Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Opettavaisia tarinoita

Päivi Koivisto, 21.2.2006
Tiina Pystynen: Mä tahdoin paratiisiin s., WSOY 2006

Tiina Pystysen uusin teos Mä tahdoin paratiisiin on kolumni- ja esseekokoelma, josta saa neuvoja onnellisen elämän ja yhteiselon rakentamiseen. Oman elämän läpi kirjoittaminen on Pystysen tavaramerkki, ja uudessa kokoelmassa kaunokirjallinen ja fiktiivinen on väistynyt entisestään. Osassa jutuista kiusaa avoin opettavaisuus, mutta moni miellyttikin.

Toissa vuonna Pystyseltä ilmestyi teos Runousoppi – miten elämän muuttuu taiteeksi (WSOY 2004). Siinä Pystynen pohtii kirjan nimen mukaisesti kirjoittamista, ennen kaikkea oman lajeja rikkovan käytäntönsä näkökulmasta. Hän käsittelee vastaanoton hämmennystä silloin, kun ei oikein tiedetä, onko kirja fiktiota vai faktaa, kuvakirja vai runokirja. Uudessa teoksessa kuvat ovat selvästi sivuosassa, jaksojen välissä luomassa rytmiä. Omakohtaisuus ei tässä kirjassa lyö silmille, koska nyt Pystynen kirjoittaa kolumneja ja esseitä, joissa kummassakin kirjoittajan elämällä on paikkansa. Toki niissä on omat ongelmapaikkansa, jotka on jotenkin ylitettävä.

Vaikenemisen taito

Vaikuttavuus kuuluu ennen muuta kolumnin lajiin, ja lukija odottaa kuulevansa kirjoittajan mielipiteen käsiteltävään asiaan. Miten sanoa mielipiteensä ilman, että se kuulostaa lukijan ymmärryksen aliarvioimiselta? Yhdessä jutuista esimerkiksi käsitellään eläinten hyvää kohtelua. Kirjoitus alkaa kivasti kuvauksella perheen koiran hankkimisesta ja eläimen roolista perheessä. Lopussa tyyli muuttuu ohjaavaksi, ja minä vaivaannun. Miten ohjailla ilman, että lukija huomaa häntä ohjailtavan? Oman viestin perille vieminen olisi tehokkainta, jos kolumni harhauttaisi lukemaan sellaisenkin ihmisen, jota kolumnin opetus juuri koskee.

Pystysen aiempaa tuotantoa tunteva voi huomata, että mitä vähemmän sanotaan, sitä enemmän onnistutaan sanomaan. Mä tahdoin paratiisiin alkaa kirjoituksella, joka käsittelee Pystysen miehen kuolemaa, siis samaa aihetta, jota kirjailija on käsitellyt ”runokuvakokoelmassaan” Leskikuningattaren muistelmat (WSOY 1993). Esseestä löytyy samoja lauseita kuin aikaisemmassa teoksessa, mutta aikaisemmin, irrotettuina kaikesta selittelystä ja yhdistettyinä naivistisiin, itseironisiin mutta myös traagisiin kuviin, lauseet koskettivat pysyvästi. Onhan tietysti niitäkin lukijoita, joille aikaisempi kirja on vieras. Ehkä heille Pystysen uuden teoksen kirjoitukset hänen miehensä itsemurhasta ovat koskettavimmat.

Arjen romantiikkaa, politiikkaa

Alku koskettelee tärkeää asiaa, romanttisen rakkauden ja toisaalta ylimaallisen seksin unelmaa. Arjen ylittävän rakkauden tavoittelu on tuttua jo Flaubertin Rouva Bovarystä, mutta helppojen avioerojen ja avosuhteiden aikaan ehkä vaarallisempaa kuin ennen. Mikään ei tunnu miltään, kun vertaa sitä televisiosarjojen ja elokuvien elämään. Ja sitten lähdetään. Pystynen yrittää palauttaa arkisen ja tavallisen elämän houkutusta vertailupintanaan kokemus siitä, kun toinen – jo arkiseksi muuttunut – aviomies karkaa lupaa kysymättä ikuisuuteen.

Osa kirjoituksista on julkaistu aikaisemmin eri lehdissä, mutta eivät kirjoitusten käsittelemät asiat ole menettäneet merkitystään. Prostituutiosta keskustellaan taas, eivätkä vanhusten hoidon ongelmat ole kadonneet minnekään, vaikka niistä jo reilut kymmenen vuotta sitten ahkerasti keskusteltiin.

Bordellikirjoituksessa Pystynen pohtii, avautuisivatko prostituutiota puolustavien miesten silmät, jos prostituutio käännettäisiinkin palvelemaan naisten tutkitusti miehiä epätyydyttävämpää seksielämää. Näkisivätkö miehet prostituution ongelmana koko sukupuolensa kannalta, jos ostettavien ylivoimaisena enemmistönä olisivat miehet, joista osaa vielä pahoinpideltäisiin ja kiristettäisiin?

Pystynen käsittelee myös arkipäivän rasismia, pedofilian pelkoa ja puolustaa feminismiä. Kaikki kirjoitukset ovat viisaita ja tarkastelevat asioita tasapuolisesti. Kenellä ne on tarkoitettu? Kirjoitukset valistavat lukijoitaan ja lehtikolumneina varmasti tavoittavat sellaisia, jotka voivat saada niistä uusia ajatuksia. Kirjaan koottuina Pystysen kirjoitusten merkitys muuttuu. Luultavasti hänen teoksiaan ostavat keski-ikäiset suvaitsevasti ajattelevat naiset. Lukijakunta ja Pystynen muodostanevat samoin ajattelevien kerhon, joka yhdessä nyökkäilee oikeille asioille. Ympärillä pyörii maailma, jossa opportunismi ja oma napa ovat keino menestykseen.

Häpeää häpeämättömyydestä

Pystynen kirjoittaa myös terapiastaan; hoidosta, joka kiinnostaisi monia, jos vain rahoitus sille järjestyisi. Terapiakirjoituksissa Pystystä kiinnostaa päivänpolitiikkaa enemmän psykoanalyyttisen terapian käytäntö, sen vähän tutkittu anti ihmisen auttamiseen. Jo prosessin kuvaus on kiinnostavaa luettavaa, ainakin minulle, jolle psykoanalyysi käytäntönä on tuttua lähinnä Woody Allenin elokuvista.

Tunnustuksellista kirjoittamista sivuaa Pystysen terapeutin huomio siitä, että häpeän aiheuttamat ahdistukset ovat nykypäivänä entistä yleisempiä. Häpeän taas on analysoitu olevan tunnustuskirjallisuuden kirjoittajien liikkeellepaneva voima, jopa niin vahvasti, että tunnustuksen totuuden edelle menee mahdollisimman häpeällisen kokemuksen kertominen. Pystynen väittää terapeuttinsa tuella, että itse asiassa häpeämättömyys on keino yrittää peittää häpeän tunteita. Näin siis omien intiimimpien kokemusten paljastaminen kaikelle kansalle olisi piilotettua häpeää. Kun julkisuudessa tosi-tv ja erilaiset keskusteluohjelmat ohjaavat ihmisiä paljastamaan kaikille katsojille yksityisimmät tekonsa ja tunteensa, voisi spekuloida, että häpeämättömien esiintymisten aiheuttama ahdistus näkyy aikaa myöten terapeuttien vastaanotoilla.

Yksinäisyys, vanheneminen, luopuminen, rakkaudenkaipuu, lasten ja eläinten puolustaminen, ohimennen myös kirjallisuus. Pystynen kirjoittaa synkistä aiheista, mutta lähes jokaiseen kirjoitukseen on lisätty toivon pilkahdus, kevennys, loppunosto. Kirjan alaotsikkona on ”kirjoituksia elämänkoulusta”. Tässä valossa jutut liittyvät kirjoittajansa elämään, ja positiivisen sävytyksen voi tulkita terapeuttiseksi keinoksi kirjoittaa oma elämä onnelliseksi, kaikesta huolimatta. Välillä pirteät lauseet tuntuivat keinotekoisilta ja jutut liian selitteleviltä. Välillä taas huomasin, että näistähän tulee hyvä olo. Jäädään siihen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto