Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoa vai proosaa: älykkään älyttömiä juttuja

Ilkka Pernu, 17.10.2002
Tommi Liimatta: Avainlastu s., WSOY 2002

Tommi Liimatan Avainlastu on kokoelma noin yhden sivun pituisia, muodoiltaan vaihtelevia tekstejä. Teos on luokiteltu runokokoelmaksi, vaikka Liimatta itse luuli kirjoittaneensa proosaa. Avainlastun tapauksessa raja todellakin on häilyvä, vaikka teoksen nimeen on kätkettynä eräs määrittely: Avainlastu liikkuu avainromaanin ja Juhani Ahon nimeämien lastujen vaikeakulkuisessa välimaastossa.

Avainlastu on Tommi Liimatan (26 v.) ensimmäinen kirjallinen teos. Paremmin hänet tunnetaan rock-yhtye Absoluuttisen Nollapisteen solistina ja lauluntekijänä. Liimatan tekstejä on aina pidetty älyllisesti motivoituneina, mikä on antanut yhtyeellekin älykkömaineen. Tekstit ovat saaneet usein suuremman huomion kuin sävel; musiikki on eläimellistä, vaistoihin vetoavaa, kirjallisuus älyyn. Siksipä monien mielestä Liimatan kirjallista esikoisteosta on saatu odottaa harvinaisen pitkään.

Jokainen Avainlastun katkelma on oma kokonaisuutensa. Jutut kuitenkin kommunikoivat keskenään. Samat henkilöt ja tapahtumapaikat liikkuvat tekstistä toiseen, sama tilanne voidaan kertoa eri näkökulmasta ja eri kertojan silmin. Yksittäiset säkeet voivat myös toistua ilman, että toistuvien lauseiden välillä olisi suoraa logiikkaa.

Hankalaksi tilanne käy viimeistään siinä vaiheessa, kun on ryhdyttävä analysoimaan Avainlastua. Lukeako tarina- vai kuvalähtöisesti? Muoto pääasiassa on runoille tyypillinen, säejakoineen päivineen, mutta tarinan kerronnan poljento viittaa proosaan. Toisaalta soljuva teksti vaikuttaa rytmikkäältä, laulumaiselta. Mistä siis olisi hedelmällisintä aloittaa? Avainlastu on kokonaisuus: teoksessa on koherentteja, harmoniaa ylläpitäviä ja tekijän näköisiä piirteitä. Tarkastellaanpa niitä. Yritetään unohtaa lajityyppiodotukset.

Arjen sarjakuvaa

Ominaista Tommi Liimatan teksteille on toteavuus. Avainlastu on täynnä huomioita arkisista asioista – Liimatta pukee sanoiksi ajatuksia, jotka ovat olemassa, mutta joita ei tiedosteta. Hyvän kirjailijan ominaisuus on ympäristön havainnointi ja piilossa olevien itsestäänselvyyksien paljastaminen. Tämän Liimatta hoitaa suvereenisti, mutta toteava tyyli on pidemmän päälle raskas. Pelkkä kuvailu ei luo tapahtumiin riittävästi liikettä, jota sekä proosa että lyriikka vaativat. Mieleen tulee sarjakuvakerronta: Liimatan omissa sarjakuvissa Vähän hyviä juttuja ja Rengin tarpeet on samankaltaisia elementtejä.

Kuva kuvalta kokonaisuus hahmottuu tai ainakin syntyvät kehykset, joihin lukijan mielikuvitus sijoittaa puuttuvan. Liimatta jättää mielellään tekstiin suuria aukkoja. Ensivaikutelmalta Avainlastussa yhdistellään asioita mielivaltaisesti, mutta mitä kauemmin kirjaan jaksaa paneutua sitä oivallisempia huomioita saa palkkiokseen. Lukeminen vaatiikin älyllistä orientoitumista, tuloksena on ymmärryksestä nauttimista.

Tyhjentävä määritys ei älyllisyys Avainlastulle ole. Teksti harjoittaa ilmiselvää lukijan harhaanjohtamista; Liimatta kirjoittaa toisinaan aivan mielettömiä juttuja. Vastapainona staattiselle totuuksien laukomiselle ovat absurdiudet. Samaan tapaan kuin epäluotettavan kertojan motiivit ovat vaikeasti hahmotettavissa, ei Avainlastun henkilöiden toimia osaa ennakoida. Teoksessa on beat-henkistä surrealismia ja tajunnanvirtamaista ajatuksenkulkua. Muuttofirman mies tekee kesken sohvankantamisen tarpeensa vedellä täytettyyn lavuaariin ja ihailee tekelettään: “Oikea kuningas, katkesi vasta / osuessaan vauvanpituisen altaan pohjaan. / Mutta sen muoto vasta hämmästytti: / sormia myöten erehdyttävä mallinuken käsivarsi! / Kynsien tilalla oli puolukka, / se ei sula.“

Vakavaa huumoria

Kirjailijoiden helmasynti, itsestään ja omasta elämästään kirjoittaminen, on usein puuduttavaa, mutta Avainlastussa lopputulos on riittävän omaperäinen, ja mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Tarinat ovat tarpeeksi älyttömiä, että niistä jaksaa innostua. Henkilöt ovat groteskeja sekopäitä, niitä ihmisiä, jotka lähikaupan kassalla kovin usein hengittävät niskaan: “Kumikäsi noukki pussiin pystykorvan paskaa / ja sanoi Jounille ’Minä anta sinulle kymppi jos / sinä tappa tuo koita / äsh paska joka paikka’”. Moralistisesti Liimatta ei ihmisiä esittele, ennemminkin kyseessä on inhimillisten ominaisuuksien kuvaus.

Huumori on eräs Avainlastun ominaisuuksista. Parhaat komediat syntyvät (itse)ironiasta, absurdiudesta ja vakavuudesta. Avainlastussa yhdistyvät nämä kaikki: “Neljä-viisi vuotta vielä ja toimialani on / kioskimurrot, parhaat juttuni helvetin / huonoja, laulan menestyskäännöksiä / ja haukun taustabändiä keikalla, / nousen hissillä 10th Flooriin enkä ainoana sekakäyttäjänä.“ Olisi kuitenkin vääryys luokitella Avainlastu komiikaksi; vakavuus ja huumori ovat molemmat mukana kuin vastapainoina toisilleen.

Mielenkiintoisena kuriositeettina joidenkin sivujen alalaidoissa vilahtelevat kommentit, ulkopuolisen henkilön toteamukset. Niiden yhteyttä itse päätekstiin en ymmärrä, mutta itsessään ne edustavat hyvin Tommi Liimatan omaperäistä huumoria. Ei lauseen “Annikki Kariniemi on Suomen Roy Orbison“ komiikan logiikkaa osaa selittää – silti suupielet vääntyvät hymyyn kerta toisensa jälkeen.

Avainlastu kommentoi monia kirjallisia teemoja ja tekniikoita: matkakuvausta, kollaasitekniikkaa, itsereflektiota. Omalla lakonisella tyylillään Liimatta arvioi kulttuurin ja sanataiteen merkitystä. “Tunnistamme huonon runon: se ei tunnu munissa asti. Siksi pornografia on runoutta turvallisempi sijoitus jos erektio arvottaa elämyksen.“

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto