Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjailijana Kelaranta kertoo valokuvaajaa suoremmin

Kari Kemppainen, 22.12.2003
Timo Kelaranta: Sojuzin pojat s., WSOY 2003

Timo Kelaranta (s. 1951) on luonut valokuvaajana jo pitkän uran, mutta kaunokirjailijana novellikokoelma Sojuzin pojat on hänen esikoisensa. Kirjailijana Kelaranta on suulas ja tarinoiva, ja hän kuvaa suomalaista miestä ja tämän tuntoja realistisesti, kun taas valokuvaajana hän käsittelee samoja aiheita viitteellisemmin.

1970-luku oli Suomessa poliittisen aktiivisuuden kulta-aikaa erityisesti yliopistomaailmassa, ja Timo Kelaranta kuuluu ikänsä puolesta juuri tuohon kaikkein aktiivisimmin toimineeseen opiskelijasukupolveen. Kelarannan novellien toistuvia motiiveita ovat poliittiset mielipiteet ja poliittiset keskustelut sekä julkisissa tilaisuuksissa että pienimuotoisemmin ihmisten kesken. Toistuvasti kirjassa mainitaan myös sota, presidentti Kekkonen ja kansaa aikoinaan kummastuttaneet avaruuslennot. Kokonaisuutena tarkasteltuna Kelarannan kirja on hyvin osuva ajankuva 70-luvusta.

Kelarannan novellien maailma on hyvin miehinen kaikkein tyypillisimmässä mielessä. Kertomusten miehet ovat armeijassa ja komentavat alaisiaan, he tekevät remonttia ja kertovat tarinoita, välillä he juovat viinaa ja pistävät tupakaksi. Tässä mielessä kirja on tervetullut lisä nyt aktiivisena vellovaan gender-keskusteluun, jossa sukupuolirooleja arvioidaan uudelleen nimen omaan miehen näkökulmasta.

Kelaranta antaa äänen sekä nuorille että vanhoille miehille, ja hän tuo esiin sukupolvien välisiä siltoja ja kuiluja. Mukaan tulee myös ”olemme veteraaneille velkaa” -ajatus, kun kirjailija päästää ääneen vanhan sotasankarin kirjan ensimmäisessä novellissa ”Aamu”. Kyseisessä novellissa laitapuolen kulkija nimeltään Santala syventyy sotajuttujen tarinointiin aamuyöllä Helsingin keskustassa. Santala kertaa sotatapahtumia itsekseen omiksi lämpimikseen. Muuta lämmikettä hänellä ei enää olekaan, on vain katu.

”Santalan suupieli valui sylkeä. Pipo oli syvällä päässä ja pää syvällä hartioiden sisässä. Tummanpunainen rohtuma oli vuorannut alahuulen, asvaltti hiertänyt toisen posken vereslihalle. Kengistä oli pohja kulunut puhki ja lanka juossut sukista niin ettei ollut paljon sukkiakaan.”

Heti ensimmäisestä novellista alkaen on ilmeistä, että Timo Kelaranta osaa kirjoittaa vetävästi ja myös tiivistää sanottavansa. Taitavaa kirjoittajaa on aina ilo lukea, kun tekstissä sanat ovat kohdallaan ja ajatus jatkaa lentoaan. Novellien henkilöt ovat suulaita ja tarinoivia, mutta kirjailijan tiukassa kontrollissa tarinat eivät junnaa paikallaan vaan etenevät ja kehittyvät. Kokoelma on huolella kirjoitettu ja huolella karsittu, novellit ovat aiheittensa kokoisia.

Kavala katala maailma

Kokoelman niminovellissa ”Sojuzin pojat” kirjailija päästää ääneen linja-autossa vuolaasti puhelevan rakennusmiehen. Mies häiritsee suulaudellaan muita matkustajia ja onnistuu lopulta hermostuttamaan linja-auton kuljettajankin. Jokaiselle tuttu tilanne on kuvattu hersyvän hauskasti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehen ajatus lentää täysin rajatta aiheesta toiseen, ja novelli ylistää luovaa tarinointikykyä. Nuivat matkustajatkin alkavat avautua kuuntelemaan häirikkönä puhelevaa miestä, ja erityisesti tarina kannon nokassa istuvasta hirvestä hymyilyttää itse kutakin.

”Hyvästi olis taas päivä ja viikko tehtynä, mutta ihan toisella tavalla olis pitäny kaikki junailla, on se kumma. Sitä vaan pitää ihmislapsen surra. Eläin ei semmosia sure ei murehdi, se ei siihen pysty. Vai onko joku sattunu näkemään hirven joka istuu aamutuimaan kannonnokassa, nojaa kavioonsa, sytyttää Nortin palamaan ja pohtii että perhana sentään, se olis sittenkin pitäny yöpyä tuossa etelärinteen puolella, siinä sitä olis ollu pehmut sammal ja runsaasti sieniä syötäväks.”

Loppuaan kohden kyseinen novelli saa synkemmän sävyn. Linja-auton tarinankertoja päätyy valittamaan, kuinka turhaa ihmisen elämä lopulta on ja kuinka pieniä ovat jätkän ilot: ”Perkele se on yhtä karu kaikille tämä elon kova kohtalo, joka pojalle sama laki, ei siihen oo maailmanhistoriassa erioikeuksia jaettu.”

Samalla tavalla myös Kelarannan muissa novelleissa tulee ilmi ikään kuin alaviitteenä muistutus, että maailma on loppujen lopuksi hyvin petollinen paikka, ja elämästä selviytyäkseen ihmisen ja erityisesti miehen on kehiteltävä erilaisia suojamekanismeja ja toimintamalleja.

Maailman kataluus ja ihmisten arvaamattomuus tulee hyvin tehokkaasti ilmi novellissa ”Tie, totuus ja elämä”. Novellissa kaksi verevää miestä on asuntoremontin kimpussa. Remonttia tehdessään he juttelevat niitä näitä ja siemailevat samalla olutta. Kelaranta lopettaa novellin leppoisan tunnelman hyvin tehokkaasti tuomalla tarinaan oudon käänteen. ”Tie, totuus ja elämä” on suorastaan malliesimerkki siitä, kuinka novelli päättyy kaikkein perinteisimmällä tavalla loppuyllätykseen.

Miehisen karuuden herkkä puoli tulee ilmi novellissa ”Vartio”, jossa kirjailija intoutuu Aleksis Kiven kaltaiseen runolliseen tunnelmointiin pienen ihmisen onnesta: ”Ei tiedetty sodista silloin, ei aavisteltu tulevia vaivoja ja haasteita. Paitariepuina pahasina saimme piehtaroida ja teutaroida, pitkin tuvan lattiaa vilistää. Kuistilla ja pihalla saatoimme pelehtiä, ajokoirien kanssa painia lyödä, elää elon viatonta alkutaivalta vasta.”

Valokuvaaja-kirjailija

Valokuvataiteilijana Timo Kelaranta on tyylillisesti erilainen kuin kaunokirjailijana, mutta sisällön tasolla on yllättäviäkin yhteneväisyyksiä. Kirjailijana hän on tarinoiva veijari, joka kertoo lukijalle ihmisten ja erityisesti miesten arjesta ja arkisista murheista. Kirjailija Kelaranta on realisti, kun taas valokuvaaja Kelaranta ohittaa arkihavainnon kuvaamisen ja keskittyy esineiden ja hahmojen yksittäisiin muotoihin. Ihmisten sijaan hän valokuvaa esineitä ja erilaisia kappaleita, ja ennen kuvien vedostamista hän raaputtaa ja leikkelee negatiivejaan. Realistinen esittävyys on hänen valokuvistaan usein hyvin etäällä.

Monografiassa Subimages (Musta Taide 4/2000) taidehistorian tutkija ja kriitikko Arja Elovirta kirjoittaa: ”Kelarannan viimeaikaisten teosten yhteinen nimittäjä voisi olla kaipuu kauneuteen, eheyteen, kivun ja pahuuden tuolle puolen.”

Samanlaisesta kaipuusta toisaalle tai ainakin tyytymättömyydestä nykytilanteeseen on loppujen lopuksi kyse Sojuzin poikien novelleissakin. Kirjailija Kelaranta pukee sanoiksi sen ahdistuksen, mihin valokuvaaja Kelaranta vaikeasti tulkittavasti vain viittaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto