Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lukija kiittää

Markku Kaskela, 16.11.2011
Tommi Melender: Lohtu 288 s., WSOY 2011

Myönnän heti kärkeen: tykkäsin lukea tätä kirjaa. Luin heti ensi lojumalta reilut seitsemisenkymmentä sivua. En tuntenut sen jälkeen kertaakaan palaavani opuksen myötä jonkinmoisen läksyn pariin. Toki Lohdulla oli hitusen ennakkopaineita, hra Melender kun onnistui jo aikamoisen hyvin Ranskalaisessa ystävässään, saati blogikirjoituksissaan, jotka ovat olleet genren järkevimpiä lukea. Mutta jo muutaman sivun jälkeen Lohtu lähti porhaltamaan omia suvereeneja teitään. Sen on selvästi kirjoittanut ihminen, joka tykkää tekemisestään ja on yhtä tekstinsä kanssa.

Myönnän myös sen, että ennen lukukokemusta olin tullut silmäilleeksi joitakin jo Lohdusta ilmestyneitä arvioita. Minuun ne eivät näemmä vaikuttaneet. En pidä Lohtua lainkaan kikkailevana, minusta se on peräti hämmentävän ”perinteinen” romaani ja samaan aikaan kirjoitettu hyvin raikkaasti, uusille urille löytäen.

Perinteisyydellä tarkoitan lähinnä sitä päähenkilöiden sydämenpaloa, jolla he tarkkailevat maailman hurlumheitä ja johon he myös tunnustavat aika ajoin osallisuutensa. Ja silti kirjan kumpikin päähenkilö, sekä Elis Mäki että Johan Rautio, pysyvät lukijalle kädenmitan päässä ja hengittävät.

Ei yhtään hassumpaa, lukija kiittää. Kirjan henkeä mukainen: täysin kuvitteellinen ja täysin todellinen lukija kiittävät.

Erittäin hyvätuloinen lähtee rahvaan pariin köyhäilemään

Kirjan motto on Roland Barthesilta: Vain toinen voisi kirjoittaa minun romaanini. Moton voi lukea hyvinkin ylevänä ajatuksena, minä luen sen myös puolivitsinä. Ja väitän, että näin myös kirjailija Melender on tehnyt, tämä hienonhieno rajankäynti kun käy läpi Lohdun.

Se leikkii, ja on silti totisinta totta.

Vai mitä sanotte, kun Lohdun toinen päähenkilö markkinointisemiootikko Elis Mäki lähtee Töölöstä vapaaehtoiseen prognoosiin eli muuttaa Pietarinlaaksoon (vahva epäilys, löytyy Vantaalta), koska omien sanojensa mukaan ei tule mukamas ”töölöläiseksi” millään. Eikä se luettuna tunnu yhtään sellaiselta kuin voisi olla: erittäin hyvätuloinen lähtee rahvaan pariin köyhäilemään, oppimaan elämään, näkemään itsensä kirkkaammin etc.

Toki markkinointisemiootikko näinkin tekee, mutta se ei ole kirjoitettu pintaan. Lukija kiittää.

Lohtu leikkii ja on silti totisinta totta.

Samaa rajankäyntiä on Johan Raution, elokuvamaailman kultapojaksi singahtaneen Elis Mäen lapsuuden ystävän, kiemuroissa suuressa maailmassa. Rautio tapaa muun muassa Ranskan presidentin Sarkozyn eikä se törrötä lainkaan niin vaivaannuttavana, ”liian isona” juonen ulokkeena kuin voisi pikimältään odottaa. En tiedä miten paljon kokemusta kirjailija Melenderillä on Cannesin elokuvajuhlista, filmimoguleista tai muusta sellaisesta, mutta varsin luontevasti ja uskottavasti hän marssittaa tätäkin henkilögalleriaa ja antaa Raution varsin triermäisen hahmon kekkaloida siellä seassa.

Lukija kiittää jälleen: Johan Rautio on Johan Rautio, pohjimmiltaan Kokkolasta lähtöisin oleva nyhverö, syvästi uskonnollisen äidin isätön poika. Ja urpo, mutta aika fiksu sellainen.

Kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää

Tietenkin kirjan mittaan herää valistunut kysymys: entä kirjan naishahmot? Kyllähän mies aina miehistä osaa (periaatteessa) kirjoittaa, mutta entä naiset? Millaisessa roolissa kirjailija kuljettaa heitä tarinassaan? Ovatko naiset päänsäryn alku, jota kumpikin sankari hengessään potee? Vai ovatko naiset Panadol Zapp (voi lukea juuri niin kuin kirjoitin)pystysuoran seinämän edessä?

Sanalla sanoen, puuttuuko näiltä ihmisiltä rakkaus, kummaltakin sukupuolelta, yhtä paljon?

Minusta kirjailija Melender esittää Lohdun naiset yhtä tasavertaisesti kuin sen miehetkin. Vanha viisaus: ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää, mutta useimpia pitää osata kunnioittaa, myös itseään, ja niin homma pelaa edes jotenkuten.

Tämmöistä olen lukevinani myös Lohdun rivien väistä. Elis Mäki antaa kirjan alussa itselleen vuoden aikaa löytää pätevän syyn elää järkevästi. Kirjan lopussa kysymys kääntyy hieman toiseen muotoon, semmoiseen jonka moni meistä löytää itsestään painiskeltuaan aikansa itsetuntonsa kanssa.

Yksi hyvä pluspiste vielä. Kirjassa seikkailee kerjäävä pankkiiri, performanssihahmo, josta hämmennyin ensi alkuun; tuntui vähän päälle liimatulta kommentilta nykyaikaan. Mutta kun pankkiiri pulpahti tekstissä myöhemmin uudestaan ja asettui tarinaan vertikaalisesti, niin tämä aikamme ”peili” alkoi ironisoida niin itseään kuin meidän suhdettamme performansseihin ylipäätään. (Mikä nykypäivänä ei enää olisi performanssi? Björn Wahlroos kahvikuppi kädessä? Jouko Karvinen kertomassa taas yhden sellutehtaan alasajosta?)

Lukija kiittää. Täysin todellinen lukija.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto