Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luomisen iloa, vapautta, elämää

Jorma Etto, 4.11.2003
Torgny Lindgren: Pylssy (Pölsan) s., Tammi 2003 Kääntäjä(t): Liisa Ryömä

”Lyhyesti sanoen: Te olette petkuttaja. Valehtelija ja väärentäjä. Roisto ja huijari”. Näillä ja muilla miedommilla ilmaisuilla päätoimittaja sanoo irti pitkäaikaisen paikallisen avustajansa, jonka uutisissa ei ole mitään perää koskaan ollutkaan. Hän jatkaa virkkeen lopun kursivoiden: ”Mutta järkkymätön totuus, suorastaan kumoamaton käsky on, että sellaista mikä on pelkkää keksintöä ja sepitelmää ja houretta ei missään oloissa saa julkaista painettuna.”

Uutinen, jota avustaja juuri on kirjoittamassa vuonna 1947, kertoo pohjoiseen Ruotsiin ilmaantuneesta oudosta saksalaisnimisestä miehestä, Robert Maserista alias Martin Bormanista. Vasta 53 vuotta myöhemmin hän kunnalliskodissa saa tilaisuuden kirjoittaa uutisen loppuun. Ajan mukana siitä on tullut pitkä tarina, jonka yhtenä osasena on myös pylssy. Uutisen liitteeksi hän piirtää kartan seudusta, jota päätoimittaja väitti täysin olemattomaksi. Kartta on tekevä piirtäjänsä elämän lopun autuaaksi, hän saa takaisin vapauden ja elämän ja luomisen ilon. Mitä vanha kirjoittaja muuta voisi kaivatakaan!

Torgny Lindgrenin koko tuotanto on tulvillaan luomisen iloa, vapautta ja elämää, siltä maistuu kaiken muun ohessa myös se kaikkien pylssyjen pylssy.

Lainaten suurta filosofia Bernhard Bolzanoa uutisavustaja puolustautuu : ”Totuutta sinänsä ei ole todella olemassa, toisin sanoen se ei ole mitään mikä varsinaisesti olisi missään paikassa millään hetkellä eikä millään muullakaan tavalla.”

Hän ei lähetä puolustustaan koskaan kenellekään. Puolen vuosisadan kirjoituslakon jälkeen hän alkaa Lindan avustaessa kunnalliskodissa uudelleen, ensimmäiseksi kuin kokeeksi pari riviä: ”Se joka kirjoittaa, tarvitsee kuluneita, kauhtuneita sanoja. Hänen maailmansa on yksinkertainen mutta ehtymätön.”

Heti aluksi hän paljastaa itsensä, Martin Bormanin, joka vuonna 1942 palkkaa ruotsin kielen opettajakseen Elsa Richterin, saksalaisen upseerin lesken. Nyt hän on Pohjois-Ruotsissa vanhojen vaatteiden kiertävänä kauppiaana. Hän saa maistaa pylssyä. Pylssy ja karu maisema sopivat hänelle. Hän jää Avabäckiin.

Minun on turha tässä yrittää jäljittää Torgny Lindgrenin tarinan kutkuttavasti kierähtelevää juonilankaa. Sitä seuraileva lukija kohtaa yllätyksiä ja solmukohtia, joissa piilee usein salattuja viisauksia ja vitsejä, totuuksiakin, sikäli kuin sellaisia siis onkaan olemassa. Sitä varsinaista juonta ja uutista kirjoittava henkilö toteuttaa itseään. Hänellä on mielessään autio pohjoinen maisema. ”Se autius täytyy asuttaa, hän sanoi, sitä suomaata ja kivikkoa ei saa jättää oman onnensa nojaan, niitä männikköjä ja kuusikkoja, koko sitä erämaata. Ainoa keino on kirjoittaa sinne ihmisiä. Sitä minä olen halunnut tehdä koko ikäni, kirjoittaa ihmisiä maisemaan.”

Vanhuudentutkija saapuu, on livahtanut Uumajan klinikalta jonkin tekosyyn takia, tekosyytä
tarvittiin matkalaskun takia. Tältä tekosyyltä tutkija kysyy, onko kirjoittamisesta mitään iloa.

”Mahtaako se olla oikea sana. Ilo. Ei, ei iloa. Mutta minä teen virkkeitä. Eihän sitä koskaan tiedä.
Mitä ei koskaan tiedä?
Sitä minä en kyllä osaa sanoa.”

Uumajalainen professori kärsii vanhuudesta, ei omastaan, vaan siitä mitä parhaassa iässään on joutunut tutkimaan. Kärsimykseen ei auttanut hasis eikä tupakka. Vanhuus teki hänen elämänsä vastenmieliseksi. Vanhuudessa paljastui elämän tarkoituksettomuus. Pylssykään ei auttanut, vaikka sitä oli tarjolla. Se oli laimeaa ja ohkaista. ”Kunnallispylssyssä ei ole yhtään voimaa”.

Uutisen kirjoittaja on kuitenkin täynnä tarmoa. Hän kirjoittaa niin ahkerasti, että se tulee kunnalle kalliiksi, kynät ja paperit, vuodesta toiseen. Kunnallisneuvos on huolissaan menojen kasvusta ja kääntyy tukholmalaisen kustantajan puoleen toivoen taloudellista apua ja sopimusta tämän ahkeran kunnalliskodin kirjoittajan hyödyntämiseksi. ”Kunta panee tyydytyksellä merkille että kirjoittaminen näyttää pitävän hänet hengissä, mutta sen on samalla todettava että veronmaksajat pakotetaan kustantamaan paitsi kirjoitusvälineet myös tämä pitkittynyt elämä.”

Saksalainen ja kylän opettaja kiertävät pohjoista etsien maistaakseen erilaisia pylssyjä. Karttansa ulkopuolella he osuvat taloon, jonka vanhemmat ovat hautoja hoitamassa, vain tuberkuloosia sairastava poika on kotona. Hänen nimensä on Torgny Lindgren. Hän odottaa kuolemaansa. Kävijöiden säälitellessä poika kertoo olevansa iloinen, ettei tarvitse elää vanhaksi. ”Sitä paitsi hän tunsi toisinaan niin hurjistunutta ja mielipuolista iloa ettei sanoisi autuutta siitä että oli olemassa, että oli varmaan viisainta ettei hänestä koskaan tulisi aikuista.”
– Ylivertaista, huokaavat he maistettuaan Torgny Lindgrenin pylssyä.

Kustantajan kaunokirjallisen osaston vastaava torjuu kunnallisneuvoksen ehdotukset. Hän on saanut enemmän kuin kylläkseen vanhusten tehottomasta ja hedelmättömästä, toisinaan jopa nihilistisestä tuotannosta. Kunta saa hoitaa kirjailijansa, jonkinlaista apua Brysselistä voisi pyytää, kustantaja neuvoo.

Ainoan lohdun tietää kunnallisneuvoksen sihteeri: Eiköhän se mies kohta kuole.

Kaikki kääntyykin hyväksi. Kunnankirjailija pelastuu oman kultansa avulla, kuten jo alussa julistin. Linda löytää kirjoittajan piirtämän kartan avulla kultaa ja on rikkaimmista rikkain. Kun Linda ihmettelee, miten uutisoija kykeni muistamaan vielä niin tarkkaan kaiken, tämä toteaa: ”Mielikuvitus on minun muistini. Pikku juttu. Ei yhtään sen kummempaa kuin laatia yksi virke.”

Innostukseeni lainailla näinkin pitkästi on yhtenä hyvänä syynä Liisa Ryömän rehevän karkea kansankielinen suomennos. Hienon pylssyn lailla se heijastaa lohtua, armoa, lääkitystä ja lievitystä, on balsamia totuutta rakastavien vanhoille haavoille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto