Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tietoinen ja sattumanvarainen nainen

Riitta Vaismaa, 8.12.2000
Ulla Vaarnamo: Pyörre s., Tammi 2000

Ulla Vaarnamon esikoiskirja, novellikokoelma Pyörre, kertoo naisesta ja miehestä, toisinaan miehistä. Vaikka varsinaista kertojaa ei ole, on selvää, että novellit ovat naisen puhetta. Nainen sen enempää kuin mieskään ei Vaarnamon novelleissa tarvitse nimeä. Tämä voitaneen tulkita siten, että nainen ja mies edustavat koko sukukuntaansa.

Vaarnamo ei idealisoi naistaan, vaikka miehet ovatkin pääosin konnia tai reppanoita. Naisella ei ole epiteettejä, mies on toisinaan rakastettu, useimmiten kuitenkin entinen rakastettu, joskus aviomies tai vaikkapa remonttimies. Nainen rusikoi miestä välistä olan takaa. Huumorikin pilkistää, kun nainen toteaa, että ”miehille pitää olla armollinen, kaikesta huolimatta”.

Vaarnamon nainen on kaksijakoinen. Toisaalta hän on novellien aktiivinen toimija, mitä mies ei ole juuri koskaan. Nainen jättää, ellei ole jo tullut jätetyksi. Nainen ottaa miehen tai antautuu otettavaksi. Vaikka nainen tekee ratkaisut, samalla kaikessa on voimakas sattumanvaraisuuden tuntu. Vaikka nainen suunnittelee ja päättää, lukijasta tuntuu, että hän kuitenkin usein ajautuu ratkaisuihinsa. Takakansi väittää naisen olevan hukassa ja eniten itseltään. Tähän en oikein osaa yhtyä. Vaarnamon nainen tietää, missä mennään, vaikka eteneekin usein melko hontelosti.

Pyörteen novellit ovat hyvin lyhyitä, jotkut vain vajaat pari sivua, pisimmätkin alle kymmenen sivun. Novellien lyhyys häiritsee paikoin siksi, että kaikissa peruskuviot muistuttavat paljon toisiaan. Jos kirjaa lukee yhtäjaksoisesti alusta loppuun, yksittäiset novellit eivät erotu tai jää mieleen omina kokonaisuuksinaan. Ehkä se on kirjoittajan tarkoituskin: kertoa, miten samanlaisina asiat toistuvat. Tunnelma on kaikissa novelleissa varsin samanoloinen.

Vaarnamon teksti on esikoiseksi valmista. Se on lyhyen toteavaa ja tiivistä, mikä sopii suppeisiin novelleihin. Turhia sanoja Vaarnamo ei käytä. Muutaman kerran hän sortuu kliseisiin, mietelmänomaisiin sanontoihin, jotka särähtävät muuten lakonisessa tekstissä ja tuntuvat turhilta tai eivät ainakaan sävyltään sovi kokonaisuuteen.

Novellien perussävy on omalla tavallaan pessimistinen, ei kuitenkaan synkkä. Sinänsä surkeillakaan tilanteilla Vaarnamo ei mässäile, hän vaan vain toteaa. Kokoelman viimeisissä novelleissa on mukana toivon hiven.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto