Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kahden isän tulituksessa ilman kirjainten kilpeä

Heidi Strengell, 26.9.2006
Torgny Lindgren: Dorén raamattu s., Tammi 2006 Kääntäjä(t): Liisa Ryömä

”Minun ja maailman välillä ei koskaan ole ollut kirjaimia”, toteaa Torgny Lindgrenin (s. 1938) dysleksiaa poteva minäkertoja romaanissa Dorén raamattu.Koska kirjainten maailma ei avaudu Västerbottenin perukoilla kesällä 1939 metsänhoitajaperheeseen syntyneelle päähenkilölle, hän näkee kaiken kuvina. Kuvia löytyy runsain mitoin Gustave Dorén kuvaraamatusta, jonka avulla poikaa kasvatetaan pienestä pitäen. ”Minä halusin vain varmistua siitä, että sinä näet, äiti sanoi. Että silmäsi tekevät työtä.”

Ja työtä riittää. Elämänsä iltamissa istuu Avabergetin laella jo vanhukseksi varttunut mies ja sanelee kertomusta Dorén raamatun kuvista. Ilman kirjoitustakin sen sivujen kauhistuttavat ja ihastuttavat kuvat sisältävät miehen oman elämän kudelman: Luomisen, Karkotuksen paratiisista, Katumuksen, Armon, Elämänvalheen – ja Isän. Dorén juhlavuoden kunniaksi vanhusta on pyydetty kertomaan perheraamatun tapahtumien kehystämä elämäntarinansa äänityslaitteeseen merkkiä Sony MZN seitsemänsataakymmenen. Hän aikoo koristaa tulevan kirjansa mitä ihastuttavimmin koristekehyksin ja kuvituksin, koska kaikki kuvat ovat muuttuneet todeksi hänen elämässään.

Eleganttia kerrontaa

”Jos lukee, äiti sanoi, niin mitkään kuvat eivät enää ole vaarallisia. Kun lukee niin kaikki selviää. Joku on aina selvittänyt kirjoittamalla syyt ja seuraukset.” Poika tuntee kirjallisuutta, mutta ei kirjaimia, eikä hänelle siis suoda kirjainten suojakilpeä pelottavia kuvia vastaan. Koska poika ei opi lukemaan, isä lähettää hänet oppimiskyvyttömien lasten kotiin. Dorén kuvaraamattu viitoittaa mieheksi varttuneen (tuhlaaja)pojan tietä ja osoittaa hänelle elämäntehtävän: lapsuudenkodin tulipalossa tuhoutuneen Dorén raamatun tilalle on piirrettävä uudet kuvat. Kun mooseksenomainen korpivaellus on ohi, aito kuvaraamattu löytyy kuin ihmeen kaupalla ja vanhentunut hengensoturi pääsee takaisin isiensä maille.

Dorén raamattu on kolmas osa triptyykistä, jonka aikaisemmat osat, Kimalaisen mettä (suom. 1996) ja Pylssy (suom. 2003), ovat ilmestyneet Tammen keltaisessa kirjastossa. Kimalaisen mettä sai vuonna 1995 Ruotsin Finlandian eli August-palkinnon, eikä syyttä. Kahden veljeksen yksinäisyyttä kuoleman kynnyksellä yksinkertaisen tyylitellyin kuvin hahmotteleva romaani sijoittuu samoille Västerbottenin seuduille kuin Pylssy, jossa kaksi kuorolaulusta kiinnostunutta miestä etsivät elämänsä pylssyä eli sylttyä ympäri maakuntaa. Pylssykään ei ole mikä tahansa veijaritarina, vaan sankareina hääräilevät natsirikollisten yhtenä napamiehenä kyseenalaisesti kunnostautunut Martin Borman ja keuhkotuberkuloosista tervehtynyt ruotsalainen kansakoulunopettaja.

Torgny Lindgrenin kerronta on yksinkertaisen eleganttia. Hän analysoi kirjallisuuden keskeisiä aiheita – fiktion ja totuuden suhdetta, kirjailijan roolia luojajumalana ja paralleelisia juonikulkuja – ilman kirjallisuustieteilijöiden niille erikoisalan jargonista pykäämää baabelintornia. Lindgrenin omintakeinen crazy-huumori ja ällistyttävä kyky asettaa vastakkain arjen koomiset sattumukset ja kuoleman läsnäolo jokaisessa elämämme hetkessä tekevät hänen vakavista romaaneistaan myös ratkiriemukkaita lukukokemuksia. Mitäpä osaisi sanoa sydänsairaasta miehestä, joka kerää märkää rintansa päällä kukkivista mätäpaiseista ja nauttii lusikallisen saalistaan päivittäisenä lääkkeenä? Entäpä sitten se sykähdyttävä syltty, joka vuohen mahalaukkuineen ja lehmän aivoineen antaa aivan sisältöä Martin Bormanin tylsähköön västerbottenilaiseen elämänmenoon?

Torgny Lindgrenin 18 teoksesta on suomennettu myös romaani Totuuden ylistykseksi ja kertomuskokoelmat Legendoja ja Oikea maisema. Dorén raamattu soveltuu itsenäisesti luettavaksi, mutta parhaat mehut siitä turistaa lukemalla pohjustukseksi triptyykin edelliset osat, joissa samat seudut ja osittain samat henkilöt pohjustavat tietä Dorén raamatun sivistyneelle analfabeetille.

Jumalan pieni köyhä

Muun perheen kanssa Puustelli-nimisessä hirsilinnassa asusteleva kirjallisuuden opettaja ymmärtää luku- ja kirjoitustaidotonta poikaa ja toimii hänen mentorinaan elämän ensiaskelilla. Eräänä loppiaisena äidinisä kävelee neljänkymmenen asteen pakkaseen. Vaikka henkikulta säilyy, äidinisä ei enää hyväksy kirjaimia. Hänen lukutaitonsa katoaa kuin taikaiskusta, mutta ”mikään maailman pakkanen ei voi hävittää kirjallisuutta”. Yhdessä tyttärenpoikansa kanssa vanha kirjallisuusmies etsii arvoituksia ja salaisuuksia Dorén kuvista, joista he molemmat löytävät totuuden olemassaolon arvoitukseen.

Lukeminen ilmentää romaanin analfabeetin mielessä lainkirjainta, joka kuolettaa. Poika muistelee erästä Korinttolaiskirjettä, jossa sanotaan, että kirjain tappaa mutta henki tekee eläväksi. Siksi hän ottaakin sisäänsä kaikki kuvat, muistaa ne ja sovittaa elämänsä niiden mukaan. Dorén raamatusta löytyy kaikki elämästä: ”Taivas ja maa, järki ja ruumis, vanhemmat, ystävät ja viholliset, omaisuus ja köyhyys, menestys ja onnettomuus, terveys ja sairaus. Ja halveksunta. Ja Jumala.”

Halveksunnasta poika tulee tietämään paljon. Koulu alkaa, ja 24.8. muodostuu merkkipaaluksi pojan elämässä. Vaikka sana on luovutettu koulussa pojankin haltuun, neljäkymmenluvun Ruotsissa ei vielä tunneta termejä ”aleksia” ja ”dysleksia”, vaan luku- ja kirjoitustaidottomat leimataan oppikyvyttömiksi ilman uraa ja tulevaisuutta. Lindgrenin päähenkilö ei kuitenkaan vaivu epätoivoon, vaan Jumalan pienen köyhän tavoin uskoo hyvää kaikista lähimmäisistä, perheestään ja Jumalasta.

Äidinisältä poika myös oppii tavan suurentaa ja syventää kokemuksellista todellisuutta. Suurennuslasia apuna käyttäen parivaljakko käy läpi kaikki Dorén raamatun kuvat ja tulee samalla syventäneeksi yksiä ja rajoittaneeksi toisia kohtia. Ilman raamattua hänestä olisi oman kokemuksensa mukaan tullut aivan toinen ihminen, koska tapa hahmottaa maailmaa olisi muotoutunut jonkin toisen kehikon mukaan. Nyt pojan totuus löytyy Dorésta, joka kertoo ihmiskunnan kohtalon ”raamatun kolmella viimeisellä sivulla”.

Päähenkilön yksinäisen maailman jakavat toisinaan samanlaiset totuudenetsijät: kiltti opettajatar, Pylssystä tuttu toimittaja Manfred Marklund, hoitokodin johtajatar ja johtaja, saksalainen kirjailija Erwin Strittmatter ja huolehtivainen naiskansanedustaja, jonka sänkyyn ja sihteeriksi hän pieneksi hetkeksi päätyy. Näiden kanssakulkijoiden kanssa pojasta mieheksi ja miehestä vanhukseksi muuttuvalla analfabeetilla riittää puhumista. Manfred Marklundia ei vienyt seudulla riehunut keuhkotauti, mutta kirjaimet tuntuvat tekevän hänetkin epävarmaksi. Pylssystä tutun toimittaja-kirjailijan tavoin Manfredkin miettii, saako uutisia keksiä. Jos uutisten keksiminen onkin eettisesti arveluttavaa puuhaa, moraalisesti epäilyttävää lienee myös laittaa tapahtumien rattaat pyörimään.

Tyhjän ja täyden ongelma

Hoitokodin johtaja puolestaan on hämmentynyt tapahtumien ja tyhjyyden välisestä suhteesta. Hänen kiinnostuksensa kohde on Blaise Pascal, joka luonnontieteilijänä oli aikansa etevin tutkija tyhjyyden alueella ja teologina onnistui täyttämään tyhjyyden Jumalalla. Pascal osoitti toisin sanoen, että ”nämä kaksi ovat yksi ja sama: tyhjyys, eli siis ikuisuuden tyhjiö, on Isä Jumala”. Päähenkilö tunnistaa tyhjän ja täyden ongelman omaa kirjaansa puhuessaan. Lisäksi häntä harmittaa, että ”joku muu kirjoittaa myöhemmin sen minkä minä sanon. Kukaan ei voi ehdottoman varmasti tietää, mitä minä olen todella sanonut ja toinen kirjoittanut. Lisännyt tai vääristänyt”.

Kirjojen totuus jää aina suhteelliseksi, mutta kuva ei valehtele – kai? Kun vanhus saa lopulta päätökseen elämäntyönsä eli kuvittaa muistinsa perusteella kotitalonsa palossa tuhoutuneen Dorén raamatun uudelleen, kuvia jää yksi enemmän kuin alkuperäisessä teoksessa. Vuosien varrella päähenkilö on päätynyt pohdinnoissaan siihen lopputulemaan, että Jumala itse asiassa on Gustave Dorén kuvien summa. Kun nyt yksi kuva jää kuitenkin yli tästäkin yhtälöstä, täytynee siis päätellä, että Jumalakin on enemmän kuin osiensa summa. Mahdollisesti Jumala jatkaa luomistyötään, ja siksi täytyy Dorén kuvienkin lisääntyä samassa suhteessa.

Kahden isän välissä

Jumala ja isä ovat Torgny Lindgrenin romaanin päähenkilöitä siinä missä analfabeetti kertojakin. Pojasta miehuuteen ja miehuudesta vanhuuteen hän kulkee kahden tulen, patriarkan ja isän välissä. Pascalin Jumala on armollinen samalla tavalla kuin Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Halki elämänsä kertoja vakuuttelee itseään Jumalan armosta, vaikka lukijan eteen näyttäytyy varsin karu kuva västerbottenilaisen vanhanpojan elämäntiestä. Mikähän lienee tässäkin se totuus, kertojan vai lukijan kokemus?

Samalla tavalla ristiriitaiseksi jää pojan kertomus biologisesta, metsänhoitajana toimivasta isästään, joka harrastaa luonnontieteellisiä kokeita ja räjäyttää sellaisten tiimellyksessä myös Puustelli-huvilansa taivaan tuuliin. Poika vakuuttaa lukijaa isänsä täydellisestä rakkaudesta ja heidän keskinäisestä yhteisymmärryksestään kerta toisensa jälkeen, mutta lukija ei vakuutu. Isä jää vaativan etäiseksi hahmoksi, joka hylkää poikansa hoitokotiin, kun tämä ei kykene täyttämään hänen ankaria vaatimuksiaan.

”Isän rakkaus on niin syvä ja salaperäinen että me lapset emme koskaan voi ymmärtää sitä”, tuumii poika, kun hänet isän toiveesta sijoitetaan oppikelvottomien kotiin. Läksiäislahjaksi isä antaa pojalleen huuliharpun muistoksi niistä hetkistä, jolloin äiti soitti kotona ainokaiselleen klassisia sävelmiä pianolla. Myöhemmin isä kirjoittaa pojalleen vielä kirjeen, jota tämä ei uskalla avata. Itselleen poika selittää, että kirjettä on turha lukea, koska hänen sydämensä on jo selvillä sen sisällöstä. Poika kuvittelee mielessään rakastavan isän kirjoittamia rivejä elämänohjeineen ja neuvoineen. Myöhemmin hän uskaltautuu kuvittelemaan kirjeestä myös toisenlaisen version – sen, jossa isä harmittelee epäkelvon poikalapsensa syntymää. Jälleen asettaa Torgny Lindgren lukijan tuomarin rooliin: kumpi kirjainten kertoma vastaa totuutta.

Pojan elämä elämä vierähtää ankaran biologisen isän idealisoinnissa ja taivaallisen Isän ylistyksessä. Poika ei voi miellyttää molempia elämänsä auktoriteetteja yhtä aikaa. Biologinen isä vihaa Dorén raamattua, koska se on hänen mielestään sekoittanut pojan pään. Taivaallinen Jumala puolestaan puhuttelee poikaa Dorén kuvien kautta ja viitoittaa näin koko hänen elämänsä reitin. Poika voi valita vain yhden isän, ja samalla hän tulee hylänneeksi toisen. Kyseessä on psykologisesti mielenkiintoinen pattitilanne, johon poika kehittää aivan omanlaisensa ratkaisun.

Torgny Lindgren kuvaa uskonnollista etsintää vakavasti, lempeästi ja herkästi, ilman ironian häivää. Hän sallii päähenkilönsä tulla uskollaan autuaaksi, eikä lähde likaamaan puhdassieluisen luomuksensa sielua. Lindgren ei mestaroi myöskään lukijansa mieltä näennäisälykkäällä ivalla ja sallii näin myös lukijalle muutamia tärkeitä meditaatiohetkiä perimmäisten kysymysten äärellä.

Totuus ei pala tulessakaan

Tuli ja tulessa puhdistumisen motiivi toistuvat Dorén raamatussa alkusivuilta hämmentävään loppuratkaisuun saakka. Kulotuksessa saa surmansa yksinkertainen torppari, Ilahduksen Pettersson, koska hän ei aivan ilmeisesti osaa lukea uudenlaisessa kulotusmenetelmässä käytettävän polttoaineen ohjeita. ”Silloin kun lukee, isä sanoi, niin silloin ymmärtää.” Pettersson ei ymmärrä, mutta ei isä itsekään, koska räjäyttää kotinsa ilmaan luonnontieteellistä eksperimenttiä yritellessään. Lukutaito ei ainakaan pidennä ikää Lindgrenin absurdin humoristisessa ja samalla loputtoman vakavassa romaanissa. Pojan tehtäväksi jää rinnastaa Petterssonin kaamea kohtalo Danielin sattumuksiin leijonan luolassa – sillä erotuksella, että Daniel säilyi hengissä.

Tuli tuhoaa, mutta myös puhdistaa. Kun nyt jo mieheksi varttunut poika sepustaa mielessään kirjettä isälleen, hän kertoo Eliasta, joka antaa tulen pudota taivaasta. Elian tuli puhdistaa ja näyttää olennaisen samalla tavalla kuin kotitalon tulipalo osoittaa pojalle hänen elämäntehtävänsä. Palossa tuhoutunut Dorén raamattu on korvattava uusilla kuvilla; pojan on luotava valmiisiin kuviin omat kertomuksensa.

Tuli näyttää myös tien kotiin Lindgrenin romaanissa. Örebrolaisen antikvariaatin tulipalossa lukuisat kirjat kärsivät savuvaurioista, ja ne täytyy hävittää. Roviolle joutuu muun muassa Torgny Lindgrenin oma tuotanto. Savuavasta kirjakasasta saadaan kuin ihmeen kaupalla pelastettua – mikäpä muu kuin Dorén raamattu. Palavan pätsin kuumuudessa kestää vain dorélainen totuus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto