Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Totuuden ja kauneuden konservatiivi

Vesa Rantama, 2.10.2010
Tommi Melender: Kuka nauttii eniten s., Savukeidas 2010

Savukeidas on verrattain lyhyessä ajassa profiloitunut Suomen aktiivisimmaksi esseiden julkaisijaksi. Näitä Virossa halvalla painettuja vihaisten miesten kirjoittamia kiiltäväkantisia pokkareita on puskettu markkinoille sellaisella vauhdilla, että paikoin on alettu puhua savukeidaslaisuudesta. Tällä tarkoitettaneen jonkinlaista epäsovinnaisuutta, kriittistä vastakulttuurin henkeä, mutta myös konservatiivista asennetta ajan ilmiöihin ja viehtymystä verrattain epämuodikkaisiin asioihin: katolinen kirkko, Pentti Linkola, 1950-luvun modernismi, isoisän piippu ja klassinen sivistys.

Tommi Melender tuo uuden esseekokoelmansa avaustekstissä tähän listaan myös jääkiekon, jonka fanittamista on Melenderin mukaan kulttuuripiireissä vaikea tunnustaa. Tuo laaja essee, Miesten peli, on joka tapauksessa hieno tapa tehdä se. Siinä Melender kertaa oman kiekkofaniutensa syntyä ja kehitystä Suomen joukkueen 1970- ja 1980-lukujen pelejä ja harmaata vantaalaista lähiötaustaa vasten.

Yhtäältä hän korostaa, että jääkiekosta ei pitäisi etsiä mitään suurempaa symboliikkaa, toisaalta taas näkee tärkeissä peleissä häviämisessä herooista kauneutta, joka pakottaa kasvokkain olemassaolon realiteettien kanssa – toisin kuin voittaminen, joka ruokkii addiktion lailla epätervettä egoa.

Tämä ilmeinen ristiriita ei huku Melenderiltä itseltäänkään, vaan hän tekee siitä hedelmällisen antamalla maajoukkueen valmennusjohdon mietittäväksikin kelpaavan analyysin:

”Uskon, että henkistyneempi ja esteettisempi asennoituminen lajiin voisi vapauttaa voittamisen pakkomielteestä. Pelaajat esiintyisivät jäällä rennommin, jos addiktion julma kääntöpuoli, hillitön tappion pelko, ei pakottaisi heitä puristamaan mailan vartta. Eikö juuri ajatus voiton menettämisen karmeudesta saanut Suomen pelaajat lamaantumaan vuoden 2003 puolivälierissä?”

Voiko kulttuuri-ihminen tarjota jääkiekolle mitään parempaa?

Tietysti Savukeitaan esseistit – Tero Tähtisen maailmoja syleilevästä backpacker-henkisyydestä Antti Nylénin hieman nurkkakuntaiseen esteettiseen ehdottomuuteen – ovat todellisuudessa hyvin kirjava joukko, joita ryhmäuskollisuuden sijaan määrittelee tarve löytää itsenäinen näkemys massakulttuurin hallitsemassa maailmassa. Melenderkin on tullut tunnetuksi aivan muista yhteyksistä ja suuremmalta kustantamolta, runoilijana, romaanikirjailijana, aktiivisena bloginpitäjänä ja Finlandia-ehdokkaana.

Joka tapauksessa hänen esseisiinsä tuntuvat sopivan monet Savukeidas-karikatyyrin piirteet: hän vastustaa edistyksen ja kehityksen tapaisia termejä ja porvarillista rahan ylivaltaa, kaihoaa vanhaan Eurooppaan, epäilee Ranskan vallankumouksen siunauksellisuutta, uskoo ihmisen pahuuteen, siteeraa Linkolaa. Olisi kuitenkin epäreilua ja halpahintaista lyödä mitään ahdasta leimaa kirjan päälle, sillä huomion Melenderin tekstissä vie laaja-alainen lukeneisuus ja punnittu, yksilöllinen ja maltillinen näkemys.

Henkilökohtaisuuden taide

Kaunokirjallisuutena esseessä on aina jotain narsistista, ja näin pitääkin olla. Myös Melenderin kirjasta aistii ilon, jota kirjoittaja tuntee saadessaan estoitta levittää itselleen tärkeät asiat paperille, (potentiaalisten) lukijoiden eteen. Parasta esseissä onkin, että yhden lukeminen syventää toisen ymmärtämistä.

Vaikka Melender ehkä vaatimattomuuttaan pitäytyy taka-alalla ja jakaa vain ajoittaisen anekdootin omasta elämästään, kuva kirjoittajasta syvenee tekstin edetessä. Hän kirjoittaa kirjailijan yhteydestä lukijaansa:

”Tekstiin syventyminen hälventää ympäristön häiriötekijät ja lukijasta tuntuu, että hän on tekemisissä ystävän kanssa, joka puhuu hänelle, auttaa häntä oivaltamaan sellaista, mitä hän on aikaisemmin korkeintaan aavistellut saamatta siitä kiinni tai osaamatta pukea sitä sanoiksi.”

Juuri tuollaisen lohdullisen tunteen Melenderin teksti parhaimmillaan saa aikaan: hän tuntuu ymmärtäneen, että essee on kirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin.

Tässä henkilökohtaisuudessa on myös kääntöpuolensa. Kirjassa on kolme esseetä, joissa Melender kirjoittaa selvästi itselleen tärkeimmistä kirjailijoista – Gustave Flaubertista, Michel Houellebecqista ja Don DeLillosta. Niissä hänen kirjailijaminänsä sulautuu idoleihinsa täysin ja kritiikittä, etäisyydenotto olisi voinut tehnyt hyvää.

Etenkin DeLillon Valkoista kohinaa käsittelevä essee toimii lähinnä esittelytekstinä itse kirjaan, teoksen tuntevalle se ei juuri uutta anna – Melender on simulaatioanalyysinsa kanssa vaarassa itse sortua halveksimaansa postmoderniin tulkintaan, joka on ”totaalisempi kuin todellisuus itse”. Ehkä Valkoinen kohina vain on niin täysi ja älykäs kirja, että se myös analysoi itsensä, jolloin Melenderin essee vaikuttaa lähinnä marginaalimerkinnöiltä.

Melender olisi voinut hyödyntää ilmiselvää kriittistä potentiaaliaan ja kirjoittaa perusteellisemmin myös jostakin halveksimastaan kirjasta tai ilmiöstä, vaikkei pitäisikään niitä sen arvoisena. Nyt monet kritiikin pistokset jäävät puolivillaiseksi ja perustelemattomiksi: George Orwellin romaanien kaltaisten klassikoiden kutsuminen ”epäonnistuneiksi romaaniyritelmiksi” (s. 105) vaatisi enemmän kuin epämääräisen samaistamisen propagandakirjallisuuteen.

Haluaisin lukea taloustoimittajanakin työskentelevältä Melenderiltä journalistisen analyysin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta – niin paljon lupauksia herättää tämä satiirinen pätkä Houellebecq-esseen alussa:

”Dekkareiden maailma on looginen syiden ja seurausten kokonaisuus. Rikokset ankkuroituvat huojentavan yksiselitteisesti sosiaaliseen todellisuuteemme. (…) Sankaripoliisit yrittävät uutterasti ratkoa rikoksia, mutta viheliäinen byrokratia ja julkisen talouden säästöt hankaloittavat heidän työtään. Yksityiselämässään sankaripoliisit kohtaavat modernisaation mukanaan tuomia perhe- ja parisuhdeongelmia.” (s. 85)

Yksityisestä yleiseen

Kuka nauttii eniten on esseeteoksena huolella rakennettu – jää vaikutelma mietitystä dramaturgiasta. Aluksi henkilökohtainen kasvutarina urheilun ja miesten maailmasta, sitten neljä yleisen ja yksityisen välillä sukkuloivaa kirjallisuusesseetä, joista käy hyvin ilmi, että Melender uskoo taiteen sisältämään totuuteen ja kauneuteen.

Viimeiset kaksi tekstiä, ”Hyvyyden ideologia” ja ”Vanha Eurooppa”, puolestaan sisältävät hyvinkin sisältörikasta ja uskaliasta kulttuurianalyysia, ja kokonaisuus jäisi puutteelliseksi ilman niitä. Ensimmäisessä Melender kritisoi sinisilmäisesti ihmisen hyvyyteen uskovia kulttuurihumanisteja aiheista raskaimpien, keskitysleirien ja toisen maailmansodan, kautta. Toinen taas on outo kiintymyksen osoitus vanhalle, sairaalle ja sotien piinaamalle maanosalle, joka silti on jollain lailla aidompi kuin ”ostajien ja myyjien lauma” Atlantin toisella puolella.

Esseiden aiheet voivat paperilla kuulostaa loppuun kalutuilta, mutta Melender onnistuu kulttuurihumanistin konservatiivisella eetoksellaan herättämään ne henkiin. Hän on esimerkillisesti pysyvien arvojen puolella kasvukauden ja lyhytnäköisten voittojen huumaa vastaan – ja onnistuu kuulostamaan järjen ääneltä jääräpäisen menneeseen takertujan sijaan.

Konservatiiviksi Melender on erityisen pohjoismaiseen tapaan melkoisen vasemmalla, mutta vasemmalle suuntautunutta lukijaa jää hieman häiritsemään hänen elitistinen asenteensa ihmiskunnan suurta enemmistöä kohtaan. Hänelle suurin osa ihmisistä on peruuttamattomasti markkinafundamentalismin lakien vietävissä, ”positiivisen ajattelun gurujen” höynäytettävissä ja tilastollisesti ohjailtavissa – jatkuvasti lisää leipää ja sirkushuveja vaatien.

Ehkä Melender voisi tutustua useampiin lajitovereihinsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto