija loi kontekstia tuotemerkeillä ja kotimaisilla iskelmillä. Mielestäni se sopikin hyvin Alkuvesien maalaisnostalgiaa hyräilevään maailmaan. Mahdollisten maailmojen paikan kielestä piirre on riisuttu, mikä on hyvä – tekstistä tulee ajattomampi. Enää riveillä ei siteerata Frederikin laulujen lyriikoita – jokin Dirlandaa toisessakin teoksessa tosin mainitaan useamman kerran. Sitä on jotenkin vaikea mieltää; voisiko tuo junttidiskokuninkaiden kappale kuulua kauemmas kuin Mahdollisten maailmojen neitseellisyyteen?

Juoni etenee ja vetää, lähinnä teoksen kielen ansiosta. Piiloperällä Kaari käy läpi lapsuuden perheensä menneisyyttä. Suvun velat ja takaukset ovat olleet vuosikautisen riidan alku. Juutin hautajaiskohtaus toistuu, mutta aihe jää hieman keskeneräiseksi ja välien sopiminen epäselväksi.

Olisin kaivannut, että Kaari olisi kertonut hieman enemmän puolisostaan Aaposta, joka nyt lähinnä antaa tilaa Kaarille. Kun Kaari taas keskittyy havainnointiin ja kerrontaan, ja tekee sen luovan talouden periaatteella eli kokonaisvaltaisesti, ei tarinassa kerrota kovinkaan paljoa edes hänestä. Näin ollen Aapo toimii vastavoimanomaisena, uskottavana sivuhenkilönä. Aapon dialogi Kaarin kanssa saa hänet esille – kertoo kuinka mielenkiintoinen ja hauska ihminen Kaari on.

Piiloperän ravintolan emännän, Kerstinin, ja hänen poikansa Joonan suhteen kuvaamisessa on onnistuttu. Kerstin jää leskeksi hänen miehensä Erikin kuoltua tapaturmaisesti, ja lukioikäinen Joona katselee aikansa äidin hätää ja surua. Hän käsittää, että naista ei voi ymmärtää, mutta naista voi rakastaa. Joona näkee myös itsensä tilanteessa ja äidin pahoinvoinnin syventyessä hän tajuaa tulevansa hulluksi, jos ei pakene.

Joona lähtee siivoamaan hyttejä risteilyalukselle. Hän tekee mekaanista siivoustyötä ja viettää yönsä meluisassa hytissä. Hyvin vähällä dialogilla kirjailija kuvaa paljon kohtaamisia ja Joonan vaiheita. Teksti hidastaa vasta, kun aikaa on kulunut riittävästi ja Joona palaa tapaamaan äitiään.

Tiina Piilola on lahjakas ja taitava kirjoittaja. Uskon, että hän osaisi kirjoittaa myös lapsille ja nuorille. Tähän viittaa mielestäni myös kerronnan samankaltaisuus maailmojen vaihdellessa. Mahdollisten maailmojen paikka, nimi muuten kuvastanee hyvin kirjailijan tavoitteita, kertoo eetoksella varustettuja tarinoita. Viihdekirjallisuuden karikot teos, tiedostaa tai ei, mutta väistää. Se on huojentavaa, sillä yhdistettynä tekstin läpi kuultavaan naiiviuteen lopputulos olisi voinut olla aika pelottava. Romaanin lopussa Kaari tekee sen tyypillisimmän, johon nuoret naiset kykenevät, ja mikä pitää pois työelämästä vuoden, kaksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto