Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoilijanvapaus

Tuomo Karhu, 6.3.2001
Timo Lappalainen: Poetic Licence s., LIKE 2001

”Poetic Licence” on vantaalaisen Timo Lappalaisen toinen kokoelma. Ensimmäinen ”Kaikki tapahtuu oikeastaan talvella” ilmestyi 1995 Taideteollisen Korkeakoulun lopputyönä ja vain sadan kappaleen numeroituna painoksena. Ei ihme, että Like kutsuu uutukaista esikoiseksi.

Lappalaisen kakkosesikoisen toinen osasto koostuu ykkösesikoisen parhaista paloista. Runot osoittavat Lappalaisen löytäneen äänensä ajat sitten, vaikka joitain runoista onkin korjailtu muun muassa turhia säkeenylityksiä siivoamalla.

Teos alkaa Ilkka Koposesta kertovalla runolla. ”Naiset hylkäsivät meidät, yksi toisensa jälkeen, toinen mies oli aina parempi”, Lappalainen kiteyttää kurjaakin kurjemman kuplettinsa juonen. Sielunveljeys käy selväksi ja Lappalainen jatkaa viisaasti muihin teemoihin.

Nelijakoisen kokoelman ensimmäisessä osastossa on pelkästään proosarunoja. Muoto palvelee hienosti Lappalaisen lakonista lausetta. Kivikasvoinen huumori ja armoton maailmankuva törmäilevät herkullisesti pitkin kokoelmaa; proosarunoissa se käy kaikkein laittamattomimmin.

Minä on paljas, oman elämänsä ulkopuolinen tarkkailija, jolla ei ole mitään menetettävää: ”Kerran eräs tuntematon vanha nainen ikuisti minut kertakäyttölautasen pohjaan. Mikä tahansa maailma mihin olen tervetullut, on parempi kuin se mistä minä tulen”.

Huumori puhdistaa surunsavuista ilmaa. Hupaisia heittoja tipahtelee pitkin matkaa. Tämäkin pohjattoman vakava toteamus kirvoittanee naurun yhteydestään irrotettuna: ”Jos luulee olevansa onnellinen, / on jäänyt jotain huomaamatta.”

Onni on minälle vain kohtalon kiusantekoa: ”vanhat heilat kukkivat kesäisin / he ovat nyt hyvissä käsissä / elämä oli hetken vahingossa kaunista”. Melkoista tilitystä, onneksi Lappalainen osaa tehdä sen vetävästi.

Lappalainen ammentaa populaarikulttuurista Dumbosta Love-yhtyeeseen. Sikäli hän on etäistä sukua amerikkalaiselle beatrunoudelle ja vaikkapa sen turkulaisille perillisille. Englanninkielinen nimi ”Poetic Licence” istuu Lappalaisen kirjan kanteen yhtä luontevasti kuin ”Show Time” Tapani Kinnusen.

Hyvinkin eri ikäisistä runoista koostuvaksi ”Poetic Licence” on ihmeen yhtenäinen. Johtuneeko siitä, että rakkauselämäänsä häpeämättömän subjektiivisesti tarkasteleva minä pysyy saman oloisena runosta runoon, kannesta kanteen.

Ehkä kokoelman nimi viittaakin runoilijan vapauteen nähdä ja tulkita maailmansa niin kuin haluaa. Tuo poetic licence on helppo suoda runoilijalle, joka joutuu päivätyössään (kirjastonhoitajana) sietämään mahdottomia erikoistehtäviä: ”Ammatiltani olen kävelevä tietosanakirja, vartija kirjojen kakolassa. Minulla on erikoistehtävä, mission impossible: runohylly on puhdistettava epäilyttävistä aineksista.”

Kriitikon mission impossible ei ole poistaa epäilyttävää ainesta arvostelukappaleistaan, mutta uskallan silti poetic licencellä jälkiviisastellen mainita, että olisin ottanut muutamat neljännen osaston bonusrunot – esimerkiksi ”Kirjailijatalossa 1 ja 2” – mieluummin rahana kuin sanatavarana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto