Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luonnoksen luonnos

Pauli Tapio, 8.10.2012
Tomi Sonster: Luonnos seikkailuksi 58 s., Ntamo 2012

Tomi Sonsterin toisen runokokoelman takakannessa sanotaan hänen esikoiskokoelmaansa hyvän vastaanoton saaneeksi. Se on epätarkkaa, sillä mitään vastaanottoa ei Siihen mihin tonttu astuu (2009) varsinaisesti saanut. Helsingin sanomien kritiikissä Henriikka Tavi kyllä kehaisi joitakin Sonsterin omalaatuisuuksia mutta suhtautui tuimasti itse teokseen. Kehut koskivat poikamaista actionrunoutta yleisesti, mutta moitteet kohdistuivat tarkasti Sonsterin runoihin.

Muita arvioita ei Googlen ensimmäisellä hakusivulla ole, joten marginaalirunoudesta on kyse. Mutta marginaalissa voi olla monella tapaa. Kumpi lie on luettu useammin läpi, Siihen mihin tonttu astuu vai Finnegans Wake?

Marginaalisuus ei ole laatukriteeri. Ei varsinkaan runoudessa, joka on itsessään jo melko marginaalinen kirjallisuudenlaji. Lisäksi runous marginalisoi itse itseään tai ainakin osia itsestään olemalla hyvin muotitietoista. Tietyt kirjoittamisen tavat (kokeellisuus, proosarunous) synnyttävät tiettyinä aikoina sosiaalisia verkostoja, kisälli-esikuva -suhteita ja ateljeekritiikkiä. Kaikki tämä ylläpitää intoa ja energiaa itse kirjoittamiseen ja vaikuttaa vahvojen teosten, ilmiöiden ja muutosten syntyyn. Siksi Helsingissä, Jyväskylässä ja Turussa tapahtuu omanlaistaan runoutta.

Entä Oulu? Sieltä ovat kotoisin esimerkiksi Tomi Sonster ja Miki Liukkonen, joista kumpikaan ei oikein kuulu mihinkään laajemmin tunnettuun koulukuntaan tai kategoriaan – eivät valtavirtaan eivätkä liioin avantgardeen. Liukkosen päähän uuden Saarikosken parransänki sopii vain markkinointiväen mielestä, ja viimeinen asia, jolle he perustavat päätöksensä, on poetiikka. Sonsteria taas ei ole markkinointiväki brändäämässä miksikään, ei ainakaan uudeksi joksikin, sillä verrokkien löytäminen edellyttäisi kaivautumista yhä syvemmälle marginaaleihin.

Entä Sonster?

Luonnos seikkaluksi ei ole kokoelmallisesti mitenkään onnistunut teos. Myöskään Siihen mihin tonttu astuu ei toiminut kokoelmana. Molemmat teokset ovat liian epätasaisia. Runot ovat hyviä ja huonoja, erinomaisia ja surkeita. Mutta vain tasavertaiset runot voivat tukeutua toisiinsa, piiloutua toistensa selkien taakse, hedelmöittyä toisistaan ja olla yhdessä merkitsevinään jotain enemmän kuin yksittäisinä.

Esikoiskokoelman kohdalla tämä ei erityisemmin haitannut, sillä se ei pyrkinytkään rakentumaan kokonaisuudeksi. Luonnos seikkailuksi taas yrittää kertoa tarinaa, joskin viitteellisesti. Runot on kirjoitettu jonkin vaihtoehtoisen todellisuuden päälle, jota ei selitetä. Ne sijoittuvat kaupunkiin, jossa on hirviöitä, ”tulkitsijoita”, pormestari, jättiläislintu, elämän rajaa symboloiva hautausmaan muuri, raadonsyöjiä, meedioita ja kummituksia. Kaikki nämä ovat runoissa aktiivisina toimijoina.

Valeyksisarviset vaivaantuvat
tulkitsijoiden läsnäolosta,
seivästävät isäntänsä,
jotka paljastuvat vampyyreiksi,
sitä kukaan ei ehdi huomata;
on kiire polttaa noita.

Sinun täytyy ehtiä luokseni ennen roviota,
sillä nousen ylös
vampyyrien tuhkat sekoittuneena omiini
ja sen jälkeen neuvoni
voivat sisältää taka-ajatuksia.

Edellä mainitut ”tulkitsijat” esiintyvät runoissa taajaan. Ne ovat määrittelemättömällä tavalla katala heimo, jota vastaan puhuja kamppailee. Lukiessani mietin, kuulunkohan minäkin tuohon heimoon. Nimittäin hahmotan runojen omituisuuden alta selkeää sanomaa. Nämä ovat tulkittavia runoja: täynnä satunnaisilla omalaatuisilla tavoilla ilmaistuja yleisiä totuuksia. Sonster kirjoittaa isyydestä, turvattomuudesta, yhteisöstä, pyrkimisestä ja tyrehtymisestä.

Toisaalta ihmettelen hänen outoa ilmaisutapaansa. Siitäkin nauttii. Sonster taitaa modernistisen epävakauden kadehdittavan intuitiivisesti. Vaikuttaisi, ettei hänelle ole temppu eikä mikään sanoa milloin vaan jotakin absurdia ja kirkasta: ”Noita kiinnittää höyhenet risuun/ ja kutittaa sillä halvaantuneen käsiä./ Kun potilas puristaa sormensa nyrkkiin,/ sirpaleet kokoontuvat lautaseksi.”

Runojen toiminnallisuus taas takaa sen, etteivät ne jää pelkiksi merkityksiksi, kuviksi ja symboleiksi. Kun noita työntää höyhenen risuun, se on hyvin määrätietoista. Vaikka onkin merkityksellistä, se myös todella tapahtuu. Tässä mielessä Sonster rakentaa runoihinsa proosarunomaista kertovaa jännitettä.

Runojen toiminnallisuus takaa sen, etteivät ne jää pelkiksi merkityksiksi, kuviksi ja symboleiksi.

Muodoista ja kielestä ei pahemmin ole syytä puhua. Runot jakaantuvat säkeisiin, joiden rajat käyvät likimääräisesti yksiin kieliopillisten fraasien rajojen kanssa. Lauseissa ei ole hioutuneisuutta. Kuuliaisesti palveleva kieli ohjaa huomion pois itsestään niihin asioihin, joista se kertoo.

Suomessa on tieteis-, fantasia- ja kauhurunoilijoiksi nimitetty muitakin: Tuukka Hämäläinen, A. W. Yrjänä (CMX:n Talvikuningas -albumiin viitaten) ja Mark Mallon. Luonno seikkailuksi ei jotenkin oikein sovi tähän joukkoon sillä siinä on kauhuhenkeä vain universaalin lyyrisyyden peitteeksi. Maailma, jota runot rakentavat, jää niin keskeneräiseksi, että lopulta tulkinta voittaa tapahtumisen, joka ei kiinnity mihinkään laajempaan viitekehykseen vaan pysyy absurdina.

Sopivin verrokki Sonsterin runoille on ehkä hieman yllättävä. Kari Peitsamo on uransa aikana julkaissut myös runokokoelmia. Niissä on samaa sarjakuvamaisen absurdia minimalismia kuin Sonsterillakin.

Palaan kritiikin alkuosaan. En tiedä, millaisessa yhteisössä Sonster kirjoittaa, jos missään. Jokin mahdollisuus on kuitenkin jäänyt käyttämättä, kun Luonnos seikkailuksi jää niin kepoiseksi. Nimikin on ongelmallinen, sillä kirja todellakin on luonnos – myös muussa kuin tekijän tarkoittamassa mielessä. Runot ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta jotain lisää olisi vaadittu tämän kasvattamiseksi kokonaiseksi teokseksi. Kenties korkeampi julkaisukynnys ja kovemmat tekopaineet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto