Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Manifestien Venäjä

Marissa Mehr, 25.8.2014
Tomi Huttunen (toim.): Venäläisen avantgarden manifestit 256 s., Poesia 2014

Taiteelliset julistukset liitetään usein Keski- ja Etelä-Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon villiin avantgardeen. Useimmat tuntevat André Bretonin kirjoittaman Surrealismin manifestin (1925), joka on noussut alan klassikoksi. Harvoin tiedetään, että Venäjällä julistamisen taito kehittyi monipuoliseksi taiteenlajiksi, ja manifestit olivat kymmenien eri kirjallisuusryhmittymien ja suuntausten kantava voima.

Venäläisen avantgarden manifestit on ensimmäinen kattava suomennosvalikoima venäläisiä 1900-luvun alun ohjelmajulistuksia. Tomi Huttusen alustus avaa hyvin venäläisen avantgarden historiaa ja erityisluonnetta. Kokoelman julistusosaston aloittaa kenties Venäjän tunnetuin manifesti ”Korvapuusti yleiselle maulle” (1912), jonka tiedetään olevan alun perin kubofuturisteissa vaikuttaneen Vladimir Majakovskin käsialaa.

Kubofuturismin lisäksi kirja esittelee egofuturismin, sentrifuugan, runouden ullakon, imaginismin, 41°-ryhmän, nitševokit, fuismin, biokosmismin, luminismin, LEFin, konstruktivismin, emotionalismin, ekspressionismin sekä OBERIU-ryhmän.

Itsesyntyinen kulttuuri

Venäläiset avantgardistit kielsivät jo varhain suhteensa eurooppalaisiin sisariinsa sekä näiden  vaikutteisiin. Sana oli venäläisille futuristeille itsesyntyinen, ja tämä periaate koski lopulta myös muita kulttuurin osa-alueita aina kuuluisaa ”venäläistä sielua” myöten.

Kirjallisuudentutkija ja formalisti Viktor Šklovskin tunnetut artikkelit syntyivät kubofuturistien uudenlaisen runouskäsityksen myötä. Šklovskin tekstejä on aiemmin suomennettu Venäläinen formalismi -antologiaan (SKS 2001). Tuoreessa kokoelmassa teoreetikolta on julkaistu artikkeli ”Sanan ylösnousemus” (1914).

Vaikka avantgardistit olivat äärimmäisiä monessa asiassa, uskollisuus omalle kirjallisuusryhmälle ei kuulunut näihin seikkoihin.

Itsesyntyisen sanan pohjalta ponnisti ajatus ihmiselle ominaisesta alkukielestä. Nuorena nukkunut runoilija Velimir Hlebnikov julistaa vuonna 1919 julkaistussa ”Meidän perustamme”-julistuksessa seuraavasti: ”Näin ollen järjentakainen kieli on tulevan maailmankielen sikiö. Vain se pystyy yhdistämään ihmiset. Järjelliset kielet erottavat heitä jo.” (s. 43) Tämä järjentakaisen kielen, zaumin, nimeen dadaisteja lähenevä nitševokkien ryhmä myöhemmin vannoi ryhmittymistä kenties eniten.

Vaikka avantgardistit olivat äärimmäisiä monessa asiassa, uskollisuus omalle kirjallisuusryhmälle ei kuulunut näihin seikkoihin. Muun muassa Majakovski ja Vadim Šeršenevitš kuuluivat uransa aikana useampaan eri ismiin. Tämä oli mahdollista, vaikka ryhmät saattoivat julistaa toisistaan radikaalisti eroavien periaatteiden puolesta.

Egoismia ja toisten rajoittamista

Kun avantgarde sai tulta alleen, itsensä kohottamisesta sekä toisten mitätöimisestä tuli taitolaji. Igor-Severjaninin luotsaama egofuturismi keskittyi – kuten jo nimikin viittaa –  ennemmin dandyna patsasteluun kuin runouden mullistamiseen. Useat ryhmät putosivat lopulta tähän kuoppaan; 1920-luvulla runoudesta tuli toissijaista, ja manifesteja alettiin julkaista kirjallisena tuotantona.

Suurin osa ryhmistä allekirjoitti sen, että historian painolastista tuli päästä, jotta kirjallisuus voisi kehittyä. Hlebnikovin mielestä Aleksei Krutšonyhin viisisäkeisessä nonsense-runossa ”on enemmän kansallista venäläistä kuin koko Puškinin runoudessa” (s. 26). Ryhmä 41° taas uhosi – tai lupasi – pujottavansa maailman uuteen akseliin. Uutta akselia ei kuitenkaan ole näkynyt, eikä Puškinia unohdettu.

Aivan toisenlaista itsetehostusta harjoitti LEF, jonka mielestä taide tuli valjastaa yhteiskunnan ihanteiden mukaiseen käyttöön. Tämä Taiteen vasen rintama (Levyi Front Iskusstva eli LEF) koki monien muiden tavoin olevansa ainoa oikeanlaista estetiikkaa taiteessaan harjoittava ryhmä. Tällaisella ajattelulla oli myös synkkä puolensa, kuten ryhmän esittelyn kirjoittanut Mika Mihail Pylsy toteaa: ”juuri LEF oli ensimmäisiä dogmatismin, suvaitsemattomuuden ja kirjallisuusdiktatuurin peräänkuuluttajia Neuvostoliiton kirjallisuushistoriassa”. (s. 178)

Avantgarden joutsenlaulu nähtiin 1920-luvun lopulla OBERIUteissa, johon kuului yksi Venäjän tunnetuimmista avantgardisteista: Daniil Harms. Ryhmän jäsenten surullisen kuuluisat leirikohtalot olivat kaikessa traagisuudessaan näyttävä päätös venäläiselle avantgardelle.

Kuvan ja sanan liitto

Kokoelmaan suomennettujen tekstien lomassa on kuvia alkuperäisistä käsikirjoituksista. Tämä on erittäin hedelmällinen ratkaisu muun muassa siksi, että ainakin kubofuturistit olivat usein kuvataiteen koulutuksen saaneita. Näin ollen he myös tekivät kirjansa itse.

Avantgardisteilla kuva ja sana eivät olleet toisistaan erillisiä, kuten ei useilla eurooppalaisillakaan aikalaisilla. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä itsetehtyjen runoantologien lisäksi on fotomontaasia harjoittaneen kuvataiteilija Aleksandr Rodšenkon kuvittama Majakovskin Pro eto -runokokoelma (1923).

Sen lisäksi, että kuvaa ja sanaa yhdistettiin, myös sanoilla ja äänteillä luotiin visuaalisuutta. Kirjan kannessa on Hlebnikovin foneettinen runo Bobeobi (1914), jossa maalataan kasvot äänteiden avulla.

Laadukasta käännöstyötä

Teos on toimitettu huolella, ja esittelytekstit ovat yllättävän tasalaatuisia informaatiotulvasta huolimatta. Helsingin yliopiston opiskelijoista koostuvassa kääntäjäryhmässä on useita tuttuja nimiä. Esimerkiksi Pauli Tapio on jo osoittanut pätevyytensä suomentajana muun muassa palkituilla Sergei Dovlatov -käännöksillään. Anni Lappela on kääntänyt antropologi Tšuner Taksamin kokoaman Siperian kansojen satuja -satukirjan (Idiootti 2013).

Heidän lisäkseen suomentajina ovat olleet Siiri Anttila, Elisa Harvala, Mika Mihail Pylsy, Liisa Bourgeot, Miro Järnefelt, Sanni Koski, Kiril Kozlovsky, Mika Rassi, Eila Mäntysaari, Elli Salo sekä Riku Toivola. Toivottavasti nimien joukossa on tulevia ammattikääntäjiä.

Venäläisen avantgarden manifestit tarjoaa kattavan esityksen 1900-luvun alun moderneista kirjallisuusryhmittymistä. Teos on oiva jatko viime vuosina ilmestyneille kirjallisuushistorioille ja se syventää nätisti Venäläisen kirjallisuuden historiassa (Gaudeamus 2011) alustettua avantgardea.

Erityisen ajankohtaiseksi manifestikokoelman tekee se, että sata vuotta sitten pienissä kirjallisuusryhmissä sanavapaus oli hämmästyttävän suurta. Sana oli vapaa ja itsesyntyinen, suorastaan mielivaltainen. Tätä juhlaa jatkui vain hieman yli kymmenen vuotta, sillä ongelmia alkoi ilmetä jo 1920-luvulla. 1930-luvulle tultaessa avantgarderyhmät vaiennettiin, ja vuoden 1932 Neuvostokirjailijoiden liiton kokouksessa ainoaksi viralliseksi kirjallisuudeksi tuli valtion tukema sosialistinen realismi. Toivotaan, ettei historia toista itseään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto