Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luunappi yleiselle maulle

Ville Ropponen, 19.6.2002
Tommi Parkko, Juha Kulmala: Runo & Ääni. Turkulaisen runouden äänite. s., Savukeidas 2002

Viime vuosina Turusta on ponnistanut joukko runoilijoita, jotka ovat identifioituneet vahvasti runouden esittämiseen. On puhuttu ns. Turun koulukunnasta – mistä nimitys sitten onkaan peräisin. Toisaalta nyt myös Virossa koulukuntien muodostaminen on päivän tanssi. Poikki ja pinoon. Joihinkin turkulaisiin voi tutustua pienkustantamo Savukeitaan julkaisemalla runo-cd:llä Runo & Ääni – Turkulaisen runouden äänite. Tasoltaan epätasaisella cd:llä Tommi Parkko, Juha Kulmala, Esa Hirvonen, Tapani Kinnunen, Kari Aartoma, Marjo Isopahkala ja Markus Jääskeläinen lukevat runoja kokoelmistaan. Kulmala, Hirvonen ja Isopahkala ovat esikoisrunoilijoita.

Koulukunnallisia piirteitä voi havaita lähinnä Hirvosen, Kinnusen, Aartoman ja Isopahkalan runoissa. Niiden tyylissä ja kielenkäytössä on yhtäläisyyksiä. Viime aikoinahan jotkut ovat viritelleet turkulaisen runouden – kadun ääntä, elämänläheistä, demokraattista runoutta – ja helsinkiläisen lyriikan – abstraktin kielifilosofista ja snobistista säekeikarointia – vastakkaisuutta. Tähän jaotteluun nämä runoilijat istuvat. Kertomuksellisuus, puhekieli ja puheen rytmi ovat leimaa antavia. Runojen kuvaamassa maailmassa on samankaltaisuutta: se on usein lähiö, baari tai mielisairaala. Tämä tuo mukaan ripauksen yhteiskunnallisuutta, tosin se ei yhdessäkään runossa saa erityisen painokasta saati tendenssimäistä ulottuvuutta. Ehkä tässä kuitenkin on väliin pudotettujen sukupolven ääntä, vai pitäisikö puhua metafyysisestä epätoivosta, apeista vesistä? Runot ovat keskeislyyrisiä tai ainakin omaelämänkerrallisuutta imitoivia. Seppolahtismainen kavereiden nimeltä mainitseminen nyt kuitenkin vältetään.

Runon & Äänen runoilijoiden kieli on erittäin konkreettista – mikä on positiivista. Hirvonen, Kinnunen, Aartoma ja Isopahkala ovat kuitenkin menneet niin pitkälle, että suorastaan karttavat metaforien ja erilaisten tyylikeinojen käyttöä. Kieli on korostetun proosanomaista ja arkista. 1990-luvun runoudessa abstrakti kielenkäyttö ja kielifilosofiset pohdinnat olivat paljolti vallitsevia. Tässä mielessä jotkut ovat ounastelleet, että Turusta henkäilevät uudet puhurit.

Esa Hirvosen runot marssittavat eteemme laitakaupungin maiseman jäteveden puhdistamoineen ja purku-uhan olla olevine taloineen. Alkoholi, sosiaalinen huono-osaisuus ja syrjäytyneisyys kummittelevat taustalla. Toisinaan runoista henkii voimakas tunnelma ja aito eläytyminen. Mukaan kietoutuu kuitenkin aika suuri annos hieman kliseistä rappioromantiikkaa, rivoilua ja panomies puutteessa -tyyppistä miehistä uhoilua. Hirvosen kieli ei myöskään ole erityisen vivahteikasta. Kaikki sanotaan suoraan, eikä monitasoisuutta oikein ehdi syntyä. Voihan tietenkin olla, että Hirvonen soveltaa jonkinlaista skaz-kerrontaa, ja olen ymmärtänyt väärin.

Tipi Haapalan äänimaisemat ja musiikki sävyttävät beat-tyyliin Tapani Kinnusen runoja mukautuen poesiksen tunnelmaan. Kinnunen on turkulaisen runouden minimalisti. Runot ovat yksinkertaisia tilannekuvia, aiheena useimmiten viina, seksi tai väkivalta. Yksi runokeikkalegendakin on mukana. Kieli on yksiulotteista, jopa kömpelöä, eikä merkityksiä tahdo syntyä. Yhteiskunnasta Kinnunen on täysin irrallaan.

Rumuuden estetiikkaa

Muutamat irvokkaan rujot ilmaisut ja kielikuvat, rumuuden estetiikka, säväyttävät Kari Aartoman runoja. Ne kertovat ihmisten yksityisiä tragedioita alkoholismista itsemurhaan ja psyykkisiin ongelmiin. Runojen maailmaa leimaa henkinen ja fyysinen köyhyys. Liian moni runo jää kuitenkin merkityksettömien arkisten tilanteiden toteavaan kuvailuun, kielikin notkahtaa välillä vivahteettomuuteen. Toisaalta arjen banaalisuuden tavoittamisessa on Aartoman runojen kiinnostavuus.

Marjo Isopahkala on jätkävaltaisen runo-cd:n ainoa nainen. Hänen runonsa ovat erittäin suoraviivaisia, ja asiat ilmaistaan vähän liiankin juurta jaksain. Havainnot ovat kuitenkin tarkkoja ja aistivoimaisia. Runoissa on joitakin hyviä ja yllättäviä kärjistyksiä sekä myös huumoria, joka ponnahduttaa elämänmakuiset, arkisista tilanteista kertovat runot vauhtiin. Ns. rankan elämän kuvatkin tuntuvat välillä yllättävän tuoreilta. Ehkä naisnäkökulmalla on – ainakin tässä kontekstissa – parantava vaikutus.

Ei voi varsinaisesti sanoa runouden ryytimaassa rytisevän. Jos rock-musiikissa punk toikin kuvaan uutta asettamalla yksinkertaiset ja suoraviivaiset riffit progressiivisen rockin itsetarkoituksellisen virtuoottista sävelmaalailua vasten, niin sama ei välttämättä päde runoudessa. Ehkä yksinkertaistetun tyylin käyttö on reaktio abstraktiin runouteen, ylitsepursuaviin muotokokeiluihin tai äänteiksi pilkottuun lyriikkaan. Varsinaisesti uutta tässä ei kuitenkaan ole. Suhde traditioon jää myös aika epämääräiseksi, ehkä jotain Bukowskia tai Corsoa taustalta voi kuulla. Liian pitkälle yksinkertaistamisessa ei kannata mennä. Runous elää lopultakin kielen metamorfooseista ja yllättävien ajatusten ja ilmausten yhdistymisestä.

Cd:n mielenkiintoisimmaksi runoilijaksi nousee Juha Kulmala. Monipuolinen sanasto, kielelliset oivallukset ja notkeat, hyvät metaforat tahdittavat runoja, joihin on jätetty riittävästi tilaa lukijan assosiaatioiden singahdella eri suuntiin. Kulmalalla on luettelomaisuutta, riimejä hupaisissa kohdissa ja tylyjä leikkauksia. Maisema on rujo ja koostuu paljolti sivilisaation jätteistä ja yhteiskunnan laitapoluista. Kantaa ottavuus kuultaa taustalla. Runot on ikään kuin koottu leikkelemällä lauseita surrealistien sanomalehdestä. Yhtäläisyyttä Kari Hotakaisen runouteen voi kuulla.

Suggestiivista rytmiä

Tommi Parkon runoissa sanojen ja lauseiden suggestiivinen toistaminen luo terävän rytmin. Parkko harrastaa puhtaita kuvia, välillä asiat muuntuvat vapaasti toisiksi, metaforat ketjuuntuvat. Sanat putoilevat yksitellen. Parkko lataa jokaiseen sanaan paljon merkityksiä. Runojen ajatuksesta ei aina heti saa kiinni, mutta niiden ekspressiivisyys tekee vaikutuksen. Myytit Raamatusta Kalevalaan häämöttävät taustalla. Vesi ja kaupunki muodostavat runoja yhdistävän teeman. Cd:n aloittavassa Parkon runossa on suorastaan tulevaisuutta ennustava ajatus: ’se joka hallitsee vettä, hallitsee maailmaa.’

Tunnelma tiivistyy Markus Jääskeläisen runoissa. Kekseliäät ja voimallisen fyysiset metaforat katkovat vähäeleistä ja mietiskelevää sanontaa. Runot paikantuvat harvoin selvästi; pikemminkin niissä ollaan välitilassa, jota leimaa synkeitäkin sävyjä saava itsetutkiskelu. Jääskeläisen runot ammentavat moniaalta, on luontokuvia, matkarunoja ja mystisiä kokemuksia.

Helsingin puhelinyhtiön ylikansallisen trendikästä nimenvaihdosta nimellään irvaileva Elisa.kom@jag.väntar päättää cd:n. Yhtye esittää kaksi humoristissävyistä kappaletta, joita tauottaa kaksi jokseenkin kelvollista runoa. Musiikista ja runoista vastaavat Helenius, Ernamo ja Lunkka.

Äänenlaadultaan Runo & ääni on erinomainen. Toteutus on ammattitaitoista, ei ehkä järin poikkeavaa työtä, mutta runoilijoiden hyvinkin erilaiset luentatyylit tuovat vaihtelua: Hirvosen uhmakkaasta sävystä Kinnusen elostelevaan sanontaan, Isopahkalan pehmeästä lausunnasta Jääskeläisen mystifioivaan tyyliin. Useat runot sopivat kuultaviksi paremmin kuin itsekseen luettaviksi. Esiintymiskiertueita harrastaneiden runoilijoiden hengentuotteiden julkaiseminen cd:nä on oiva idea. Runon kuuleminen on aivan erilainen – usein liipaisevampi – kokemus kuin lukeminen. Ehkäpä suullinen runous on tulossa takaisin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto