Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Todellisuus pahoinpiteli runon

Essi Henriksson, 30.11.2009
Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista s., PoEsia 2009

Tytti Heikkinen leikittelee toisessa runokokoelmassaan rumuuden estetiikalla. Hän ottaa haltuun koko netti- ja mediakeskustelujen arsenaalin ja tykittää esiin nuoren naisen pahoinvoinnin siinä missä kevyenä viihdykkeenä lehtien sivuille kirjotut raa’at veriteotkin.

Varjot astronauteista alkaa lainauksella Leevi Lehdon esseekokoelmasta Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008). Lainauksella runokokoelma sijoitetaan älyllisen ja kommentoivan viihteen kentälle: tyhmä, ruma ja sopimaton vasta tekevät älyllisistä teeseistä merkityksellisiä. Tytti Heikkisen uudet runot eivät kuitenkaan, ainakaan kaikki, ole pelkkää älyllistä haastetta: etenkin Läski XL -runosarjan merkityksen vastaanottaminen vaatii lukijalta samastumista ja myötätuntoa, muuten se jää pelkäksi kikkailevaksi ilkkumiseksi.

Huonon tai ainakin rumaa ja groteskia hyväksikäyttävän runon estetiikka on tietenkin sidoksissa perinteisen runon estetiikkaan. Harmonisen muodon odotus on särjettävä ja sirpaleista koottava se, mikä näyttää nykylukijalle tutulta.

Heikkisen ensimmäinen hieno ja erityisesti erillisyyden ja lapsuuden kokemuksiin pureutunut runokokoelma Täytetyn eläimen lämpö (2008) oli työstetty hakukonelyriikkana niin kuin tämäkin teos. Googlea sanakirjanaan käyttävä runoilija valikoi sanansa huolella siitä arkisesta rekisteristä, jota suurin osa meistä on nykyisin tottunut käyttämään sekä yhteiskunnallisen keskusteluun että henkilökohtaisen sosiaalielämänsä ylläpitämiseen.

Uudessa kokoelmassaan Heikkinen puuttuu yksityisyyden rajojen rikkoutumiseen. Kokoelmassa on toisaalta lehden sivujen muotoon aseteltuja helvetillisiä seksi-, pahoinpitely-, raiskaus- ja jopa murhakohtauksia, joita on pakko pitää jonkinlaisena fantasiana, koska ne ovat osin päällekkäisiä, keskeneräisiä ja jo asettelun vuoksi kyseenalaistettuja.

Toisaalta teoksessa on jatkuva yksinpuhelu, nuoren naisen kasvutarina, joka muistuttaa huomattavasti enemmän todellisuutta kuin monet aiemmin kirjojen kansiin päätyneet. Ja se on onnistuttu tuottamaan ainoastaan runouden kaavun suojissa!

Filosofia, tiede ja purtsipum

Runot ovat asioiden haltuun ottamisessa kylmän analyyttisia ja yhtä armottomia kaikkia kommentoimiaan aiheita kohtaan. Filosofisten tai oikeammin tieteellisten lauseiden rinnastaminen teinitytön äänellä kirjoitettuun nettimonologiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja syömishäiriöstä tekee kokoelmasta vaikeasti sulatettavan.

Runoilla on äärimmäisen älyllisiä nimiä, kuten Statistiikan alkulähde tai Eräs epikriisi. Toisaalta kokoelman kuusi osastoa ovat nimeltään ”Ryhävalaan tasoa”, ”Leukojen melskeessä”, ”Purtsipum”, ”Katsaus ihmisen ajelehtimiseen”, ”Kohti suurta finaalia” ja ”Suuri finaali”. Leikittely tapahtuu teoksen joka tasolla, eikä lukija siksi voi hetkeksikään rentoutua ja kuvitella saaneensa kiinni puheen sävystä.

Hypähtely rekisteristä toiseen asettaa lukijan vaikeaan asemaan. Juuri, kun pääsee sopeutumaan teinitytön kertomuksen groteskeihin yksityiskohtiin ja pääsee naiivin kielen tuolle puolen – omii omakseen puhki purrut lauseet ja alkaa tulkita sanonnan tapaa – alkaakin jo seuraava osasto täynnä perinteisen modernin runon tapaan aseteltuja runoja, joissa eklektiset lauseet leijailevat irrallaan toisistaan.

Perinteisemmän näköisten runojen useita lauseita onkin vaikea ymmärtää, sillä ne eivät tunnu juuri sitoutuvan runon etenemiseen korkealentoisuudessaan ja yleisyydessään.

”Tasainen olemassaolo vahvistaa determinismin ekstaasin.” (s. 25)

Heikkisen äänessä on kuitenkin ironian tuju maku, ja kun tällaiset säkeet isketään samaan runoon populaarikulttuuria ja median kaikkialle ulottuvia kouria kiusoittelevien säkeiden kanssa, tulevat hankalatkin lauseet lähemmäs lukijaa.

”Jokainen voi olla persoonallisuus, vakuutti Bilbo raahattuaan sormusta viimeiset 60 vuotta.” (s. 25)

Intohimo on kokoelmassa samaa hulluutta kuin raivo, joka johtaa puukotukseen. Lukija joutuu punnitsemaan, kuinka hän itse yltiöpäisiin kuviin vastaa – ja pohtimaan, voiko kukaan meistä todella asettaa itsensä näiden tunteiden ulkopuolelle.

Varjot astronauteista osoittautuu lopulta paksun ironiansa takaa anteeksiantamattomaksi ja moralistiseksi kuvaksi aikamme hirviöteoista. Päivälehden sivun muotoon aseteltu runo Väkivaltaa ja häirintää on loputtomien kesken jäävien lauseiden maalaama veritekojen kertomus. Kauheimmatkin teot menettävät merkityksensä, kun ne kaikki asetetaan samalle linjalle, ja se juuri tuntuukin olevan Heikkisen sanoma. Ensimmäisen runon sanoin: ”Niin kauan kuin on tietoisuutta, on todellisuuden pahoinpitelyä.” (s. 10)

Läski XL

Läski XL-runosarja on kuin kuvitteellinen blogi tai IRC-gallerian päiväkirja, ja se kolahtaa kokoelmassa eniten. Runon puhuja on usein tylsistynyt ja valittaa, ettei mitään tapahdu, vaikka lukijan näkökulmasta pahoinpitelyn ja seksuaalisen hyväksikäytön tapahtumakertomus on raskas lukea. Kokoelman läpäisevä filosofinen diskurssi kuitenkin varmistaa lukijalle, että Heikkinen kuljettaa häntä näiden järkyttävien kuvien läpi, kohti jotain tarkoitusta.

Läski XL -sarjan kielioppivirheet, lyöntivirheet, kesken jätetyt lauseet ja erityisesti nuorison sanontatavat ovat kaikki tarkoin laskelmoidun valinnan tulosta. Kertoja on puheenpartensa ja tekstintuottamisen tapansa vuoksi järkyttävän uskottava kuva teinistä, jolle mikään ei saa merkitä mitään.

”Oo.. vittu mitä dramatiikkaa. Tai .. Tää ei nyt oikeen oo uutinen..tai on, mut. … , mä harratstin seksiä meijän talkkarin kanssa. . / Se vaan tapahtu, kun Pihan puolella ei o muitakaan ovia kun talkkarin himaan.” (Vain pala mun elämää s. 68)

Heikkinen luo nerokkaasti kuvan vaihtoehdottomuudesta. Tyttö syyttää tapahtumista vain itseään, vaikka lukijalle on ilmeistä, ettei nuori tyttö voi olla vastuussa isäpuolensa tai muiden sarjassa esiintyvien miesten hyväksikäytöstä ja äidin sekä muiden vastuuhenkilöiden silmien sulkemisesta.

Päättömät mielijohteet ja pahimmat pelot käyvät runosarjassa aina toteen. Seksiltä setänsä kanssa tyttö välttyy vain, koska hänellä on kiire syödä muroja. Saman tien tyttö epäilee, ettei kunto olisi kestänyt sedän kyydissä. Seksistä kieltäytymiselle voi siis lopulta olla vain yksi syy – se ettei kelpaisi kuitenkaan. Itsensä syyllistämisessä kertoja on loistava ajankuva, ja erittäin kipeä sellainen.

Nuoren seksuaalisesti hyväksikäytetyn ja painostaan sairaalloisen kiinnostuneen (bulimisen) tytön tarina piirtyy itseään kommentoivan päiväkirjatekstin kautta eräänlaiseksi hulluksi gargantuamaiseksi retkeksi. Teini syö järjettömiä määriä, juo viinaa niin että taju lähtee ja päätyy harrastamaan seksiä isäpuolen kanssa aivan yhtä helposti kuin päätyy raiskatuksi kotimatkalla baarista, koska lähti matkaan ilman villapaitaa. Erilliset tragediat muodostavat tytön kertomuksen kuin palapelin palat.

”sammuin sitten siihen, ja heräsin kun se insinöörinalku kaikessa nenäkkyydessään pani mua …bloody hell.koitin kestää mut ,. itkin kuitenkin kun en osannu ees laittaa vaatteita päälle..” (Hieman räntää muuten normaalia syyssäätä s. 69)

Hyväksikäytöt jatkuvat vuolaana virtana, kunnes tarina tulee päätökseensä, jossa kertoja päättää ottaa elämänsä haltuun lakkaamalla syömästä. Hallinnan keino on tuttu niin mediasta kuin nuorten tyttöjen kasvukertomuksista. Sitä ennen tyttö kuitenkin päättää vielä tehdä pellillisen pullia. Gargantumainen yltiöpäisyys ei lopu edes viimeisiin säkeisiin, eikä näille tarinoille voi odottaa onnellista loppua.

Tytti Heikkinen näyttää, kuinka hyvinvointiyhteiskunnassa mennään metsään, niin että rytisee. Letkeä runokieli muistuttaa paljon puhekieltä ja tuhti ironisuus tekee kokoelmasta lopultakin liukkaampaa luettavaa kuin voisi odottaa. Ei se silti kaikille, toiveikkaille ja herkille, ole.

”–– vanha kunnon maailma jos mikä jaksaa aina näyttää haalistumiskykynsä.” (s. 64)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto